Kaikki aineistot
Lisää
Eräs Intian lähihistorian merkittävimmistä selkkauksista on ollut jatkuva konflikti maoistikapinallisten ja Intian valtion välillä. Maoistiliike syntyi 1960-luvun lopulla Länsi-Bengalin osavaltiossa ja sai nimensä Naxalbari-kylässä tapahtuneiden väkivaltaisuuksien myötä. Nykyään naksaliitit vaikuttaa lähinnä Intian köyhimmissä osavaltioissa, varsinkin hyvin metsäisillä alueilla, jotka ovat intialaisten alkuperäiskansojen asuttamia. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia tätä konfliktia intialaisen uutismedian representaatioiden kautta. Miten naksaliittejä kuvataan maan suurimmassa englanninkielisessä sanomalehdessä? Minkälaisia diskursseja heihin kytkeytyy? Toisekseen tutkimuksen tarkoituksena on myös tutkia ja esitellä naksaliittiliikettä, sen koostumusta, ideologiaa ja siihen vaikuttavia yhteiskunnallisia ongelmia, kuten eriarvoisuutta, poliisin korruptiota ja alkuperäiskansojen maaoikeuskysymyksiä. Tutkimusaineisto koostui 115 Times of India -sanomalehden kirjoituksesta vuosilta 2010-2012, joista suurin osa oli uutisia ja murto-osa mielipidekirjoituksia. Tutkimusmetodina käytin diskurssianalyysiä. Diskurssit ymmärretään kulttuurintutkimuksen piirissä kielen tapana tuottaa sosiaalista todellisuutta. Toisin sanoen se, miten naksaliiteistä kirjoitetaan määrittää sitä, miten heidät ymmärretään ja mitä merkityksiä naksaliittien kategoriaan liitetään. Kriittinen diskurssianalyysi liittää diskurssit niitä ympäröivään yhteiskuntaan ja sen valtasuhteisiin. Aineiston diskursseista syntyy kuva naksaliiteistä, jotka ovat alueidensa taloudellista kehitystä vastaan, ovelia ja irrallaan perinteisestä intialaisesta perheinstituutiosta. Naksaliittejä ei kuitenkaan kuvata yksinkertaisesti vihollisina, kuten useita muita kapinallis- ja terrostiryhmiä kuvataan mediassa, vaan aineistosta löytyy myös vahva pelastusdiskurssi, jossa naksaliitti voi liittyessään takaisin valtavirtaan saada anteeksi aiemmin tekemänsä teot. Diskurssien taustalla on vahva kansallismielinen ajattelu, joka kuitenkin katsoo naksaliitit osaksi Intiaa, ja käsitys kehityksen taloudellisesta luonteesta, joka taas liittyy vahvasti intialaisen nykypolitiikan talousliberalistisiin pyrkimyksiin. Naksaliitit ovat ikään kuin jatkuva muistutus Intian köyhimmän väestönosan ongelmista, mutta samaan aikaan heidän vallankumouksellisista toimintavoistaan johtuvat konfliktit ovat enemmän esillä uutisissa kuin köyhien huonot olot ja vähäiset vaihtoehdot.
Kandidaatintutkielmani aiheena on vasemmistoliiton kannatuspohjan muutos 2000-luvulla. Jälkiteollistumisen myötä länsimaiset yhteiskunnat ovat muuttuneet merkittävästi. Muutos näkyy myös politiikassa, jossa perinteiset jakolinjat ja klassiset politiikan sosiologian teoriat eivät enää kaikilta osin päde. Thomas Pikettyn mukaan länsimaiset vasemmistopuolueet ovat toisen maailmansodan jälkeen muuttuneet työväenpuolueista korkeakoulutettujen puolueiksi. Tavoitteenani on tutkia, pätevätkö Pikettyn väitteet myös vasemmistoliittoon. Aineistonani käytän ESS-kyselytutkimuksen Suomen aineistoja vuosilta 2002 ja 2020. Menetelmänäni on ristiintaulukointi. Tarkasteltavia muuttujia ovat vastaajien ikä, sukupuoli, asuinpaikka ja koulutustaso. Tutkimukseni perusteella Pikettyn väitteet saavat tukea. Kun vasemmistoliiton kannattajakunta oli 2002 muuta väestöä matalammin koulutettua ja ”maalaisempaa”, vuoteen 2020 mennessä vasemmistoliiton kannattajakunta oli muuttunut muuta väestöä korkeakoulutetummaksi ja kaupunkilaisemmaksi. Vasemmistoliiton äänestäjien ikäjakauma on tasaantunut samaan aikaan, kun koko väestö on ikääntynyt. Sukupuolijakaumassa ei ole tapahtunut tilastollisesti merkitsevää muutosta.
