Kaikki aineistot
Lisää
Opetus- ja kulttuuriministeriön vuosina 2017–2018 toteuttamassa selvityshankkeessa Kulttuurilaitosten digitaalinen yleisösuhde kartoitettiin kulttuurilaitosten ja yleisöjen välistä vuorovaikutusta digitaalisissa toimintaympäristöissä. Selvityshankkeen tavoitteena oli koota tietoa kulttuurilaitosten nykyisistä käytännöistä ja haasteista, lisätä digitaalista yleisösuhdetta koskevaa keskustelua ja kulttuurilaitosten välistä yhteistyötä sekä antaa suuntaviivoja tulevaisuuden kehittämistarpeista. Selvityshankkeen taustalla oli uusien teknologioiden tuomat muutokset, jotka ovat vaikuttaneet monin tavoin viestinnän, vuorovaikutuksen ja osallistumisen muotoihin, monimuotoistaneet kulttuuriin osallistuvien yleisöjen roolia sekä muuttaneet odotuksia kulttuuriin osallistumisen tavoista ja kulttuurilaitosten palveluista. Kulttuurilaitosten digitaalinen yleisösuhde -hankkeessa toteutettujen verkkokyselyn ja seminaarien tulosten perusteella digitaalisen yleisösuhteen kehittämisen tärkeimpinä tavoitteina nähdään yleisöpohjan monipuolistuminen ja saavutettavammat palvelut. Selvityshankkeen mukaan merkittävimmät edellytykset kulttuurilaitosten menestymiselle muuttuvassa ympäristössä ovat organisaation strateginen sitoutuminen digitaalisiin toimintamuotoihin, uudenlaisen osaamisen hankkiminen, uusien yhteistyötapojen ja toimintamallien kokeilu ja käyttöönotto sekä tiedon lisääminen ihmisten tarpeista ja käyttäytymisestä.
Heimonen, S. 2018. Superpesisjoukkue Kirittärien yleisöprofiili ja yleisön motiivit ottelutapahtumiin osallistumiseen. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto, liikunnan yhteiskuntatieteiden pro gradu -tutkielma, 86 s., 1 liite. Urheilutapahtumat ovat muuttuneet viihteellisiksi kulutushyödykkeiksi, joita on kehitettävä jatkuvasti vastaamaan kuluttajien odotuksia. Huippu-urheilua ei olisi nykyisessä muodossaan ilman yleisöä, mikä tekee urheilun katsojista tärkeän tutkimuskohteen. Urheiluyleisön tutkiminen tuottaa useille toimijoille arvokasta tietoa yleisön rakenteesta, motiiveista ja toiveista. Ei ole kuitenkaan olemassa yhtenäistä urheiluyleisöä, vaan eri urheilulajeilla on erilaiset yleisönsä. Pesäpalloa on tutkittu varsin vähän huolimatta lajin perinteistä ja suosiosta palloilulajien joukossa. Naisten Superpesis on yleisömäärin mitattuna Suomen seuratuin naisten palloilusarja, jonka yksi menestyneimmistä joukkueista on jyväskyläläinen Kirittäret. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millainen on Superpesisjoukkue Kirittärien yleisöprofiili. Lisäksi tutkitaan, miksi Kirittärien ottelutapahtumiin osallistutaan. Kiinnostus kohdistuu motiivien ohella osallistumisen määriin ja ottelutapahtuman osa-alueiden merkityksiin. Kyseessä on kvantitatiivinen survey-tutkimus. Tutkimusjoukko koostuu Kirittärien kotiottelun katsojista Superpesiskaudella 2017. Tutkimusaineisto (n=265) hankittiin käyttämällä tähän tutkimukseen laadittua kyselylomaketta, jonka suunnittelussa hyödynnettiin aikaisempia urheilun yleisötutkimuksia. Tulokset osoittivat Kirittärien kotiottelun kiinnostavan tasaisesti sekä miehiä että naisia, mutta sukupuolet erosivat toisistaan merkitsevästi iän ja ammattiaseman suhteen. Katsojat painottuivat jyväskyläläisiin ja korkeakoulututkinnon suorittaneisiin. Ikäluokista 60–69-vuotiaiden osuus oli suurin. Katsojat harrastivat runsaasti vapaa-ajan