Kaikki aineistot
Lisää
Tässä tutkielmassa tarkastellaan Leon Battista Albertin ja Andrea Palladion arkkitehtuuritraktaateissa De re aedificatoria (1452) ja I quattro libri dell'architettura (1570) esiintyviä ilmaan liittyviä terveydellisiä käsityksiä. Tutkielman tavoite on selvittää, mikä oli arkkitehtuurin merkitys osana terveyttä, millaisia terveyteen liittyviä käsityksiä aineistossa esiintyy, sekä mikä oli ilman rooli osana terveyttä arkkitehtuurin kontekstissa. Aineiston analyysimenetelmänä toimii lähiluku, jonka kautta tarkastelen lähiluvun ensimmäisessä vaiheessa aineistosta tunnistettujen toistuvien ilmaa, tuulta ja henkiä koskevien mainintojen merkityksiä. Asetan aineiston sisällön ja niissä esiintyvät maininnat historialliseen kontekstiin. Tästä syystä lähestyn ilmaan liitettyjä käsityksiä käsitehistorian kautta. Renessanssin tieteet ja taiteet olivat humanismin mukaisesti tiiviissä suhteessa toisiinsa ja niiden vaikutukset levisivät tieteenalojen ulkopuolelle. Lääketieteellinen oppineisuus pohjasi hippokraattis-galenoslaiseen perinteeseen, jonka mukaan terveys ja hyvinvointi olivat riippuvaisia kehon tasapainosta. Tähän tasapainoon vaikuttivat ympäristötekijät, joista keskeisimpänä pidettiin ilmaa. Aineiston analyysi osoittaa, että Alberti ja Palladio pitävät tasapainon ylläpitoa yhtenä arkkitehtuurin keskeisimmistä tavoitteista ja että heidän terveydelliset käsityksensä noudattavat aikalaislääketieteen perusoletuksia. Ajattelun keskiössä on ilman ominaisuuksien tunteminen ja kontrollointi sekä rakennuspaikan valinnan että itse rakentamisen keinoin. Syyt ilmaa koskevaan käsittelyyn arkkitehtuurin kontekstissa olivat siis lääketieteellinen käsitys sen vaikutuksista kehon toimintaan sekä arkkitehtuurille asetettu tavoite terveyden ylläpitämisestä.
Tutkielmani käsittelee astrologia-aiheista kuvatyyppiä, jossa on kuvattu Jupiter-planeetan personifikaatio ja sen hallitsemat zodiakin merkit eli kalat ja jousimies. Tutkimus rajautuu neljään kuvaan 1510-luvulta. Kuvien valinnassa on otettu huomioon zodiakin merkkien symbolinen esitystapa sekä personifikaatiot, kuten myös erilaiset Jupiterin kuvauksen tyypit. Kuvia tutkitaan hyödyntäen etenkin Ovidius Nason Metamorfooseja ja Maslamah ibn Ahmad Majritin astraalimagian teosta, Picatrixia. Tutkielmassa tarkastellaan Jupiter-planeetan personifikaation yleisimpiä attribuutteja ja sitä, mistä ne juontavat juurensa. Jousimiehen kuvastossa tarkastellaan etenkin mytologista alkuperää ja kalojen kuvastossa painotetaan kristilliseen symboliikkaan. Kuva-analyysistä saadaan selville, että attribuuttien avulla Jupiter, hallitsevine zodiakin merkkeineen, on huomattavan helppoa tunnistaa kyseiseksi hahmoksi. Vaikka muutoksia kuvatyypissä esiintyykin esimerkiksi puvustuksessa, on hahmojen tunnistaminen selkeää. Konteksti, jossa kuvatyyppi esiintyy, on taas monimutkaisempi. Kuvista tulee esiin valittu kuvatyyppi Chigi-kappelin kattokupolissa. Tässä on ympärillä muitakin planeettoja ja heidän hallitsemansa planeetat. Kontekstina on enemmänkin tuon aikainen näkemys tuonpuoleisesta ja taivaasta. Neljännessä esimerkkitapauksessa planeetan personifikaatio ja zodiakin merkit ovat kuvattuina paavin tuomioistuimen kuvauksen yhteydessä. Tässä taas tulee esiin vaihtuvuus siinä, minkälaisia tapahtumia planeettoihin yhdistetään, eikä näiden avulla personifikaatioiden tunnistaminen ole yksiselitteistä.
Nel 1447-1448 uscì una delle opere più ampie e più importanti di Poggio Bracciolini (1380-1459), allora segretario apostolico alla curia di Niccolò V, il De varietate fortunae1. Oltre ad un trattamento spesso polemico della storia recente nei libri II e III, l’opera presenta una descrizione, documentata con citazione di iscrizioni, delle rovine di Roma all’inizio del libro I e un resoconto dei viaggi di Niccolò de’ Conti, Nicolaus Venetus, nell’Oriente, corredato da ulteriori informazioni sull’Africa, nel libro IV. La narrazione dei viaggi di Conti si contraddistingue per la sua sobrietà e l’assenza quasi totale del ‘meraviglioso’; si tratta tuttavia dell’elaborazione a cura di Poggio di informazioni fornite da un mercante europeo. Queste informazioni vengono interpretate da Poggio alla luce delle proprie notevoli conoscenze di autori antichi. In questo articolo esamineremo questo (almeno) doppio filtro delle realtà culturali dell’Oriente quattrocentesco in un’opera che conobbe una circolazione importante così nella curia romana come altrove, non soltanto nella penisola appenninica ma anche oltralpe, nel Quattro-Cinquecento.
