Kaikki aineistot
Lisää
Moraalisen vastuun alaisuuden pulmat ovat psykiatriassa kliiniseltä painoarvoltaan aivan toista luokkaa kuin somatiikassa. Tahdosta riippumattoman psykiatrisen hoidon eli ns. pakkohoidon tarpeen harkinta on jokapäiväistä rutiinia psykiatrisissa sairaaloissa. Lähtökohtanani on hypoteesi, että moraalisen vastuunalaisuuden täysi status edellyttää sekä vapautta valita vaihtoehtoisten toimintamallien kesken että kykyä ymmärtää olevansa valintatilanteessa. "Langettava" hoitopäätös merkitsee, että yksilön status erilaisten oikeuksien ja velvollisuuksien haltijana katsotaan mielisairauden perusteella oleellisesti alentuneeksi. Tutkimukseni tehtävänä on tarkastella psykiatrisen pakkohoitopäätöksen oikeutusta moraalifilosofisena päätösongelmana. Voimme luonnostella tämän päätösongelman eräänlaisena moraalisena dialogina kahden osa¬puolen kesken: pakkohoitopäätösharkintaa suorittava psykiatri ja tahdostaan riippumattoman sairaalahoidon tarpeessa mahdollisesti oleva potilaskandidaatti. Ratkaiseva kysymys kuuluu: kuinka tehdä rationaalinen ja moraalisesti kestävä päätös, ts. päätös, joka parhaalla mahdollisella tavalla turvaisi potilaan lääketieteellisen ja persoonallisen "hyvyyden"? Pyrin esittelemään joitakin uusia, ko. dialogia kuvaavia moraalifilosofisia näkökulmia ja suuntaviivoja. Järkevän valinnan tulisi olla tasapainossa tiettyjen kliinisten ehtojen kanssa. Näitä ehtoja ovat esimerkiksi (i) psykiatrin yleinen ja tasapuolinen, lääkärin etiikkaan perustuva velvoite lievittää kipua ja kärsimystä ja - ehkä tärkeimpänä - (ii) välttämättömyys hallita jännite, joka on seurausta psykiatrin professionaalisesta rooliristiriidasta: yhtäältä toiminta Suomen mielenterveyslain 8. pykälän pakkohoitoa koskevia säädöksiä toteuttava legaalisena päättäjänä, mutta toisaalta potilaan elämäntarinaa terapeuttisesti ymmärtävänä auttajana. Kliinisin esimerkein tarkastelen mm. seuraavia moraalifilosofisia teemoja: intuitiivinen vs. kriittinen harkinta, komparatiivinen vs. ei-komparatiivinen oikeus ja harkinnan tasapainopiste.
Kieli: | eng fin |
---|---|
Julkaisija: | Helsinki : Foundation for Psychiatric Research 2014- |
ISSN: |
2489-6152 |
Aiheet: | |
Tallennettuna: |
|
The Open Dialogue approach is a family‐oriented early intervention model for mental health problems developed in the health district of Western Lapland, Finland. Since the 1990s the psychiatric service system in Western Lapland Health Care District has been organised according to Open Dialogue principles and applied to the treatment of any mental health concerns. The Open Dialogue approach considers the client and their family as active participants rather than as objects of treatment in its planning and implementation with a psychotherapeutic focus. In daily work, the responsibility for the treatment process is shared with the case‐specific team. The model of care requires a dialogical orientation from all staff members, psychiatrists included, to interact with the team and the client's network. In this article I describe the role of the psychiatrist in implementing an Open Dialogue model of care in psychiatric services leaning on my experiences of clinical work in the adolescent psychiatric team in Western Lapland.
Sodan jälkeen liittoutuneiden vangeiksi jääneet natsijohtajat kiinnostivat suuren yleisön ohella psyyken asiantuntijoita, jotka pyrkivät selvittämään pahuuden olemusta. Teos kertoo mielenkiintoisen ja dramaattisen tarinan korkea-arvoisia natseja tutkineesta psykiatrista, joka ei lopulta ollutkaan niin erilainen kuin tutkimuksensa kohteet.
