Kaikki aineistot
Lisää
Kieli: | fin eng swe |
---|---|
Julkaisija: | [Helsinki] : Kulttuuriyhdistys Mustekala 2003- |
ISSN: |
2341-9873 |
Aiheet: | |
Tallennettuna: |
|
Kieli: | fin eng swe |
---|---|
Julkaisija: | [Helsinki] : Kulttuuriyhdistys Mustekala 2003- |
ISSN: |
2341-9873 |
Aiheet: | |
Tallennettuna: |
|
Tässä tutkielmassa tarkastellaan, kuvataidekritiikin mahdollisuuksia simulaatiokulttuurissa. Simulaatiokulttuurilla tarkoitetaan tässä tutkimuksessa, sellaista kulttuurista tilannetta, jossa media on muuttanut havaintoympäristöä. Todellisuuden korvike, simulaatio jäsentää meidän todellisuuden havainnointiamme myös silloin kun emme katso televisiota tai elokuvaa. Tutkimus on luonteeltaan teoreettinen. Menetelmä on monimenetelmällinen, jossa painottuu lähinnä mediafilosofinen ja taidefilosofinen lähestymistapa. Mediafilosofiset käsitteellistykset, joiden avulla kuvataan simulaatiokulttuuria, suhteutetaan taidekritiikin tehtäviin. Erityistä huomiota kiinnitetään siihen, miten taidekritiikin tekeminen on mahdollista monimediallisin menetelmin, eikä pelkästään kirjoitettuna tekstinä. Tämän osoittamisessa mahdolliseksi tukeudutaan Mauri Ylä-Kotolan Jean Luc Godaria mediafilosofina käsittelevässä tutkimuksessa kehittelemiin käsitteisiin. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena on se, että toimiakseen uudessa kulttuurisessa tilanteessa kuvataidekritiikin tulisi muuttua keskustelevampaan suuntaan. Perinteinen taidekriitikon rooli, jossa taidekriitikko toimii merkitysten määrittelijänä, saa rinnalleen keskustelevan asiantuntijan roolin.
Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkälaisia käsityksiä taiteen arvosta suomalaisessa mediassa tuotetaan. Aineistoni koostuu neljän suomalaisen sanomalehden taidearvosteluista helmikuun 2020 ajalta. Tutkimukseni taustalla on käsitys taiteen autonomisen aseman ja itseisarvon ihanteellisena lähtökohtana taiteelle. Suomessa, kuten myös monissa muissa valtioissa, kulttuuripolitiikka on myös ottanut tämän lähtökohdakseen. Kulttuuripolitiikan voidaan nähdä kautta aikojen olleen tietyllä tavalla instrumentalistista, mutta viime vuosikymmenten aikana sen välineellisyys on saanut uusia muotoja. Taide muiden kulttuuristen objektien rinnalla on saanut kulttuuripolitiikassa yhä välineellisemmän aseman, samalla kun kulttuuripolitiikkaa on käytetty muiden politiikan alueiden tavoitteiden saavuttamiseen. Taide näyttäytyy sisäisen arvonsa lisäksi yhä vahvemmin arvokkaana myös sen vuoksi, että sen nähdään voivan tuottaa esimerkiksi taloudellista lisäarvoa tai osallistua erilaisten sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseen. Tutkimukseni lähtökohta on kielenkäytön tarkasteleminen toimintana, eli kiinnitän huomion kielen tuottavaan luonteeseen. Analyysimenetelmänä käytän diskurssianalyysia, jolla pyrin tuomaan aineistostani esiin niitä erilaisia merkityksiä, joita taiteen arvolle teksteissä rakennetaan. Oletan siis, että teksteissä tuotetaan, uusinnetaan ja vastustetaan aktiivisesti erilaisia versioita taiteen arvosta. Kiinnitän huomion niihin perusteluihin, joilla arvottamista kritiikeissä tuetaan. Nämä kertovat diskursseista, joihin teksteissä liitytään. Analyysin tuloksena tunnistin taidearvosteluista kolme erilaista päädiskurssia, joita puheessa tuotettiin. Niissä taide näyttäytyi arvokkaana sen esteettisten ominaisuuksien vuoksi, henkilökohtaista ymmärrystä tuottavan kyvyn vuoksi ja sen vuoksi, että sillä nähtiin olevan mahdollisuus vaikuttaa yhteiskuntaan. Näiden lisäksi erottui vielä taloudellinen diskurssi, jota puheessa pääosin vastustettiin. Taide näyttäytyi arvokkaana siis sekä itsessään että välineellisenä, vaikkakin tämä välineellisyys voidaan nähdä hiukan erilaisena kuin silloin, kun taiteella voi olla suora käyttöarvo. Tämä välineellisyys oli enemmänkin mahdollisuuksia avaavaa, kuin suoraan jotakin vaihdettavissa tai käytettävissä olevaa arvoa.