Tutkimuksessani tarkastelen Frankfurtin koulukunnan kriittisen teorian edustaja Herbert Marcusea 1960-luvun lopun länsimaisen uuden vasemmiston opiskelijaradikaalien kiistel-tynä isähahmona. Hahmottelen saksalaisen kriittisen filosofian vallankumouksellisuuteen elämäkseen ja 1960-luvun lopulla opiskelijoiden liikehdintään sitoutuneen Marcusen filoso-fisesta ajattelusta ja poliittisesta toiminnasta rakentunutta poliittista figuuria kolmella erityi-sellä lukutavalla. Oletan, että Marcusen ajattelussa on taipumuksia jatkuvuuteen ja sen eri vaiheita ohjaa pyrkimys kapitalistisen järjestelmän kritiikkiin sekä kumoamiseen saksalai-sen negatiivisen filosofian tradition avulla. Näin Marcusen 1960-luvulla muun muassa opiskelijaradikaaleille esitettyjä teoreettisia näkemyksiä voidaan kokonaisvaltaisemmin ymmärtää vain filosofin vuosikymmeniä aikaisemmin laatiman tuotannon avulla. Toiseksi luen Marcusen poliittista toimintaa niin sanottuna teoriapolitiikkana. Kari Palosen ja Quen-tin Skinnerin lanseeraama teoriapoliittinen perspektiivi keskittyy teoretisoivassa toiminnas-sa ilmenevien käsitemuotoilujen, tilannetulkintojen ja normatiivisten näkemysten poliitti-seen ulosluentaan. Jo 1950-luvun alussa alkanut psykoanalyysin metapsykologialla marxi-laista yhteiskuntakritiikkiä piristänyt teoriapoliittinen kehittely mahdollisti Marcusen 1960-luvulla yrittämän kriittisen teorian uudelleenpolitisoimisen. Korostetusti teoriapoliittisella negatiivisella filosofiallaan Marcuse alkoi erkaantua vanhojen kollegojensa Max Hork-heimerin ja Theodor W. Adornon edustamasta kriittisen teorian politisointia ja politikointia vieroksuneesta linjasta. Kolmannen lukutavan muodostaa J.L. Austinin puheaktiteoria ja siitä Quentin Skinnerin ja etenkin Jacques Derridan tekemät oivallukset. Lukutavan kes-keisajatuksena on tutkia, miksi vastoin tahtoaan kulttimaineeseen nousseen Marcusen filo-sofinen argumentaatio tulkittiin niin kuin tulkittiin ja mistä Marcusen väärinymmärtäminen johtui. Teen tutkimukseni alussa uuden vasemmiston synnyn ja kehityksen, poliittisten tilantei-suuksien niukkuuden ilmapiirin ja ainoastaan Marcusen vuosien 1964-1969 figuurin tulkit-semisille keskeisimmät tekstit ja puheet huomioon ottavan demonstraation. Sen jälkeen keskityn selvittämään, millaiseen filosofiaan ja teoriapoliittiseen kehittelyyn Marcusen kiis-tanalainen asema uuden vasemmiston isänä todellisuudessa perustui. Yritän selittää, miksi kriittistä teoriaa politisoimaan ryhtynyt, mutta politikoinnin diskursseista vetäytynyt ja poli-tisoinnin diskursseihin varauksellisesti suhtautunut Marcuse toimi sillä poliittisella tyylillä kuin toimi. Painotan itse kriittisen teorian seuraamisesta ja kriittisen intellektuellin ”poliitti-sesta eetoksesta” ja sivistysdiskurssista johtuvaa tietoista rajallisuutta ja kyynisyyttä politii-kan, varsinkin retorisen puheen alueilla.