Kieli: | eng |
---|---|
Julkaisija: | Helsinki : Foundation for Psychiatric Research 2014- |
ISSN: |
2489-6152 |
Aiheet: | |
Tallennettuna: |
|
Masennus synnytyksen jälkeen on yleistä. Sen globaali esiintyvyys on 10–15 %. Masennuksen tunnistaminen on tärkeää, koska masennuksella on hoitamattomana laajoja haitallisia vaikutuksia – äidin lisäksi lapseen ja koko perheeseen. Synnytyksen jälkeinen ajanjakso eroaa monessa suhteessa muista elämänvaiheista. Sidos äidin ja imeväisen välillä on vahva, ja äidin oma, varhaiseen vuorovaikutukseen perustuva kiintymyssuhde aktivoituu herkästi. Palautuminen raskaudesta ja synnytyksestä aiheuttaa paljon fysiologisia muutoksia. Lisäksi raskaus ja synnytys mahdollisine komplikaatioineen, lapsen hoitaminen ja muut ajankohtaiset elämäntapahtumat saattavat aiheuttaa stressiä. Äitien psykososiaaliset voimavarat ovat erilaisia ja sosioekonominen tilanne on usein vakiintumaton. Läheisten ja hoitavien tahojen antama tuki on vaihtelevaa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli arvioida synnytyksen jälkeisen masennuksen alkamisajankohtaa, vakavuutta, oireita, riskitekijöitä ja hoitoa sekä selvittää, onko masennuksen kulussa eroavaisuuksia. Tutkimus tehtiin tapaus-verrokkitutkimuksena poikkileikkausasetelmassa. Tutkittava ryhmä koostui 104 vakavaa masennusta sairastavasta äidistä ja vertailuryhmä 104 äidistä, joilla ei ollut masennusta. Masennuksen diagnosoinnissa käytettiin SCID-I-haastattelua (Structured Clinical Interview for the DSM-IV Axis I Disorders). Aineiston kokoamisessa käytettiin puolistrukturoitua ja osittain strukturoitua haastattelulomaketta. Masennuksen vakavuuden ja muiden psyykkisten oireiden arvioinnissa käytettiin useita validoituja arviointiasteikkoja. Lähes puolet (46 %) äideistä masentui kymmenen päivän ja 84 % kuuden viikon sisällä synnytyksestä. Toistuvasta masennuksesta kärsi 82 % äideistä. Se oli monioireisempi ja vakavampi kuin elämän ensimmäinen masennus, ja äidit olivat usein toivottomampia. Toistuvassa masennuksessa ruokahalun muutokset, unihäiriöt ja itsetuhoinen ajattelu olivat yleisempiä ja somatisaatio, ihmisten välisiin suhteisiin liittyvä herkkyys, vihamielisyys ja psykoottisuus voimakkaampia kuin ensimmäisessä masennuksessa. Masentunut mieliala, vähentynyt mielihyvä ja mielenkiinto, psykomotorinen kiihtyneisyys tai hidastuneisuus, vähentyneet voimavarat, arvottomuuden tunteet ja huono keskittymiskyky olivat yhtä yleisiä – samoin pakkoajatukset ja -toiminnot, ahdistus, pelokkuus ja vainoharhaisuus olivat yhtä voimakkaita. Kaikki nämä oireet olivat tavallisempia masentuneilla kuin niillä, joilla ei ollut masennusta. Masentuneilla äideillä oli enemmän stressitekijöitä ja psykososiaalisia vaikeuksia kuin ei-masentuneilla. Heidän raskautensa oli useammin ei-toivottu, he kärsivät useammin raskauspahoinvoinnista ja heillä oli enemmän masennusta, pelkoja ja muita psyykkisiä oireita raskausaikana. Heidän synnytyksissään oli enemmän komplikaatioita, erityisesti kipua. Masentuneiden äitien lapsilla oli useammin oireita ja sairauksia, etenkin koliikkia. Masentuneet äidit eivät imettäneet yhtä usein kuin ei-masentuneet. Masentuneilla äideillä oli myös enemmän kielteisiä elämäntapahtumia kuluneen vuoden aikana, erityisesti vaikeuksia ihmissuhteissa. He olivat kärsineet enemmän ruumiillisesta rankaisusta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä lapsena, samoin huonoista suhteista vanhempiin ja vanhempien välillä. Lisäksi he saivat heikosti tukea puolisolta ja muilta läheisiltä, ja he kärsivät useammin fyysisestä perheväkivallasta. Masentuneilla äideillä oli myös heikompi perus- ja ammatillinen