Desiderius Erasmus Rotterdamilainen (1469-1536) oli renessanssin humanisti, jolla oli laaja kirjallinen tuotanto. Koulutukseltaan hän oli teologian tohtori. Hänen äidinkielensä oli hollanti, mutta hän laati kaikki teoksensa latinaksi. Hän julkaisi vuonna 1528 Baselissa dialogin latinan ja kreikan kielten ääntämisestä, De recta Latini Graecique sermonis pronuntiatione dialogus (DRP), josta otettiin ilmestymisensä jälkeen useita painoksia eri puolilla Eurooppaa 1700-luvun alkuun asti. Erasmuksen aikaan latina oli Euroopan oppineiden yhteinen kirkon, tieteen ja diplomatian kieli. Puhuttu latina kukoisti klerikaaliyhteisöissä, mutta klassisten esikuvien ihannointi oli jo levinnyt Euroopassa laajalle. 1400-luvulla eräät humanistit alkoivat kiinnostua klassisen latinan oikeinkirjoituksesta, johon he etsivät mallia antiikin piirtokirjoituksista ja kolikoista. Heräsi kysymys, olisiko oikeinkirjoituksen lisäksi syytä tarkistaa myös ääntämistä. Erasmuksen luoma teoria latinan ääntämisestä perustui ensisijaisesti antiikin grammaatikkojen jättämiin kuvauksiin, kreikan ja latinan vertailuun sekä latinalaisten sanojen translitteraatioihin kreikkalaisin aakkosin ja päinvastoin. Erasmus ei arvostanut keskiaikaisia kirjoittajia, mikä siihen aikaan oli humanistien tavallinen asenne. Esikuviensa antiikin grammaatikkojen tapaan Erasmus päätteli sanojen ääntämisen niiden kirjoitusasujen perusteella ja takertui siksi liikaa aikansa oikeinkirjoitusstandardiin. Hän käy dialogissaan läpi latinan kaikki kirjaimet ja suosittelee, että jokainen kirjain äännetään aina. Silti hän tiedosti, että ääntämiseen vaikuttavat muutkin seikat kuin vain se, miten kukin kirjain irrallisena äännetään, joten hän käsittelee laajasti monia muitakin asioita, kuten tavujen kestoa ja aksenttia. Musikaalista aksenttia Erasmus käsittelee omaperäisesti, sillä mitkään hänen tekniset lähteensä eivät ota kantaa latinan aksentin musikaalisiin piirteisiin. Sävelkorkeuden vaihtelu ei ollut latinassa niin keskeisellä sijalla kuin Erasmus arveli, mutta hänen oivalluksensa yhdistää antiikin musiikinteoria ja keskiaikainen säveltapailu grammaatikkojen teoriaan latinan aksenteista osoittaa erityistä luovuutta ja kekseliäisyyttä. Erasmus laati ohjeensa uudistaakseen latinan ääntämistä ja tehdäkseen lukijansa tietoisiksi klassisista ääntämissäännöistä. Myös omaa ääntämistään hän korjasi tietoisesti valiten sopivimman puhetavan kuulijoiden mukaan
Tämä tutkimus käsittelee italialaisen renessanssimaalarin Piero della Francescan (n. 1416‒1492) maalaamaa Montefeltron alttaritaulua (Pala Montefeltro) ja sen kahta mielenkiintoista yksityiskohtaa, munanmuotoista esinettä ja korallista kaulakorua, sekä näiden yksityiskohtien ikonografiaa ja ikonologista merkitystä. Miksi alttaritaulussa olevan absidin katosta riippuu munan näköinen esine? Miksi Jeesus-lapsen kaulalla riippuu epäluonnollisessa asennossa korallinen riipus. Mitä yhteistä riipuksella on ihmisen keuhkoputken kanssa? Onko munanmuotoisella esineellä ja koralliriipuksella yhteyttä toisiinsa, ja onko niillä merkitystä koko maalauksen tulkinnalle? Etsin vastausta näihin tutkimuskysymyksiin lukemalla aiheesta aikaisemmin julkaistuja tutkimusartikkeleita ja perehtymällä Piero della Francescan teoksiin. Tutkin maalauksen historiallista kontekstia ja sitä, kuinka palan malli otettiin käyttöön. Vertailen eri artikkeleiden tulkintoja ja erilaisia, samankaltaisille aihealueille kuuluvia maalauksia toisiinsa. Vanhin tekstilähtökohta, jota käytän tutkimuksessani, on Duranduksen kirja Rationale Divinorum Officiorum (1230–1296), johon useimmat taidehistorioitsijat viittaavat kirjoittaessaan kattoon ripustetusta munasta. Andrea Mantegna (n. 1431‒1506) maalasi palan korallia maalaukseensa Madonna della Vittoria (n. 1495). Korallin hän sijoitti maalauksessaan samaan kohtaan, johon Pieron maalauksessa on ripustettu muna. Koralli näyttää samalta materiaalilta kuin Pieron maalaamassa Jeesus-lapsen kaulakorussa. Tämä seikka voi yhdistää munan ja kaulakorun merkityksen toisiinsa. Tutkimuksessani tulin johtopäätökseen, että maalauksessa olevan munan mallina Piero käytti tavallista kananmunaa, mutta hän halusi luoda mielikuvan strutsinmunasta. Samoin päädyn ikonografiseen tulkintaan, että muna ja koralli symboloivat yhdessä Jeesuksen ristiinnaulitsemista ja ylösnousemusta.