Kirjallisuuskritiikin sanotaan olevan monella tapaa kriisissä. Perinteisissä kritiikin ympäristöissä eli sanomalehdissä kritiikkien tila vähenee, mutta lehtien rinnalle on 2000-luvulla kehittynyt vaihtoehtoisia kritiikin ympäristöjä, kuten kirjablogit. Sosiaalisen median kanavissa nostetaan keskiöön lukukokemus, ja internetin avulla kuka tahansa voi alkaa kriitikoksi. Tässä tutkielmassa selvitetään, millaisen ympäristön kirjablogit tarjoavat kirjallisuuskritiikeille ja miten blogiarviot eroavat sanomalehtikritiikistä. Aineisto on kerätty viidestä suuresta, suomenkielisestä kirjablogista. Vuoden 2016 aikana niissä julkaistiin 448 yksittäistä arviota. Tätä aineistoa verrataan Helsingin Sanomissa vuonna 2016 arvioitujen 328 kirjan perustietoihin. Kirjablogien arvioissa painottuvat viihde ja kertomakirjallisuus. Lasten- ja nuortenkirjat, sarjakuvat sekä runot, esseet ja näytelmät ovat blogiaineistossa harvoin esillä. Helsingin Sanomissa arvioidaan useammin tietokirjoja kuin blogeissa. Molemmissa ympäristöissä painottuu kotimaisuus, mutta Helsingin Sanomat näyttää kattavan laajemmin eri kustantamoja. Blogeissa valtaosa arvioista (55 %) käsittelee naiskirjailijoiden kirjoja, kun taas Helsingin Sanomissa ne ovat aliedustettuja (35 %). Kirjablogit luovat kommenttiosionsa ansiosta keskustelua kirjoista, mikä lisää arvioiden innostavaa vaikutusta. Blogeissa voidaan myös käsitellä kirjoja, jotka ovat sanomalehdille esimerkiksi liian viihteellisiä. Toisinaan tietty teos arvioidaan vain kirjablogissa. Blogit eivät ole sanomalehtien haastajia, vaan ne monipuolistavat kritiikin kenttää tarjoten helposti lähestyttäviä, ilmaisia ja parhaimmillaan kokeilevia kirjallisuussisältöjä.