koulutus sekä huonompi taloudellinen ja asumistilanne kuin ei-masentuneilla. Ikävakioidun, monimuuttujaisen logistisen regressiomallin mukaan psyykkiset ja fyysiset ongelmat raskauden ja synnytyksen aikana, läheisten antama heikko tuki ja huono sosioekonominen tilanne liittyivät synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Raskauden ja synnytyksen aikaiset ongelmat sekä ikävät lapsuuden kokemukset liittyivät sekä ensimmäiseen että toistuvan masennukseen. Lisäksi läheisten antaman heikko tuki ja huono osioekonominen tilanne liittyivät toistuvaan masennukseen. Sitä vastoin kielteiset elämäntapahtumat kuluneen vuoden aikana sekä lapsen vaikeudet ja imetyksen puuttuminen eivät olleet yhteydessä synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Masentuneet äidit kokivat äitiyshuollon (äitiysneuvola ja synnytyssairaala) antaman tuen heikkona useammin kuin ei-masentuneet. Neljännes masentuneista äideistä käytti psykiatrian ja neljännes sosiaalitoimen palveluita. Vastaavat luvut olivat vain 5 % ja 10 % ensikertaa masentuneilla. Johtopäätöksenä todetaan, että synnytyksen jälkeinen masennus on usein toistuva masennus, ja se on monioireisempi ja vakavampi kuin ensimmäinen masennus. Ikävät lapsuuden kokemukset sekä raskauteen ja synnytykseen liittyvät ongelmat korostuvat elämän ensimmäisen masennuksen riskitekijöinä. Toistuvaan masennukseen liittyy näiden lisäksi enemmän psykososiaalisia riskitekijöitä. Äitiyshuollon tuki ei riitä ehkäisemään masennusta. Oireiden, taudinkulun ja riskitekijöiden tunteminen on keskeistä sekä masennuksen tunnistamisen, ehkäisyn että hoidon näkökulmasta. Masentuneet äidit tarvitsevat tukevan hoito-otteen sekä psykiatrian ja sosiaalitoimen palveluita.
Lastensuojelu tekee moniammatillista yhteistyötä monen eri ammattilaisen kanssa lapsen ja perheen asioissa. Terveydenhuollon puolelta yhteistyötä tehdään usein psykiatrian toimijoiden kanssa. Eri ammattikuntien toimijat voivat toimia eri organisaatioiden ja työnantajien tehtävissä, joten käytännössä samasta organisaatiosta yhteistyötä voidaan tehdä monen eri toimijan kanssa. Pirstaleinen palvelukenttä lapsen ja perheen asioissa tuo tehtävään lisähaastetta. Tutkielman tarkoituksena on laajentaa käsitystä moniammatillisen yhteistyön tekemisestä ja tarkastella sitä erityisesti lastensuojelun ja psykiatrian toimijoiden välillä. Tutkielmassa tarkastellaan moniammatillista yhteistyötä sosiaali- ja terveysalalla. Moniammatillisen työotteen periaatteiden voidaan katsoa olevan monin tavoin samansuuntaisia ja vaativan tulokselliseen tavoitteeseen pääsemiseksi samankaltaisia edellytyksiä yhteistyötä tekeviltä tahoilta. Moniammatillisen yhteistyön osa-alueet tunnistettiin tutkimuksissa yhteneväisesti mutta tulosten mukaan niiden saaminen käytäntöön näyttäytyi haastavalta. Materiaalin mukaan keskeisimmäksi asiaksi nousivat organisaation toiminta, yhteisen tiedon luominen ja ammattilaisten roolien asema yhteistyössä. Tutkielman tuloksista voi päätellä moniammatillisen yhteistyön edellytysten olevan tiedossa ja myös moniammatillisen työtavan opettelu sisältyy usein myös korkeakouluopintoihin. Moniammatillinen yhteistyö vaatii toteutuakseen tietoisen foorumin sen toteuttamiselle mutta samaan aikaan eri ammattikuntien edustajien tulee tuntea moniammatillisen yhteistyön lähtökohdat ja pystyä laajentamaan omaa katsantokantaa oman ammattiroolin ulkopuolelle. Tutkielman tulokset lisäävät ymmärrystä moniammatillisen yhteistyön sisällöstä ja antaa sosiaalityön ammattilaiselle mahdollisuuden reflektoida yhteistyön tekemistä ja moniammatillisiin yhteistyötilaisuuksiin osallistumalla lapsen edun näkökulmasta.