Sininen on maailman yleisin lempiväri ja suosittu väri esimerkiksi 1800- ja 1900- lukujen modernissa taiteessa Euroopassa. Ennen Italian renessanssia sinistä ei esiintynyt Euroopan taiteessa juuri ollenkaan. Opinnäytetyön tavoitteena oli selvittää, onko Italian renessanssi vaikuttanut moderniin taiteeseen ja sinisen värin käytön yleistymiseen Euroopassa. Lähteinä työssä on käytetty tutkimuskysymykseen liittyviä kirjoja, artikkeleita, dokumenttielokuvia ja videoita. Koska työssä oli tarkoitus käyttää myös paljon havainnollistavaa kuva-aineistoa italialaisesta myöhäiskeskiaika- ja renessanssitaiteesta, matka Milanon, Firenzen ja Venetsian kaupunkeihin Italiaan koettiin tarpeelliseksi. Kyseinen matka tapahtui syyskuussa 2019, ja sen aikana otettujen valokuvien lisäksi havainnollistavana aineistona opinnäytetyössä toimivat tekijän ottamat valokuvat aikaisemmilta, opinnäytetyöhön liittymättömiltä matkoilta Italiaan vuosina 2017–2019. Opinnäytetyössä käytetystä lähteistöstä ja sen pohjalta tehdyistä johtopäätöksistä ilmeni, että Italian renessanssilla on mahdollisesti ollut vaikutusta modernin taiteen eri osa-alueisiin, kuten öljyväri-, muotokuva- ja omakuvamaalaukseen, lineaarisen perspektiivin hyödyntämiseen sekä sinisen värin käytön yleistymiseen. Työssä avataan tarkemmin, kuinka mahdolliset vaikutukset tulevat esiin edellämainituissa osa-alueissa. Johtopäätösten teossa eniten painoarvoa oli renessanssin aikana kirjoitetuilla historiallisilla lähteillä ja maalatuilla taideteoksilla. On toivottavaa, että tämän opinnäytetyön lukeminen auttaisi 2000-luvun luovia aloja opiskelevia tai niillä työskenteleviä ihmisiä, kuten kuvataiteilijoita ja graafisia suunnittelijoita ymmärtämään taidehistoriaa paremmin ja arvostamaan sitä enemmän.
Poggio Bracciolini’s last work, the Historiae Florentini populi, was edited and dedicated to Federico di Montefeltro by Jacopo di Poggio in 1472. Jacopo also translated the work into the volgare and had it printed in Venice in 1476. In the light of the manuscript tradition, Jacopo’s editorial changes were more considerable than has hitherto been thought. The propagation of his edition and translation would seem to be intimately connected with his political aspirations ending in his unfortunate participation in the Pazzi conspiracy of 1478.
1 Johdanto Nykyään opetuksessa käytetään videoita yhä enemmän ja yhä useammin. On paljon oppilaita, joilla on keskittymisvaikeuksia, ja modernien opetustekniikoiden käyttö voi auttaa heitä saavuttamaan parempia oppimistuloksia. Tänä päivänä käytetään videoita apuna erilaisten koulutusmateriaalien opetuksessa. Videoiden käytöstä on tullut tärkeää myös opettajankoulutuksessa (Gaudin & Chaliès 2012,1). Niistä on tullut tärkeitä yhtä lailla kirjallisuuden historian opetuksessa, esimerkiksi selitettäessä Renesanssin vaikutusta taiteen eri muotoihin ja taiteilijoihin (Notari 2021). Nam ja White (2014,1) ovat tutkineet opiskelijoiden videoiden käyttöä webissä ja sosiaalisissa medioissa. Heidän mukaansa 10 tärkeintä tekijää ovat 1. huomion kiinnittäminen, 2. inspiraatio, 3. kuuntelutaitojen parantaminen, 4. ennakoiminen, 5. keskustelu, 6. haastattelutaitojen parantaminen, 7. ymmärtämisen helpottaminen, 8. kirjoittamisen johtaminen, 9. informoiminen/selittäminen ja 10. kertominen (Nam ja White 2014,1). Leblanc ja Veyrunes (2011,2) ovat puolestaan tutkineet videoiden kehitystä. Monimutkaista opetustilannetta haluttiin yksinkertaistaa vähentämällä oppilaiden määrää, opetusohjelman kestoa ja sisältöä (Leblanc & Veyrunes 2011, 2). Myös Suomessa on tutkittu videoiden mahdollisuuksia opetuskäytössä. Tarpeet opetuksen ammatillisessa elämässä ovat muuttumassa, ja tarvitaan enemmän luovuutta ja kykyä yhteistyöhön ja asiakkaiden ajatteluun, kykyä kestää erilaisuutta ja epävarmuutta. Videoiden käyttö antaa opettajille vapaat kädet toteuttaa opetusta eri tavalla, kuin mihin on totuttu. Videoita ei kuitenkaan käytetä kouluissa niin paljon kuin voisi ajatella. Tarvitaan osaamistekniikoita niiden käyttämiseen. Vaikka on paljon videoita, suurin ongelma on oikeanlaisen videon löytäminen tunnille. (Lautkankare (2014,1) Tässä Pro gradu -työssäni halusin tutkia opetusvideoiden käyttöä Ranskan kirjallisuuden tunneilla, koska aihe on ajankohtainen ja ranskan opetuksessa käytetään tänä päivänä paljon videoita. Tutkimuksen päälähteinä ovat ranskan kielen opetusvideot Internetissä, jotka käsittelevät Ranskan kirjallisuuden historiaa Renesanssiaikana. Tutkimuksessani halusin verrata viiden ranskalaisen kirjallisuuden opetusvideosarjan käyttöä toisiinsa. Tutkimuksessani käytin Bons Profsin, Ahmed Gassama Productionin, Antoinette Solin, Digischoolin ja École normale supérieure di Lyonin videoita. Tutkimuksessani vastaan seuraaviin tutkimuskysymyksiin: 1. Millaisia videoita käytetään Renesanssiajan ranskalaisen kirjallisuudenhistorian opetukseen ja millainen on niiden sisältö kerronnan kannalta? 