kuntoliikuntaa, mutta useammalla kuin joka toisella ei ollut pesäpallotaustaa. Kirittärien ottelutapahtumaan osallistuttiin, koska se oli mukava ajanviettotapa. Katsojat halusivat seurata huippupesäpalloa ja nähdä taitavia pelisuorituksia. Ottelutapahtuman osa-alueista keskimäärin tärkeimpänä pidettiin yleisön kannustusta. Suurin osa katsojista ei pitänyt alkoholimyyntiä tärkeänä pesäpallo-ottelussa. Tulokset viittaavat siihen, että pesäpallo on molempien sukupuolten laji sekä kentillä että katsomoissa. Osa katsojista seuraa otteluita ilman vahvaa sidosta Kirittäriin, mutta katsomosta löytyy myös Kirittärien faneja. Kaikkiaan katsojilla on paljon erilaisia syitä osallistua Kirittärien ottelutapahtumiin. Tutkimus tarjoaa Kirittärille mahdollisuuden kehittää ottelutapahtumiaan ja edistää toimintaansa yhteistyökumppaneiden kanssa. Vastaavaa naisten huippu-urheilutapahtumiin kohdistuvaa tutkimusta olisi tehtävä myös jatkossa tapahtumien kehittämiseksi.
Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään, millainen käsitys toimittajilla on yleisöstä mitattavan journalismin aikakaudella ja miten algoritminen yleisö vaikuttaa journalismiin. Yleisöanalytiikkaohjelmistot ovat yleistyneet viidentoista viime vuoden aikana toimituksissa ympäri maailmaa, ja toimittajat havainnoivat yleisön kiinnostuksen kohteita analytiikan välityksellä. Yleisöanalytiikasta saadut tiedot vaikuttavat journalismiin, mikä on herättänyt huolta siitä, mitä tämä tarkoittaa toimittajien autonomialle. Tutkielman teoriaosuuden tarkoituksena on tarkastella, millainen käsitys toimittajilla oli yleisöstä joukkoviestinnän aikakaudella ja miten journalismin suhde muuttui 2000-luvun vaihteessa tapahtuneiden taloudellisten, teknologisten ja kulttuuristen muutosten myötä. Muutokset loivat pohjaa uudelle, mitattavan journalismin aikakaudelle, jossa yleisön seuraaminen analytiikan välityksellä on normi. Teorialuvun lopussa hahmotan tutkimuskirjallisuuden luomaa kuvaa siitä, miten algoritmista yleisöä analysoidaan toimituksessa ympäri maailman, mitä uhkakuvia yleisöanalytiikan käyttöön liittyy ja miten yleisöanalytiikka on vaikuttanut toimittajien yleisösuhteeseen. Tutkielman empiirisenä aineistona toimii alkuvuodesta 2021 Helsingin Sanomien toimittajille suunnattu kysely. Helsingin Sanomia pidetään digitaalisen journalismin edelläkävijänä Suomessa. Kysely tarjoaa mahdollisuuden syventää tietämystä siitä, miten analytiikkaan suhtaudutaan suomalaismediassa. Lisäksi kysely tarjoaa viitteitä analytiikan vaikutuksesta niin toimittajien yleisökäsitykseen kuin käsitykseen autonomiasta. Kyselyyn tuli 39 vastausta. Kyselyssä selvitettiin toimituksen yleisöanalytiikan käyttötapoja ja sen hyödyntämistä sekä suhtautumista analytiikkaan. Tutkielman keskeisimpiä tuloksia on, että yleisöanalytiikka on muuttanut merkittävästi toimittajien käsitystä yleisöstä. Käsitys yleisöstä muodostuu analytiikan perusteella. Helsingin Sanomissa toteutetusta kyselytutkimuksen tuloksista nousee viitteitä, että toimitus päättelee analytiikan kautta, mistä yleisö on kiinnostunut, ja toimitus tekee journalistisia päätöksiä yleisödatan perusteella. Tästä huolimatta toimituksessa on paljon hajontaa yleisöanalytiikkaan suhtautumisessa. Toimituksessa ei vaikuteta olevan yksimielisiä siitä, onko yleisöanalytiikka parantanut journalismin laatua tai vaikuttaako yleisöanalytiikka toimituksen autonomiaan.