Taidekriitikon arkkityyppi on taidekentän legitimoima asiantuntija, joka tukeutumalla subjektiiviseen kokemukseensa, omiin poikkeuksellisiin kykyihinsä, laajaan kokemukseensa, erityiseen oppineisuuteensa sekä jalostuneeseen herkkyyteensä aistia taiteen ilmiöitä ja kehityskulkuja lausuu sanomalehdessä sivistyneen arvionsa taideobjektista. Kriitikko käyttää taiteen sanastoa ja käsitteistöä, puhuttelee ensisijassa taiteilijoita, taidekentän toimijoita ja taiteen yleisöjä sekä ottaa osaa taiteen sisäiseen keskusteluun ja taiteen kehittämiseen. Kuitenkaan mielestäni tämä määritelmä ei ole enää pätevä kuvaamaan päivälehtien kriitikoita. Niin taidekentän, journalismin kuin yhteiskunnan muutosten myötä reunaehdot ja odotukset kriitikon toiminnalle ovat muuttuneet. Tutkimuksella pyrin päivittämään kuvaa sanomalehtien avustajina toimivista asiantuntijakriitikoista sekä kriitikoiden asiantuntijuudesta ja roolista niin taide- kuin journalismin kentällä. Tutkimus keskittyy erityisesti sanomalehtiin vakituisesti kirjoittaviin kuvataidekriitikkoihin ja selvittää, millaisista tiedoista, taidoista ja ominaisuuksista kriitikot näkevät asiantuntijuutensa rakentuvan sekä millaisena he näkevät suhteensa taidekenttään ja journalismiin. Kuvataidekriitikoiden omalla näkemyksellä asiantuntijuudestaan ja roolistaan haluan kyseenalaistaa kriitikon rooliin, työtapoihin ja tekstiin liittyviä olettamuksia. Kyseessä on haastattelututkimus, jota varten haastattelen yhdeksän kuvataidekriitikkoa, jotka kirjoittavat kahdeksaan suomalaiseen maakunta- tai valtakunnalliseen lehteen. Valmista haastatteluaineistoa tarkastelen laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimukseni nivoutuu osaksi kulttuurijournalismin sekä journalismin reuna-alueiden ja freelance-journalismin tutkimuskenttää. Taiteen ja journalismin välillä tasapainoileva kulttuurijournalismi ja sen asiantuntijuus nähdään jakautuvan esteettiseen ja journalistiseen paradigmaan, joista viime aikoina kulttuuritoimituksissa ja -sivuilla yhä hallitsevammaksi on noussut journalistinen toimintatapa ja näkökulma. Toisaalta sanomalehtien ja varsinkin kulttuurisivujen sisällöntuotannosta vastaavat yhä suuremmissa määrin toimituksen ulkopuolella työskentelevät freelance-journalistit ja kulttuuriavustajat. Nämä kehityskulut jakavat uudelleen kenttien toimijoiden rooleja ja muokkaavat heidän asemaansa. Loppupäätelmäni on, että kuvataidekriitikoita ei voi enää kiistatta olettaa taidekentän tai esteettisen paradigman edustajiksi. Kriitikot ammentavat ja hyödyntävät osaamista kulttuurijournalismin molemmilta kentiltä, ja toisaalta monet tiedot, taidot ja ominaisuudet eivät luontevasti palaudu vain yhdelle kentälle. Kuvataidekriitikon asiantuntijuudessa tärkeiksi nousevat laaja-alainen kulttuurintuntemus, kirjoitus- ja ilmaisutaito sekä oman identiteetin näkyvyys. Vaikka koulutus- ja ammatillinen tausta vaikuttavat kriitikon asiantuntijuuteen, rooliin ja toimintaan, selvimmin kriitikoita ohjaa heidän näkemyksensä sanomalehden ihanteista ja tavoitteista. Työn osa-aikaisuus ja kriitikon asema toimituksen ja journalismin ulkopuolisena rasittavat kriitikoiden mahdollisuuksia kehittää asiantuntijuuttaan ja ottaa osaa työtään koskevaan keskusteluun. Harva kuvataidekriitikko lukeutuu journalismin toimijaksi, vaan pikemminkin kriitikot kokevat toimivansa välittäjinä kahden kentän välillä.