2. Miten videoita käytetään Renesanssiajan ranskalaisen kirjallisuudenhistorian tutkimuksessa? Tutkimuksen hypoteesit perustuvat Lefebvren (1919,1) sekä Gaudinin ja Chalièsin (2012, 115) näkemyksiin. Lefebvren (1919,1) mukaan mielikuvitus on osa visuaalista stimulaatiota tunnilla. Gaudin ja Chaliès (2012, 115) puolestaan ovat tutkineet videoiden virtuaalista muotoa ja todellisuutta. Hypoteesi 1: Mielikuvitus on osa tutkimusvideoiden visuaalista luonnetta. Hypoteesi 2: Tutkimuksen videot muodostavat virtuaalisuuden ja todellisuuden yhteyden luokassa. 2 Teoria Tässä kappaleessa käsittelen tutkielman kontekstualisaatiota ja teoreettista viitekehystä ja esittelen tärkeimmät teoreettiset lähtökohdat. Esittelen ensiksi videoiden käyttöä opetuksessa, mistä on tehty useita tutkimuksia. Tutkin ensin, miten videoiden käyttö on kehittynyt. Sitten keskityn videoiden käyttöön Ranskan kirjallisuuden opetuksessa. Mitä opetetaan videoiden avulla oppituntien aikana? Seuraavaksi esitellään videoklippien historiaa. Videoklipit voidaan ajoittaa alkaneeksi ajanjaksolla vuosina 1895-1980. Kappaleessa käsitellään myös mikro-opetuksen pioneerejä ja historiallisia pelejä. Tutkimuksen teoriaosassa käsittelen myös videoiden toteutusta, erilaisia kerrontatapoja sekä kerrontaa ja kielitiedettä. Walgenwitzin (2019) mukaan videoklippien historia koostuu useista yrityksista, joita ovat tehneet useat eri toimijat. Tressen (2012, 1) mukaan videoista on tullut suosittuja tutkimuksen kohteita, koska ne ovat niin lasten, aikuisten kuin nuorten suosimaa ajanvietettä. Videoita voidaan käyttää todellisuuden dokumentoinnissa, kirjoittamisessa ja kritiikin välineenä (Maincent 2019,1). Adam (2020, 1) jakaa kerronnan narratologiaan ja lingvistiikkaan. Kun tutkitaan historiallisia videoita, erilaisia narratologian käsitteitä voidaan verrata toisiinsa. Campedel ja Hoogstoël (2011, 130) ovat tutkineet kameran käyttöä kerronnan välineenä, mitä käsitellään tarkemmin luvussa ”Effet de la vidéo”. Osiossa käsitellään opetusta luokassa videoiden avulla ja pedagogisten käytäntöjen kehittymistä. Lefebvren (2019, 1) mukaan ranskan tuntien videoiden käyttö perustuu visuaaliseen ilmaisuun, ja kirjallisuus tuottaa kuvia käyttämällä puhekuvia. Opiskelijat dominoivat hyvin webbiä ja sosiaalista mediaa teknisten laitteiden kiinnostuksensa ja integraationsa ansiosta (White & Nam 2014,1). Tämä opetusmenetelmä esittelee Antayan (2017, 1) mukaan lukuisia pedagogisia etuja. Seuraavaksi tutkitaan videoiden käyttöä ranskan kirjallisuuden historian tunneilla. Gaudin ja Chaliès (2012,115) ovat tutkineet niiden käyttöä ammatillisessa opettajankoulutuksessa. Heidän mukaansa video muodostaa kontekstissaan erityisen linkin virtuaalisen muodon ja todellisuuden välillä luokassa. 3 Korpus Tässä kappaleessa esitellään korpus ja käytetyt tutkimusmenetelmät. Valitsin melkein kaikki frankofoniselta alueelta katsottavissa olleet ranskalaisen kirjallisuuden videot. Ensimmäinen kriteeri oli, että ne kertovat ranskalaisen kirjallisuuden opetuksesta ja toinen, että ne ovat riittävän lyhyitä katsottavaksi. Korpus sisältää viisi erilaista ranskalaisen kirjallisuuden opetukseen liittyvää videosarjaa käsittäen yhteensä 33 videota. Tutkimusmateriaalissa on 9 Bons Profsin (2014; 2015), 13 Ahmed Gassama productionin (2014, 2015), 4 Antoinette Solin (2015), 4 Digischoolin (2015) ja 4 École normale supérieure de Lyonin (2018) videota. Kaikki muut videot ovat ranskalaisia, paitsi Ahmed Gassama Productionin /2014, 2015) videot, jotka ovat tunisialaisia. Tarkoitus on selvittää, millaisia videoita käytetään Renesanssiajan Ranskan kirjallisuuden opetuksessa. Videot on esitetty taulukoissa niiden nimen, pituuden, tuottajan ja tuotantovuoden mukaan. Tutkimusmenetelmässämme käytämme kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia menetelmiä. Kvantitatiivisen analyysin tulokset ilmaistaan numeroina. Videot on jaettu taulukkoihin niiden tekijöiden mukaan. Sen jälkeen analysoimme opettajan tai kertojan kertomia videoita eri oppilaitoksissa, joissa niitä käytetään. Vastatakseni toiseen kysymykseen, millaisia videot ovat; Kenelle videot on tarkoitettu, analysoimme, minkälaisissa oppilaitoksissa niitä käytetään. Seuraavaksi tutkitaan, esiintyykö videoilla opettaja vai joku muu kertoja. Tulokset esitetään myös kaaviossa. Vastataksemme kysymykseen, mitä erikoistehosteiden elementtejä videoiden sisällössä on käytetty, ja onko videoiden esittämisessä käytetty kuvia, tekstejä tai muita piirteitä, käytämme laadullista lähestymistapaa. 