Tutkin kandidaatintutkielmassani yhdysvaltalaisen Hair-musikaalin tapoja rikkoa perinteiseksi määriteltyjä teatterin konventioita, peilaten niitä odotushorisonttiin. Pohdin myös, miten itse tekijänä oleminen vaikuttaa omiin tulkintoihini, millaista on Hairin poikkeava kerronnan tapa ja miten suhde yleisöön vaikuttaa tähän kaikkeen. Keskityn tutkielmassani Jyväskylän kaupunginteatterin vuoden 2018 versioon, jonka on ohjannut Sini Pesonen.
Journalismin yleisösuhde on kahden viime vuosikymmenen aikana muuttunut perustavalla tavalla. Muuttuva maailma on murtanut journalismin perinteiset lähettäjän ja vastaanottajan roolit, ja kiristänyt kilpailua yleisöistä. Suurimman mullistuksen on tuonut Internet ja ennen muuta sosiaalinen media, joka on mahdollistanut juttujen ja uutisten reaaliaikaisen levittämisen,kommentoinnin, kritiikin ja palautteenannon. Samalla se on muuttanut journalistista työtä vaatien toimittajalta uudenlaista avoimuutta ja osallistumista. Tässä pro gradu -työssä selvitetään journalismin murroksen vaikutuksia toimittajan työhön. Tutkimuskohteena on yleisön ja toimittajien vuorovaikutus aivan työn arjen, toimittajien yleisöltä saaman palautteen tasolla. Tutkimus vastaa kysymyksiin siitä, millainen on toimittajien suhde yleisöltä tulevaan palautteeseen, mitä siitä ajatellaan ja miten sitä työssä hyödynnetään. Lisäksi työ selvittää, aiheuttaako lisääntynyt (kriittinen) palaute toimittajille stressiä. Selvää on, että sosiaalinen media on kasvattanut toimittajien saaman palautteen määrää. Vaikka kritiikki on ollut osa työtä aina, on nykyajassa uutta sen julkisuus ja volyymi. Juuri se tekee palautekokemusten tutkimisesta äärimmäisen ajankohtaista ja kiinnostavaa. Tutkimuksen aineistona ovat yhteensä kymmenen toimittajan teemahaastattelut, jotka tehtiin maalis–joulukuussa 2014. Pro gradun lähestymistapa on laadullinen, ja aineistoa eritellään sisällönanalyysin keinoin. Tulosten perusteella toimittajien palautekokemukseen vaikuttaa keskeisesti toimittajan aktiivisuus ja asennoituminen palautteeseen. Yleisön palaute on toimittajista toivottua ja tärkeää, mutta huomattava osa siitä on epärelevanttia, jopa asiatonta. Parhaimmillaan palaute motivoi ja muistuttaa toimittajaa yleisösuhteesta. Työn perusteella voidaan kuitenkin myös todeta, että kriittinen palaute on toimittaja työn kuormitustekijä, joka tulisi jatkossa ottaa huomioon esimerkiksi toimittajien työhyvinvointia ja työssäjaksamista pohdittaessa. Lisäksi toimittajan osallistuminen ja vuorovaikuttaminen sosiaalisessa mediassa pitäisi tunnustaa entistä painokkaamin osaksi 2010-luvun journalistista työtä.