Tässä autoetnografisessa tutkimuksessa selvitettiin tanssikritiikin kehitystä verkkojulkaisussa Liikekieli.com. Tutkimuksessa analysoitiin verkkolehden ensimmäisen kokonaisen vuosikerran (2005) ja kymmenennen juhlavuoden (2014) tanssiarviot lähilukuanalyysilla. Lisäksi tilastoitiin kaikkien vuosikertojen juttumäärät ja tanssiarvioiden osuus aikavälillä 2005–2014. Tutkimuskysymyksenä oli selvittää, miten tanssikritiikin sisältö ja muoto kehittyivät ja mahdollisesti muuttuivat verkkolehdessä Liikekieli.com ja onnistuiko verkkolehti tavoitteessaan, jota varten se perustettiin: moniäänistämään ja monipuolistamaan tanssikritiikkiä ja purkamaan kriitikon autoritääristä asemaa. Lähilukuanalyysi aineistoon toi esiin vaihtoehtoisia tanssikritiikin kirjoittamisen tapoja. Näistä nousi esiin mm. tanssiarvio omana taideteoksenaan, kirjoittajan persoonan korostaminen arviossa, taideteoksen linkittämismahdollisuudet ympäröivään taidekenttään, eri juttutyyppejä yhdistelevät arviot ja eri ammattiaseman kautta kirjoitetut arviot (esim. valosuunnittelijan kirjoittama tanssikritiikki). Vuonna 2005 Liikekieli.comissa ilmestyi 145 tanssiaiheista juttua, joista tanssiarvioita oli 46,2%. Vuonna 2014 kokonaisjuttumäärä oli laskenut 79 juttuun, joista tanssiarvioita oli 43%. Tanssiarvio oli kaikkien vuosikertojen selvästi yleisin juttutyyppi. Merkittävin muutos vuodesta 2005 vuoteen 2014 oli rinnakkaisarvioiden poisjäänti. Vuonna 2005 samaa teosta arvioi kaksi tai kolme kriitikkoa, vuonna 2014 vain yksittäinen kirjoittaja. Verkkolehden kirjoittaja-alusta oli kymmenen vuoden aikana kaventunut, mieskirjoittajat olivat jääneet pois ja vuosikerran kokonaisjuttumäärä oli laskenut lähes puoleen, arvioiden määrä alle puoleen. Liikekieli.comin verkkoympäristö mahdollistaa tanssiarviolle vapauden merkkimäärän, muodon, tyylilajin, julkaisuajankohdan, kirjoittajan aseman ja kritiikin moniäänisyyden suhteen. Toisaalta tanssiarviot eivät herättäneet verkkolehdessä jatkokeskustelua ja monia verkon mahdollisuuksia kritiikin rikastuttamiseen käytettiin vain satunnaisesti tai ei laisinkaan. Tanssiarvio näyttäisi olleen kokeellisempaa ja moniäänisempää verkkolehden alkutaipaleella. Yksittäisillä kirjoittajilla on kuitenkin edelleenkin mahdollisuus tuottaa Liikekieli.comin julkaisualustalla kokeilevaa ja uudistavaa tanssikritiikkiä.
Tässä kandidaatintutkielmassa tarkastelen naistaiteilijioiden asemaa 1800-luvun Suomessa vuoden 1899 Suomen taiyteilijain näyttelyä koskeneen lehdistökeskustelun pohjalta. Tutkielmassa huomio keskittyy siihen kuinka naistaiteilijoiden asema heijastuu taidekritiikin muovaamiin representaaitioihin naistaiteilijoista diskursiivisella tasolla. Tutkielman näkökulma on kulttuurihistoriallinen.
Tämän kehittämispainotteisen opinnäytetyön toimeksiantaja on Suomen arvostelijain liitto ry (SARV) ja se on osa Kritiikki näkyy! -hanketta. Työn lähestymistapa on konstruktiivinen. Konstruktio on tässä työssä neljän julkaistun artikkelin kokonaisuus. Artikkelit käsittelevät taidekritiikin uusia tapoja ja alustoja sekä kriitikoiden suhtautumista niihin. Menetelminä on käytetty ensisijaisesti kyselyä ja haastatteluja. Työn viitekehys on kulttuurijournalismissa ja taidekritiikissä sekä laajemmin uusissa ja kehittyvissä alustoissa, joilla tehdä journalismia. Ensimmäinen osa kehittämistyötä oli verkkokyselyn tekeminen kriitikoille lokakuussa 2021. Kyselyssä kartoitettiin seuraavia asioita, jotka toimivat myös työn alustavina tutkimuskysymyksinä: Miten kriitikot tunnistavat uusia kritiikin muotoja / alustoja? Millaisia asenteita uusiin muotoihin / alustoihin liittyy? Miten kriitikot tuottavat kritiikkiä muille alustoille kuin perinteisille eli erilaisiin lehtiin ja verkkojulkaisuihin? Millaisia välineitä, tietoa ja mahdollista koulutusta kriitikot tarvitsisivat voidakseen laajentaa nykyistä osaamistaan? Kyselyn pohjalta tekijä kirjoitti artikkelin ”Kriitikko ja unelmoinnin taito” toimeksiantajan vuosikirjaan ja jakoi näin kehittämishankkeen vaiheita. Toinen osa kehittämistyötä on kolmeosainen juttusarja Suomen arvostelijain liiton julkaisemaan Kritiikin Uutiset -verkkolehteen toukokuussa 2023. Artikkelisarjassa lähestytään taidekritiikin tulevaisuuden tarpeita kohtaamisen näkökulmasta. Tekijä tulkitsee, että kohtaaminen on yksi mahdollinen työkalu pitää taidekritiikki elinvoimaisena sekä tapa lähestyä kriitikoiden kouluttautumistarpeita. Kohtaamisen muotoina juttusarjassa käsitellään dialogista kritiikkiä, keskustele kriitikon kanssa -konseptia sekä livekritiikkiä. Kehittämistyön lopulliset tutkimuskysymykset ovat: 1. Millainen alusta kohtaaminen voi olla taidekriitikolle? 2. Miten kohtaaminen, dialogisuus ja vuorovaikutteisuus voivat vahvistaa taidekriitikon ja - kritiikin asemaa osana journalismia?
Opinnäytetyöni aiheena on taidekritiikin hyödyntäminen kahden uuden teoksen suunnittelussa ja toteutuksessa. Sain kriitikko Eva-Johanna Mäkiseltä taidekritiikin maalausnäyttelystäni Ruman kauneus (2011). Kritiikissä Mäkinen antoi uusia ideoita siihen, miten voisin jatkossa monipuolisemmin käyttää näyttelyn teoksissa hyödyn-tämiäni alumiinitölkin palasia. Tässä opinnäytetyössä keskityn erityisesti kriitikon antamien ehdotusten ideointiin ja toteuttamiseen käytännössä. Tavoitteena on kehit-tää omaa ilmaisuani monipuolisemmaksi ja samalla tutkia työskentelyn kautta, onko taiteilijalle hyödyllistä ideoida työtään ulkopuolelta saamiensa kommenttien pohjalta. Työni teoreettinen viitekehys muodostuu taidealan kirjallisuudesta ja siihen liittyvistä artikkeleista. Olen lukenut taiteilijaoppaita, taidekritiikkiä ja taiteen etiikkaa käsit-televää kirjallisuutta. Keskiöön ovat nousseet Ken Howardin toimittamat taiteilijaop-paat. Pohdintojen pohjalla olen käyttänyt myös taidekriitikko Eva-Johanna Mäkisen ja teosohjaajani Eeva-Liisa Koivumaan antamaa palautetta. Opinnäytetyöni on toiminnallinen. Tein kaksi uutta maalausta, joihin liittyvän työs-kentelyprosessin käyn huolellisesti läpi myös valokuvien avulla. Teoksien koko on 45 x 122 cm ja niissä on käytetty akryylimaaleja, alumiinitölkkejä, puuliimaa sekä hiekkaa. Tärkeä painoarvo on työprosessin kuvauksella, jotta kritiikin hyödyntäminen, prosessointi tulee ilmi. Tarkastelen myös valmiita teoksia: miten kritiikin siivittämät ideani näkyvät niissä. Päätin toimia näin, koska tämä tukee tavoitettani kehittyä taiteilijana ja tutkiskella materiaalin käyttömahdollisuuksia. Työssäni havaitsin, että hyödyntämällä taidekritiikkiä löysin uusia tapoja käyttää materiaalia, vaikka huomasinkin, että ainakin itse olen taiteilijana helposti taipuvainen pysymään mukavuusalueellani. Opin myös itse arvioimaan kriittisesti omia teoksiani. Olen tyytyväinen valmistuneisiin teoksiin, sillä niissä näkyy edelleen oma nä-kemykseni ja abstrakti ilmaisutyylini, mutta samalla ne tarjoavat jotain uutta. Koen onnistuneeni kritiikin hyödyntämisessä. Oli tärkeää, etten hukannut omaa näkemys-täni: ideaa siitä, mitä ja miksi olin tekemässä.