4 Analyysi Tässä kappaleessa tutkimusaineisto analysoidaan kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen analyysin avulla. Analyysi koostuu kolmesta osasta: Ensimmäinen osa käsittelee tapaa, jolla videoita käytetään Renesanssiajan ranskalaisen kirjallisuuden opetuksessa. Toisessa osassa sitä vastoin vastataan kysymykseen, millaista on sisältö narratiivisesti ja kielitieteellisesti ja kenelle videot on tarkoitettu. Kolmannessa osassa analysoimme kvalitatiivisesti, millaisia tehokeinoja videoilla käytetään; tekstejä, kuvia, musiikkia tai muita mahdollisia tehokeinoja; onko videoilla naisia, miehiä, lapsia, eläimiä tai mielikuvituksellisia olentoja. Taulukossa 1 esitetään videot nimen, määrän ja kertojatyypin mukaan. Taulukossa 2 esitetään, kenelle videot on suunnattu. Seuraavaksi analysoidaan, millä videoilla kertojana esiintyy opettaja ja millä kertoja. Seuraavaksi analysoidaan videot kohdeopiskelijoiden mukaan. Kvalitatiivisessa analyysissa haluttiin tietää, onko mielikuvitus mukana videoissa ja muodostavatko videot virtuaalisen yhdistelmän todellisuuden kanssa luokassa, ja käytetäänkö videoilla erilaisia tehokeinoja. Bons Profsin (2014; 2015) videoilla kohtaus tapahtuu luokkahuoneessa, jossa tärkein esine on liitutaulu. Siten videoiden näyttämö vaihtuu aavikolla ja luokassa studion ja täysin erilaisten tunnelmien välillä. Koska suurin osa videoista tehdään kuitenkin luokkahuoneessa, yleisin tapahtumapaikka on opettajan liitutaulu ja Ranskan historiaa käsittelevistä sisällöistä kertovat pääasiassa opettajat niiden pedagogisen päätehtävän vuoksi. Siitä syystä tunnilla tehdyt videot eivät sisällä erityisesti muita erikoistehosteiden elementtejä, kuten studiossa tehdyt videot. Opettajille opetus on loppujen lopuksi tärkeämpää kuin tunnelma tai erilaiset erikoistehosteiden tekniikat. Koukeroisia kirjaimia, kuten Ahmed Gassama Productionin videoiden alussa, ei esitetä muissa videoissa. Ne esittävät kirjallisuutta opettajan tai kertojan, eivät kirjailijan näkökulmasta. Renessanssinaikaisia videoita ei ole olemassa. Siten voidaan havaita, että Renessanssin tekijöiden kirjoittama aineisto ei täysin vastaa professorien tai kertojan esittämää nykyaineistoa, ja asiat kerrotaan niissä eri tavalla kuin alkuperäisissä teoksissa. 5 Yhteenveto Kvantitatiivisen analyysin jälkeen voimme nähdä, minkä tyyppisiä tämän lähdehaun yleisimmät videot ovat. Ahmed Gassama Productionilta on 13 videota, 9 kappaletta on Bon Profsilta. Muiden videoiden määrä on 4 kappaletta Antoinette Solilta, 4 Digischoolilta ja 4 École Normale Supérieure de Lyonilta. Kvantitatiivisen analyysin tulokset osoittavat, että osa videoista on tehty luokassa, mutta osa pääosin studiossa. Kertoja voi olla opettaja tai kertoja. Ahmed Gassaman videot ovat ainoita, jotka on tehty studiossa, kun taas suurin osa videoista on kuvattu luokkahuoneessa. Tutkimme myös, esiintyykö videoilla kertojana professori vai kertoja. Suurimmassa osassa videoita kertojana on professori (20 kpl) ja vain Ahmed Gassaman videoissa (13 kpl) on kertoja. Lisäksi videoissa esiintyy ihmisiä, eläimiä, huntuja, musiikkia, valokuvia tai muotokuvia. Kameleita käytetään vain Ahmed Gassama Productionin (2013; 2014) videossa. Seuraavassa luvussa analysoimme kvalitatiivisessa tutkimusanalyysissa Lefebvren (2019, 1) sekä Gaudinin ja Chalièsin (2012, 115) teorioihin perustuvia hypoteeseja seuraavasti: Hypoteesin 1. mukaan mielikuvitus on osa tutkimusvideoita, kuten näkyy erityisesti Ahmed Gassama Productionin (2013; 2014) videoissa, joissa esityksen taustalla on aavikko ja eläimiä. Hypoteesin 2. mukaan korpusta analysoidaan myös kuvitteellisuuden mukaan osana videoiden visuaalista luonnetta sekä linkkinä virtuaalisen muodon ja todellisuuden välillä luokkahuoneessa. Hypoteesi 1. pitää paikkansa, sillä havainnot osoittavat, että kuvitteellisuus on osa visuaalista luonnetta useissa tapauksissa, kuten Ahmed Gassama Productionin (2013; 2014) videoissa. Kaikki materiaalin videot kertovat ranskalaisen kirjallisuuden historiasta käyttämällä muutamia virtuaalisesti muodostettuja ominaisuuksia. Tästä syystä hypoteesi 2 on myös totta.