Tutkielman tarkoituksena on selvittää millaisia ja millä tavalla empatian eri muotoja voi muotoutua musiikkiesityksen osapuolten välisissä suhteissa aiemman tutkimuskirjallisuuden perusteella. Musiikin ja empatian välinen tutkimus on kasvussa, mutta empiirinen tutkimus on vielä musiikkiesitysten kontekstissa vähäistä ja hajanaista. Tämä tutkielma toteutettiin integroivan kirjallisuuskatsauksen muodossa tavoitteenaan muodostaa aiheesta teoreettinen malli. Aineistona toimi musiikkiesityksiä ja empatiaa koskeva aiempi kirjallisuus, joka koostui kymmenestä empiirisestä tutkimuksesta ja kymmenestä teoreettis-käsitteellisestä artikkelista. Teo-reettisen mallin pohjana on Wöllnerin (2017) artikkelissa muodostettu kolmiomalli, jota jalostettiin tutkielman muun aineiston pohjalta. Tuloksista muodostui laajennettu kolmio, jonka osapuolina olivat Wöllnerin (2017) artikkelista otetut musiikki, yleisö, esiintyjä sekä aineiston pohjalta tähän tutkielmaan uutena lisätyt yleisön jäsenten välinen ja esiintyjien keskinäinen suhde. Aiemman tutkimuksen mukaan kinesteettinen empatia pohjautui emootioiden fysiologisille vasteille, esteettinen empatia musiikin kokemiseen omana subjektinaan ja interpersoonallinen empatia toisen emootioiden takana vaikuttavien tekijöiden prosessointiin. Kolmiomallissa kaikkien osapuolten välille muodostui kirjallisuuden pohjalta kinesteettistä empatiaa, mutta esteettistä empatiaa ilmeni vain niissä suhteissa, joissa toisena osapuolena oli musiikki ja interpersoonallista empatiaa niissä, joissa molemmat osapuolet olivat ihmisiä.
Audience trust towards journalism gives meaning to the work of journalists. Yet this trust is in decline, which is threatening both media businesses and the society at large. This development is the worrisome but still natural result of trust’s intrinsic qualities. Trust is context-dependent: different situations evoke different expectations, the fulfilment of which defines what is “worthy of trust”. Changes to the journalistic environment shift audience expectations and thus disrupt the existing trust. The Internet and the introduction of online journalism are major drivers of such change. In light of these changes we can ask: what does the audience expect from online journalism? This article explores the question using experimental focus-group interviews with young Finnish adults (aged 18–28; n = 34). The results suggest this audience segment has very traditional, even puritan ideals for journalism – and that Finnish online journalism is not always able to meet the audience’s expectations.
Tässä artikkelissa käsittelen esitystilaa katsomiskokemuksen rakentamisen välineenä suomalaisen teatterin lähihistoriasta ottamieni esimerkkien kautta. Esityskohtaisten skenografisten ratkaisujen sijasta tarkastelen teatterirakennusten arkkitehtuuria, niihin kohdistettua kritiikkiä ja uudistuspyrkimyksiä sekä niitä arvoja ja oletuksia, joita näissä yhteyksissä on liitetty vastaanottokäytäntöihin. Johdannossa avaan kysymyksiä tilan merkityksestä katsojakäsitysten tuottamisessa sekä pohdin teatterin ja arkkitehtuurin suhdetta toisiinsa. Aloitan keskustelun Kansallisteatterin katsomotilojen kehityksestä maan päänäyttämönä, joka edustaa eri aikakausille tyypillisiä taiteellisia ja poliittisia ihanteita. Sen jälkeen keskityn kiihkeimmän teatterirakentamisen aikaan vuosina 1961–87 ja kysyn, miksi uusien talojen arkkitehtuuri kohtasi vastustusta teatterintekijöiden keskuudessa. Kolmanneksi käsittelen kaupunginteattereiden vastapainoksi syntyneiden vaihtoehtotilojen tavoitteita ja merkityksiä. Lopuksi luon lyhyen katsauksen 2000-luvun ilmiöihin. Tukeudun paljolti olemassa olevaan tutkimukseen ja alalla jo käytyyn keskusteluun, mutta lähestyn sitä uudesta suunnasta kysyen, kuinka arkkitehdit ja teatterintekijät ovat pyrkineet kutsumaan katsojia tietynlaisiin kokemuksia, Juliet Ruffordia lainaten: ”Jos teatteri on talo, kenen talo se on? Millainen talo teatteri on, ja kenelle sen ovet avautuvat?