Kaikki aineistot
Lisää
Kantin niin sanotun esikriittisen metafysiikan yksi leibnizilaisista peruskäsityksistä on, että maailma on yksinkertaisten substanssien muodostama synteettinen kokonaisuus. Tässä näkemyksessä avaruus on järjestys, jonka mukaisesti yksinkertaiset substanssit ovat yhdessä olemassa Jumalan läsnäollessa. Kantin kriittiseen filosofiaan sisältyy leibnizilaisen metafysiikan uudelleen arviointi. Sen sijaan, että avaruus olisi yhdessä olemassa olevien yksinkertaisten substanssien reaalinen järjestys, avaruus on aistimellisuuden ideaali muoto. Tässä väitöskirjassa esitetään, kuinka Kantin kriittinen käänne sai hänet hahmottelemaan uuden subjektiivisen avaruuden tieteen – transsendentaalisen estetiikan. Leibnizilaiset väittivät, että tietomme avaruudesta on sisäsyntyistä, joskin abstrahoitu arkiajatteluunkin kuuluvasta ulotteisuuden ideasta. Puhtaan järjen kritiikissä Kant puolestaan väittää, että leibnizilaiset vääristävät tietomme subjektiivisesta avaruudesta, joka on aiheena transsendentaalisessa estetiikassa. Subjektiivisen avaruuden käsitteen erittely osoittaa, että avaruus on paitsi aistimellisuuden muoto, myös jatkuva, aktuaalisesti ääretön kokonaisuus, joka edeltää sen potentiaalisesti äärettömiä osia. Kantin terminologiassa avaruus on analyyttinen kokonaisuus, joka tässä väitöskirjassa esitetyn perusteella toimii avaimena avaruuden ideaalisuuteen. Tutkimuskirjallisuudessa tärkeä aihe on, miten tietoinen Kant oli leibnizilaisesta vaihtoehdosta, että avaruus saattaisi olla sekä aistimellisuuden muoto että yhdessä olemisen järjestys. Tässä väitöskirjassa esitetään, ettei Kant voinut kokonaan sulkea pois tätä vaihtoehtoa. Yhdessä mielessä Kant kuitenkin onnistui: leibnizilaiset olivat pakotettuja myöntämään, että jatkuvuus kuuluu avaruuteen aistimellisuuden muotona eikä yhdessä olemisen järjestyksenä. Näemme kaikki oliot jatkumollisessa avaruudessa, emme Jumalassa. Niiden näkeminen avaruudessa on kuitenkin analogista niiden näkemiselle Jumalassa.