This thesis examines Giorgio Vasari’s (1511-1574) work Lives of the Artists (Le Vite De' Piu Eccellenti Pittori, Scultori, e Architettori da Cimabue insino a' tempi nostri, 1550), a large collection of Italian Renaissance artist biographies. In my study, I investigate the pedagogical intention of Vasari’s biographies by analysing the themes of teaching and learning in the text. The idea is to broaden our understanding of Vasari’s pedagogical thinking regarding art and the ways in which he gives meaning to artistic action. My interest is pedagogical, and as such I seek to answer the question: what does Giorgio Vasari teach about the key concepts of art in his work Lives of the Artists? My study also explores the topic of the importance of knowledge in visual arts education and examines the relation between art and cognition, especially in connection to art history. This study is motivated by the idea of examining art pedagogics in an environment which is very different from our own. For this type of investigation, Giorgio Vasari’s Lives of the Artists provides unique material. Time has passed since Vasari’s days, but this does not mean that questions regarding art have significantly changed. What art is, how it can be taught, and whether its ultimate essence can be taught at all, are still fundamental questions in art education. The Lives of the Artists is a well-researched work, especially in the field of art history. Vasari’s intriguing style of writing and the enthusiasm conveyed through the text add to the appeal and popularity of the work. Throughout the years, the book has not only served as a subject of research, but it has also provided a source of entertainment and amusement. I interpret the research material contextually, evaluating it from the perspective of the time in which it was written. I aim to produce new information and to demonstrate the topicality of Vasari’s classic work by asking the questions which interest me from a pedagogical perspective. Although the epoch of Renaissance has been called the period of rebirth, the new ideas of the era were drawn from the ancient Greek and Roman cultures. Vasari´s thought was firmly based on utilising all accessible materials: it was not necessary to discard the past in order to form something new, but to make use of it in the creation of even more beautiful illustrations.
Opinnäytteeni kuvallinen osa oli kannanotto muovin käyttöön. Toteutin sen muotokuvasarjana. Muotokuvissa oli muoviin pukeutuneita ihmisiä, joiden asut ja ulkonäkö viittaavat renessanssista lähtien 1400-1800-lukujen klassiseen maalaustaiteeseen. Rakensin ja kuvasin muotokuvat studiossa. Kirjallisessa osuudessa kerroin muoviin liittyvistä kampanjoista, pohdin niiden visuaalisesti vaikuttavia kieliä ja kerroin omasta projektistani ja sen kuvausprosessista.
The article analyses some aspects of writing in Prince Sigismund Vasa’s (1566-1632) education in the latter half of sixteenth-century Sweden. The focus is on the rare, hand-written material of his youth, which reflects the educational ideals, practices and strategies in the inter-confessional Jagiellon–Vasa family and at their court(s) in the context of a complex political situation. One example is young Sigismund’s salutation to the Pope included in her mother’s, Catherine Jagiellon’s (1526-1583), letter. In addition, two letters held at the Riksarkivet (Swedish National Archives), Stockholm, categorized as “royal autographs” are explored and transcribed for the first time.
This essay deals with some of the main problems which a modern guitarist is bound to meet when he tries to approach John Dowland's solo lute music. First of all, the modern concert guitar differs considerably from the Renaissance lute. Also the concert institution has evolved since the Renaissance and changed the musician's role. Modern audience expects to hear a technically advanced interpretation which illustrates some new and unnoticed characteristics of the composition. This reduces music to a vehicle serving the interests of the composer's and performer's self-expression, and this would have been out of place in the Renaissance context. Some traces of English four-part song and old vocal polyphony can be noticed in Dowland's solo lute works too. This suggests that those of his songs of which Dowland composed also a solo lute version might cast light upon his solo lute music in general. It seems that the somewhat 'anonymous' flair of Dowland's music can be traced back to its vocal-polyphonic background, and this makes it somewhat improper as a medium of self-expression. If the most natural way to approach John Dowland's lute music goes through his songs we have to understand their lyrics as well. This is not an easy task for a reader who isn't familiar with alchemy, astrology, ancient humorism and other departments of the Elizabethan world picture. Thus the last section of this essay deals with the history of Melancholy. Dowland's famous melancholy wasn't composed mainly to reflect the artist's mental state or to depict intimate details of his life story but belonged to the well known convention of artistic Melancholy. The musically and lyrically cultivated erotic longing and despair of his songs represented a philosophically motivated attempt to reconcile erotic impulses and erotic life with the framework of Christianity. Keywords:
Questo articolo esaminerà il contenuto dei codici in scrittura latina presenti alla Villa Farnese di Caprarola e al Palazzo della Cancelleria nel 1589, registrati nell’inventario steso alla morte di Cardinal Alessandro Farnese (1520-1589) dal bibliotecario Claudio Tobalducci ed edito da François Fossier. Anche se le raccolte qui studiate non sembrano organiche né proprie al Cardinale (si tratta in linea di massima di volumi tolti alla grande biblioteca farnesiana conservata al Palazzo Farnese), consistono di codici che, per ragioni diverse, furono utilizzati dal Cardinale a un momento determinato poco prima della morte. Contribuiscono dunque a una ricostruzione almeno parziale degli interessi personali di questa importantissima figura ecclesiastica, politica e culturale negli ultimi anni di vita.
This article will examine from the palaeographical point of view autographs of three important female figures of the Italian Renaissance, Isabella d’Este, Lucrezia Borgia and Renée of France. The objectives are 1) to attempt to reconstruct their education in writing and 2) discover their use of autography.