Kuopiossa toimi vuosina 1980-1986 uusekspressionistinen kuvataiteilijaryhmittymä, jolle annettiin mediassa nimitys Kuopion koulu. Väljän ryhmän ydinhenkilöitä olivat Markku Kolehmainen (s. 1951), Pentti Meklin (s. 1952), Pauno Pohjolainen (s. 1949) ja Teemu Saukkonen (s. 1954). Artikkelissani tutkin ja erittelen tapoja, joilla kriitikot ja muut journalistit puhuivat ilmiöstä ajan lehtiartikkeleissa. Lisäksi tutkin yleisönosastokeskustelua, jota käytiin Kuopion kuvataiteilijat ry Ars Liberan ja Kuopion kaupungin julkishallinnon välillä sekä Ars Liberan vanhemman ja nuoremman taiteilijasukupolven välillä. Käyttäen menetelmänä diskurssianalyysiä pyrin löytämään aineistosta toistuvia repertuaareja ja taustaa siihen, millaisin keinoin maaseutukaupungin taiteilijaryhmää ja heidän taidettaan käsiteltiin lehdistössä ja miten ilmiöstä tuli valtakunnallisesti noteerattu. Teoreettisen taustan osalta käytössä on eritoten sosiologi Pierre Bourdieun kenttäteoria. Tutkimuksen aineisto käsittää 356 lehtileikettä, joiden joukossa on artikkeleja, uutisia ja mielipidekirjoituksia. Tutkimuksen löydökset keskittyvät taideilmiön sanoittamiseen ja mediakuvan kartoittamiseen. Artikkelista tulee osa Kuopion koulua koskevaa taidehistorian väitöskirjaa, jonka muita artikkeli-aiheita ovat Kuopion koulun taideteosten naiskuva ja Teemu Saukkosen taide Kuopion koulun tapausesimerkkinä.
Opinnäytetyöni puolustaa taidetta ja luovaa toimintaa kristinuskon ja raamatun pohjalta. Pyrin nostamaan esiin kuvataidealan koulutuksen ja -alan yleisesti herättämän angstin syitä, purkamaan tiettyjä myyttejä mm. taiteilijan ja kriitikon roolista yhteiskunnassa, taideteoksen suhteesta katsojaan, ja kristinuskosta, ja avaamaan kulttuurisidonnaista ennakkoluuloisuutta. Käytän perusteina havaintojani kristillisen uskon näkökulmasta sekä sen kanssa yhtenevää lähdekirjallisuutta ja Raamatullista ilmoitusta. Raamattu auttaa ymmärtämään, että luovuutta on jokaisessa ihmisessä. Luovan toiminnan ei ole tarvitse olla maalausvälineen virtuositeettimaista hallintaa, vaan arkista lapsenkaltaista asennoitumista. Kuvataiteilija ymmärretään ennakkoluulojen sekä stereotypioiden kautta. Taidekritiikki voi tukea stereotypioita, sillä taidekritiikki tulee ns. ylhäältä alas sille annetun auktoriteetin voimalla. Taiteen arvo ei ole yksinselitteisesti välineen hallinnassa, vaan taiteeksi nimittämisessä. Taide hoitaa ja on terapeuttista, mutta ei muuta todellisuutta odotetulla tavalla. Vaikka kuvataide pysyttäytyisi kerronnallisissa elementeissä, sen viesti ei todella toimi poliittisen ja kulttuurin hyvinvoinnin alkuvoimana, vaikka sillä onkin kosketuspintaa näihin. Sama pätee, vaikka viesti olisi kirjallisessa tai puheen muodossa. Näin on siksi, koska syntiinlankeemus vaikuttaa, ettei ihminen luota Luojaansa vaan luomuksiinsa. Luovan toiminnan koulutuksessa tulisi pyrkiä toteuttamaan omaa käsialaansa, eikä etsimään uusia tai vallalla olevia käsityksiä taiteen oikeasta muodosta. Kulttuurisidonnainen ennakkoluuloisuus ja itsensä vähättely luovan toiminnan alueella ruokkii taidekriitikon asemaa auktoriteettina.
