Kaikki aineistot
Lisää
Länsi- ja Etelä-Suomen rannikkoalueiden happamat sulfaattimaat (alunamaat) olivat merenpohjaa tuhansia vuosia sitten. Merenpohjan hapettomissa oloissa kasvijätteestä ja meriveden sulfaatista syntyi bakteeritoiminnan vuoksi rikkiyhdisteitä, joista on muodostunut sulfidisavikerrostumia. Maan kohoamisen, viljelykseen oton ja kuivatuksen myötä aiemmin meren pohjassa olleet maakerrokset hapettuvat ja muuttuvat vähitellen happamiksi sulfaattimaiksi. Sulfidikerrostuman hapettuessa syntyy rikkihappoa, joka happamoittaa sekä maan että valumaveden. Happamuus myös liuottaa maasta eliöille haitallista alumiinia ja raskasmetalleja, jotka voivat aiheuttaa vesistöissä kalakuolemia ja kalkkikuoristen eläinten häviämistä. Vesistökuormituksen lisäksi myös näistä maista aiheutuvat kasvihuonekaasupäästöt voivat olla huomattavia. Happamuusongelman syntymistä pyritään estämään pitämällä sulfidisavet pohjaveden pinnan alapuolella. Tässä oppaassa paneudutaan siihen, miten pohjaveden tasoa voidaan säätää haitallisen hapettumisen vähentämiseksi. Opas perustuu Vaasan lähelle perustetun Söderfjärdenin demonstraatiokentän tuloksiin. Kentällä selvitettiin kolmen erilaisen salaojitustavan vaikutuksia pohjaveden tasoon, veteen ja ilmaan tulevaan kuormitukseen sekä viljasatoon. Ojitustavat olivat 1) altakastelu eli säätösalaojitus, jossa pumpattiin lisävettä, 2) säätösalaojitus ilman lisäveden pumppausta ja 3) tavanomainen salaojitus. Säätösalaojitetulla lohkolla saatiin pohjaveden pinta pidettyä sulfidikerroksen yläpuolella, kun lisävettä pumpattiin ojastoon muutaman kerran kasvukaudella. Pellon reunassa sulfidikerrostumaan ulottuva muovikalvo esti veden virtaamisen pellolta takaisin ojaan. Raportissa tarkastellaan myös lyhyesti happamien sulfaattimaiden sijaintia, tunnistamista ja niistä aiheutuvia ympäristöhaittoja. Loppuosassa esitetään demonstraatiokentän tuloksia vuosilta 2010–2012. Tuloksiin voi tutustua myös Internetissä CATERMASS-sivuston kautta (www.catermass.fi).
I västra och södra Finlands kustområden finns sura sulfatjordar (alunjordar) som tidigare utgjort havsbotten. I havsbottnens syrefria miljöer omvandlades svavelföreningar i växtrester och havsvattnets sulfat till sulfider på grund av bakteriell verksamhet. Torrläggning och ibruktagande av mark för odling kommer jordlagren som tidigare varit havsbotten i kontakt med luftens syre och oxideras, vilket leder till att de småningom blir sura sulfatjordar. Svavelsyran som bildas då sulfidlagren oxideras, försurar både jord och avrinningsvatten. På grund av surheten urlakas ur marken aluminium och tungmetaller, som är skadliga för organismer. Detta kan leda till fiskdöd och att djur med kalkskal i vattendragen försvinner. Förutom belastningen på vattendragen, så kan också växthusgasutsläppen från dessa marker vara ansenliga. Genom att hålla sulfidlerorna under grundvattennivån strävar man till att förhindra att försurningsproblemen uppstår. Denna handbok beskriver hur grundvattennivån kan regleras för att minska den skadliga oxideringen. Handboken baserar sig på resultat från Söderfjärdens demonstrationsfält som finns i närheten av Vasa. På demonstrationsfältet utreddes tre olika täckdikningsmetoders effekter på grundvattennivån, belastningen på vattnet och luften samt på skörden. Dikningsmetoderna var följande: 1)underbevattning dvs. reglerad dränering där man pumpar in tilläggsvatten, 2) reglerad dränering där man inte pumpar in tilläggsvatten och 3) traditionell täckdikning. På fältet med reglerad täckdikning där man pumpade in tilläggsvatten några gånger under växtperioden, lyckades man hålla grundvattennivån ovanför sulfidlagren. Vattnet hindrades från att strömma från åkern tillbaks ut i diket genom att längs åkerns kanter installera en plastfilm som nådde ner till sulfidlagret. I handboken behandlas också kortfattat förekomst och identifiering av sura sulfatjordar samt miljöskador orsakade av sura sulfatjordar. I sista delen presenteras resultat från demonstrationsåkrarna åren 2010–2012. Man kan bekanta sig med resultaten också på webbplatsen (ww.catermass.fi).