Italian renessanssi on perinteisesti nähty yhtenä historian käännekohtana, jolloin keskiajan ajattelutapaa vastaan syntyi kilpaileva humanistinen ajattelu. Vaikka aikakauden merkitystä on oikeutetusti madallettu järkeviin mittasuhteisiin, pidetään sitä laajasti poliittisen, kulttuurisen ja historiallisen kontekstin taitekohtana. Tärkeimpien humanistien — kuten Leonardo Brunin ja Lorenzo Vallan — ajatuksia onkin tutkittu laajasti, mutta joidenkin henkilöiden syvällisempi tutkimus on jäänyt uupumaan. Tällainen henkilö on esimerkiksi renessanssihumanisti Flavio Biondo. Hänen merkityksensä humanismille on kyllä tunnustettu, mutta syvempää tutkimusta etenkään hänen historiateoksestaan ei olla tehty. Tämä tutkimus keskittyy tarkastelemaan Biondoa ja hänen historiateostaan. Se pyrkii hahmottamaan hänen käsityksiään keisari-instituution luonteesta, siihen liittyvistä muutoksista ja jatkumoista vuosina 400–1261 sekä siitä, miten Biondo legitimoi keisarin asemaa eri aikoina. Tutkimuksessa käytetään päälähteenä Biondon teosta Historiarum ab inclinatione Romanorum imperii decades ja täydentävinä lähteinä hänen käyttämiään aikalaislähteitä. Tutkimuksessa hyödynnetään vahvasti filologisia metodeja kuten tekstin kontekstiin asettamista ja lähilukua yhdistettynä käsitehistorian ja poliittisen historian menetelmiin. Tutkimus sijoittuu lähteiden sisällön vuoksi vahvasti poliittiseen historian tutkimuskenttään. Tutkimuskysymysten valossa se tarkentuu entisestään instituutiohistoriaan. Lähteiden luonne taas suuntaa tutkimusta vahvasti sekä renessanssin ja humanismin historiaan että historiankirjoituksen historiaan. Tutkimuksessa selviää, että keisari-instituutiossa tapahtuu Biondon mukaan useita muutoksia, tärkeimpinä uudenlaisen keisari-instituution synty lännessä 800-luvulla ja valintakeisariuteen siirtyminen 1000-luvulla. Jatkumoita hahmottaessaan Biondolla korostuu kaksi eri ulottuvuutta: juridinen ja käytännön puoli. Vaikka moni asia muuttui juridisesti ajan kuluessa, moni asia pysyi käytännössä samana, kuten nähdään 400-luvun lopun ostrogoottivallasta Italiassa. Legitiimin keisarin tunnusmerkit vaihtelevat Biondolla halki Decadesin, muuttuen teoksen edetessä yhä enemmän paaveista riippuvaiseksi. Tunnusmerkit kehittyvät usein vastaamaan aikaa, jota milloinkin kuvataan. Teoksesta on löydettävissä myös useita hyvän ja huonon hallitsijan arkkityyppejä.
Tutkielmassa pyritään selvittämään ikonografista ja laadullista menetelmää apuna käyttäen soveltuuko Fullmetal Alchemist -mangasarjan Envy-hahmo kateuden personifikaatioksi. Tutkimus tapahtuu vertailemalla Envyä keskiajan (n.400-1400) ja renessanssin (n.1400-1600) Invidia (kateus) -kuvastoon. Valituista teoksista sekä Envyn hahmoista eritellään ikonografista menetelmää käyttäen attribuutteja ja tämän jälkeen attribuutteja teemoitetaan analyysin yhteydessä tarkoituksena löytää yhteyksiä ja eroavaisuuksia. Tutkielman aikana tulee ilmi, että Envy jakaa monia attribuutteja Invidian kanssa, vaikka tämä ei pädekään kaikkiin Envyn esittämiin muotoihin. Tulosten perusteella Envy kuitenkin lukeutuu yhdeksi moderneista kateuden personifikaatioista.
During the last years of his life, Poggio Bracciolini (1380-1459), former Apostolic Secretary and Chancellor of Florence, was working on a long text that he characterized, in a letter written in 1458, as lacking a well-defined structure. This was most probably his history of the people of Florence (Historiae Florentini populi, the title given in Jacopo’s dedication copy to Frederick of Montefeltro, Duke of Urbino), revised and published posthumously by Poggio’s son, Jacopo Bracciolini (1442-1478). Contrary to what is often assumed, Poggio’s treatise was not a continuation, nor even a complement, to Leonardo Bruni’s (1370-1444) official history of Florence. It concentrates on the most recent history of Florence from the fourteenth-century conflicts between Florence and Milan through Florentine expansion in Tuscany and finally reaching the mid-fifteenth century. This article will study the genesis and fortune of the work in the context of Poggio’s literary output and the manuscript evidence from the mid-fifteenth century until the first printed edition of the Latin-language text by G.B. Recanati in 1715
The present article explores the history of three medical volumes that once belonged to the important book collection of the King of Poland and Grand Duke of Lithuania, Sigismund II Augustus (1520–1572), and its possible itinerary to Finland, where it is currently located in Åbo Akademi Library, Turku. The article sheds light on the people and professions who were interested in the valuable continental, Renaissance books originally possessed by the uncle of the deposed Catholic King Sigismund (1566–1632) and their meaning to both the national and regional cultures in Sweden and Finland. It stretches the concept of a Renaissance book collector geographically to Northern Europe, and temporally to the emergence of the modern period.
This article examines the palaeography of the fifteenth-century funeral inscriptions of the Medici in S. Lorenzo, Florence in their material and historical context. The oldest monument, the sarcophagus of Giovanni di Bicci and Piccarda di Edoardo, from the 1430s, just as Cosimo the Elder's monument (c. 1468) are characterised by the expected traditional Florentine lettering without serifs but with increasingly classicising elements of presentation, as yet untouched by the antiquarian innovations of 1450-1460s Northern Italy, which restored the fully geometric classical monumental capitals as well as adopted the classical abbreviations and ancient formulae. As late as the early 1470s the Medici inscriptions maintained the early Renaissance Florentine epigraphical style.