Tarkastelen tutkielmassani moraalittoman taiteen arvoa. Luvuissa 1 ja 2 esittelen eri näkökulmia moraalittoman taideteoksen arvoon. Esittelemäni näkökulmat ovat autonomismi, moralismi ja immoralismi. Autonomismin mukaan taideteoksen moraaliset heikkoudet eivät vähennä teoksen esteettistä arvoa. Esteettinen onnistuminen riippuu teoksen ymmärrettävyydestä eli siitä, kuinka hyvin yleisön tulkitsevat toiminnot onnistuvat. Noël Carrollin esittämän maltillisen moralismin mukaan teoksen moraalittomuus voi joskus olla teoksen esteettinen ansio. Utooppisten moralistien näkökulmasta teoksen ihmistä kehittävät ominaisuudet nostavat teoksen esteettistä arvoa. Platonistisen moralismin mukaan taideteokset ovat vaarallisia, koska ne saavat hyveellisen yleisön emootioiden valtaan. Moraalittomalla taiteella voi olla platonismin näkökulmasta ainoastaan turmelevia vaikutuksia. Immoralismi on näkökulma, jonka mukaan teoksen moraalinen puute voi olla sen esteettinen ansio. Daniel Jacobsonin mukaan paras moraaliton taide on parantumatonta, eli sitä ei voida puhdistaa sen paheellisuudesta ja vaarallisuudesta. Lisäksi Jacobson argumentoi, että myös hyveellinen yleisö voi nauttia moraalittomista taideteoksista. A. W. Eatonin mukaan voi olla teoksen taiteellinen ansio, jos teos herättää yleisössä mielikuvituksen vastustamista. Eatonin esittämässä rujon sankarin tapauksessa yleisö tuntee ristiriitaisia emootioita teoksen sankaria kohtaan, yhtäältä ihaillen henkilöhahmoa ja toisaalta paheksuen tämän moraalittomuutta. Eaton argumentoi, että rujon sankarin avulla yleisön ristiriitaiseen tilaan saattaminen on taiteellinen saavutus. Luvussa 3 esittelen immoralismin ja moralismin sekä moralismin ja autonomismin välisiä keskusteluja. Lisäksi esittelen lyhyesti eettisen taidekritiikin kritiikkiä. Luvussa 4 esittelen kaksi esimerkkiä moraalittomasta taiteesta, Leni Riefenstahlin elokuvan Tahdon riemuvoitto sekä HBO:n televisiosarjan Sopranos.
Elga Sesemann (1922–2007) var en finländsk, modernistisk bildkonstnär. Trots en lång karriär som hon lyckades försörja sig på hela livet inkluderas konstnären endast i ett fåtal av de finländska översiktsverken. Till idéerna och antagandena om modernismen hör idén om den modernistiska konstnären som maskulin och urban. Sesemann var en kvinnlig konstnär som under en betydande del av sin karriär varken bodde eller ställde ut i Helsingfors och bröt på så vis med bilden av vad en modernistisk konstnär skulle vara. Allt sedan 1980-talet kan man notera ett nyfunnet och gradvis ökande intresse för kvinnliga konstnärer i Finland och i förlängning också för Sesemann. Syftet med avhandlingen är att undersöka varför konstnären Elga Sesemann har en undanskymd plats i finländsk konstkanon. Hur mottogs Sesemanns konst i samtiden? Hur beskrivs hennes konst och vilka aspekter i produktionen betonas? Hur framställs Sesemann i översiktsverken och speglas diskurserna från konstkritiken i dem? Syns kön och geografi i konstkritiken och översiktsverken och i så fall hur? I avhandlingen används textanalys med inslag av diskursanalys och materialet som består av konstkritiska tidningsartiklar samt finländska översiktsverk analyseras genom feministisk teori och centrum-periferi teori. Primärmaterial består av 168 konstkritiska artiklar publicerade i finländska dagstidningar och 8 finländska översiktsverk. Tidningsartiklarna är hämtade från Nationalgalleriets arkivsamling och databasen Finskt historiskt tidningsbibliotek. För biografisk information har Lea Keskitalos avhandling Elga Sesemannin 1940–1960-lukujen taide ja suhde vitalistiseen taidekäsitykseen (1997) varit central. För förståelsen av kanoniseringsprocessen har Gregor Langfelds artikel “The canon in art history: concepts and approaches” varit väsentlig och för förståelsen av kvinnligt konstnärskap i Finland olika texter av Riitta Konttinen. Resultatet av undersökningen är att receptionen av Sesemanns konst har påverkats negativt av modernismernas associationer med maskulinitet och urbanitet. Som en kvinnlig konstnär som under en lång period varken bodde eller ställde ut i Finlands konstcentrum Helsingfors bröt Sesemann mot uppfattningen om den moderna konstnären som manlig och urban. Det här har även bidragit till bortfallet ur konstkanon där diskurserna från dagstidningsartiklarna återskapas. Speciellt 1940-talets produktion mottogs positivt i kritiken och det är även dessa verk som inkluderats då Sesemann medverkar i översiktsverken.