Giovanni de’ Medici (1475–1521), son of Lorenzo il Magnifico, was destined to a brilliant ecclesiastical career that eventually led him to the Holy See as pope Leo X (1513–1521). His reign, marked by wars and the emergence of protestantism, was also a period of intense artistic activity in Rome, with Raphael, Michelangelo, Sangallo as well as a plethora of humanist authors engaged in celebrating Leo’s feats. This article explores Leo’s patronage and propaganda, in particular through an analysis of one of the numerous poems dedicated to him by Giano Vitale Castalio of Naples (Ianus Vitalis Castalius, c. 1485–c. 1560) at the beginning of his pontificate.
Opinnäytetyö on kaksiosainen: ensimmäinen käsittelee TV-sarjan myyntitraileria varten suunniteltuja koruja sekä niiden valmistusta, toinen on tutkimus korusta oheistuote- ja lisensointitoimialan sisällä. Opinnäytetyössä tehtiin suomalais-puolalais-liettualaiselle tv-sarjaprojektille, Catherinelle, hankkeistettuna toimeksiantona. Koruja suunniteltiin ja valmistettiin neljä kappaletta. Opinnäytetyössä on kuvattuna suunnittelu- sekä valmistusprosessi ja siinä on erityisesti kiinnitetty huomiota korumuotoilijan rooliin monialaisen työryhmän jäsenenä. Tuotteistamiskonseptia varten tutkittiin oheistuotealaa olemassa olevien esimerkkien osalta, tehtiin määrällinen käyttäjäkysely sekä laadullinen asiantuntijahaastattelu. Tutkimuksen pohjalta kartoitettiin suunnitteilla olevan tv-sarjan mahdollisuuksia markkinoida itseään ja kerätä lisätuloja korutuotteilla.
Lähdin pohtimaan jatkumoa, johon kuulun dramaturgina, näytelmien kirjoittajana ja ohjaajana. Kirjoitan haamujen ja noitien kautta. Kaanon tulee kreikan sanasta kanōn, joka tarkoittaa mittatikkua. Kaanonia käytetään opetuksessa, sillä kaanonin muodostavat teokset, jotka on tehty ennen meidän aikaamme. Tarkoituksenamme on oppia meitä ennen tehneiltä. Kaanonin muodostumiseen vaikuttavat varsinkin kirjallisuuskritiikki, kirjallisuushistoriat ja kirjallisuuden opetus. Dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen viisivuotisiin opintoihin kuuluu tällä hetkellä 85 näytelmän lukeminen. Keskeistä on oppia tuntemaan perusteet teatterin historiasta, jotta voi keskittyä luomaan uudenlaista teatteria, esitystaidetta ja tekstiä. Renessanssin aikakautta ja noitavainoja tutkinut italialainen filosofi Silvia Federici on tehnyt laajaa tutkimusta noitavainojen yhteydestä kapitalistisen ja patriarkaalisen järjestelmän vahvistumiseen. Noita on normia vastustava arkkityyppi, joka on tarpeeksi voimakas vastustaakseen patriarkaattia. William Shakespearen Myrsky-näytelmän henkilöiden mukaan nimetty Caliban and the Witch(2004) toimii opinnäytteeni taustalukemistona. Buddhalais-animistisen uskomuksen mukaan mikään maa ei ole ihmisen omistamaa, sillä ennen ihmistä on kyseisellä paikalla ollut muita. Paikan voi hahmottaa monia näkymättömiä kerroksia sisältävänä tilana, jota asuttavat lukemattomat haamut. Haamuista sanotaan, että ne kummittelevat, kunnes saavat sovituksen. Jotkut henget voivat olla myös ystävällisiä, ja yksinkertaisesti toimia suojelijoina tai muistuttajina menneestä. Haamuihin perehtyessään voi saada lisätietoa paikasta, oppia hyväksymään haamut ja tunnustaa ne osaksi elinpiiriään. Noitavainoissa kuolleet noidat ovat tässä vaiheessa haamuja. Monet naiset julkaisivat salanimillä näytelmiä aikoina, jolloin naisten kirjoittamista ei yhteiskunnallisesti arvostettu yhtä paljon kuin miesten. Haamukirjoittaja kirjoittaa toisen puolesta ja jää näin ollen varjoon. Animaatiosarja Bojack Horsemanin vietnamilais-amerikkalainen Diane on näkyvä haamukirjoittaja. Hänen hahmonsa kautta olen pohtinut näkymättömään ja hiljaiseen thaimaalais-suomalaiseen vähemmistöön kuuluvana samaistumispintojani. Mitä voikaan syntyä, kun aiemmin hiljennetyille äänille ja näkökulmille annetaan tilaa? Kirjoitan myös monikielisen näytelmän kirjoittamisen haasteista omalta kohdaltani. Taiteellisessa lopputyössäni Räkänokka kirjoitin Thaimaan kansalliseepoksessa Ramakienissä esiintyvästä Sammanakkha- hahmosta, kurittomasta ja sopeutumattomasta – keksin hänelle tarinan ihailusta häntä kohtaan. Viimeisinä vuosina turvallisen ja turvallisemman tilan käsitteet ovat vakiintuneet osaksi Teatterikorkeakoulun opetusta. Opinnäytteessäni tuon näiden käsitteiden rinnalle jonkun verran yleistyneen brave spacen eli rohkean tilan käsitteen. Rohkea tila kannustaa vastuunottoon tilassa ja huomioi sen, että tulemme tilaan eri lähtökohdista. Niin kauan, kun yhteiskunnassa esiintyy syrjintää, turvallisen tilan luominen valkoisessa cis-heterotilassa kaikille on käytännössä mahdotonta. Tärkeintä minulle on ollut pohtia dramaturgian ja dramaturgisen ajattelun merkitystä kapitalistisessa järjestelmässä ja ilmastokriisin ajassa. Päädyn lopuksi korostamaan leikin, ihmettelyn, uteliaisuuden ja ilon merkitystä.