Akseli Gallen-Kallela beskrivs ofta som en av de främsta pionjärerna inom den moderna finländska grafikkonsten. År 1895 lärde han sig grunderna och tekniken för konstgrafik i Berlin och började därefter skapa speciellt träsnitt och etsningar i sin vildmarksateljé Kalela i Ruovesi. Grafiken var nära konstnärens hjärta, men ett av hans främsta mål med att göra grafik var att samla in extra inkomster. Han var både entusiastisk och misstänksam gentemot grafiken. Gallen-Kallelas grafikkonst skapades huvudsakligen under åren 1895–1915 och utgörs mestadels av exlibris, symbolistiska verk och porträtt. Syftet med avhandlingen är att undersöka hur Gallen-Kallelas grafikkonst togs emot i tidningspressen i ett samhälle där konsten präglades av en konservativ och nationalistisk konstsyn. Materialet undersöks med hjälp av följande forskningsfrågor. Vad kännetecknar Gallen-Kallelas grafikkonst och hurdant mottagande fick den? Varför var man skeptisk i början? Med hjälp av textanalys med inslag av diskursanalys granskas kritikernas ordval i beskrivningarna av verken i recensioner främst i dagstidningar där grafiken nämns. Detta sätts i relation till vad han själv skrev i brev och anteckningar. Bildanalys kommer att användas som stöd för textanalysen. Fokus läggs på konstnärens träsnitt. Den teoretiska referensramen utgörs av den nationalistiska och konservativa konstsynen inom den finländska konstvärlden vid sekelskiftet 1900. Primärmaterialet består av utställningskritik i dagstidningar exempelvis Nya Pressen, Hufvudstadsbladet och Päivälehti, där grafikverk av Gallen-Kallela från tidsperioden 1895–1915 diskuteras. Konstnärens brev till bland annat Johannes Öhquist och Louis Sparre ger en uppfattning om konstnärens förhållande till grafik, hur han själv tog emot konstformen och hur han skapade sina grafiska verk. Konsthistorikern Onni Okkonen har bidragit med det mest övergripande biografiska verket om Gallen-Kallela och hans konst i A. Gallen-Kallela, elämä ja taide (Borgå, 1961). Resultatet är att Gallen-Kallelas grafikkonst från 1895–1915 mestadels väckte skribenternas intresse som någonting nytt och främmande, men grafiken blev länge i skuggan av måleriet. Det skrevs jämförelsevis färre och kortare recensioner om grafikkonst än om måleriet. I början fick Gallen-Kallela negativare och nedslående respons för sina grafiska verk, bland annat Dödens Blomma (1895) som ansågs vara primitiv. Men han fick också stöd av många, exempelvis Johannes Öhquist, konsthistorikern J.J. Tikkanen, och konstnären Louis Sparre. Möjligtvis på grund av det låga intresset från Finska konstföreningen och andra köpare, beslöt Gallen-Kallela sig dock för att fokusera på andra konstformer och projekt, även om hans intresse för grafiken inte upphörde helt.