Pro gradu tutkielmassani tarkastelen lastensuojelun ja psykiatrian yhteisasiakkuudessa olevien lasten vanhempien kokemuksia ja tarpeita perheen saaman tuen osalta. Laadullisen tutkimukseni tavoitteena on saada tietoa lastensuojelun, lastenpsykiatrian ja nuorisopsykiatrian palveluiden mahdollisista katvealueista ja ongelmakohdista asiakasnäkökulmasta käsin. Pyrin paikantamaan sekä palvelujärjestelmän puutteita että sen hyvin toimivia osia ja käytäntöjä. Tutkimukseni täydentää Länsi- ja Itä-Suomessa toteutettavaa laajempaa Lastensuojelun sosiaalityön ja nuorisopsykiatrian yhteistutkiminen ja -kehittäminen (LANUPS) tutkimushanketta. Tutkielmani teoreettinen viitekehys rakentuu lastensuojelun ja (lasten- ja nuoriso) psykiatrian palveluiden ja moniammatillisen yhteistyön kontekstiin, jota tarkastelen yhtäaikaisia palveluita tarvitsevien perheiden näkökulmasta. Lastensuojelun kokemusasiantuntijaorganisaatio välitti tutkimustani koskevan tiedotteen kokemuskumppanivanhemmille alkuvuodesta 2022. Etsin haastateltavaksi vanhempia, joiden lapsi on ollut lastensuojelun sijoittamana sekä (lasten-/nuoriso) psykiatrian asiakkaana tai lapsi/nuori olisi tarvinnut psykiatrista tukea. Tutkielmani aineisto koostuu neljästä lastensuojelun ja psykiatrian yhteisasiakkaana olevan lapsen vanhemman yksilöhaastattelusta, joiden rikasta kerrontaa analysoin sisällönanalyysin keinoin. Yhteisasiakkuudesta huolimatta tutkimukseeni osallistuneilla vanhemmilla oli vain vähän kokemuksia sektorirajat ylittävästä yhteistyöstä ja aineistossa moniammatillista yhteistyötä lähestytäänkin tarpeen ja kielteisten palvelukokemusten kautta. Tulokset kertovat avun pirstoutumisesta, lapsen asiakkuuden pallottelusta eri toimijoiden välillä sekä perheen jäämisestä kokonaan palveluiden ja avun ulkopuolelle. Tutkimukseni perusteella palvelujärjestelmän haasteet eivät rajautuneet koskemaan vain moniammatillista yhteistyötä. Haastateltavien mukaan sekä lastensuojelun että psykiatrian palvelut olivat vaikeasti saavutettavissa, työntekijät vaihtuivat tiuhaan ja näitä oli vaikea tavoittaa. Tulokset kertovat myös perheiden tarpeisiin vastaamattomista palveluista, pitkistä jonotusajoista sekä intensiteetiltään tai kestoltaan riittämättömistä palveluista. Keskeisenä tutkimustuloksena nousi esille palveluiden kykenemättömyys vastata perheen tarpeisiin kokonaisvaltaisesti, mikä ilmeni aineistossa vanhempien tarpeiden ja osallisuuden sivuuttamisena. Vanhemmat kokivat tärkeäksi työntekijän arvostavan ja osallistavan kohtaamisen, perheen tuen tarpeiden ja vahvuuksien tunnistamisen sekä konkreettisten, arkea helpottavien tukitoimien saamisen. Tutkielmani vahvistaa aiempia havaintoja varhaisen tuen merkityksestä perheille. Jotta monien haasteiden kanssa kamppailevia perheitä ja lapsia pystyttäisiin jatkossa auttamaan paremmin, palveluiden tulisi olla saatavilla matalammalla kynnyksellä ja tuen muotojen tulisi olla joustavasti yhteensovitettuja ja kaikkien perheenjäsenten tarpeet huomioonottavia.
Syftet med denna studie är att ta reda på patientens upplevelse av tvång inom psykiatrin. Den teoretiska utgångspunkt som valdes är Erikssons(1994) teori om lidandet och Peplaus (1952) teori om relation vårdare-patient. Respondenten har använt sig av systematisk litteraturstudie som datainsamlingsmetod och kvalitativ innehållsanalys som analysmetod. I slutet av arbetet finns en resumé sammaställt av artiklarna. I resultatet av denna studie framkom tre teman som är kommunikation och närvaro, delaktighet i vården och människovärde. Resultatet i studien visar att patienterna inom psykiatrin är missnöjda med information som de får i vården. Genom att inte få vara med och delta blir de kränkta och känner sig utelämnade. En god relation mellan vårdare – patient är på så sätt ett viktigt moment inom den psykiatriska vården.The aim of this study is to determine the patients experience of force in psychiatry care. As a theoretical background, Kati Erikssons’ (1991) theory of suffering and Hildegard Peplaus’ theory of nursing-patient relationships were used. The respondent has been using a systematic literature study as a data collection method and a qualitative content method of analysis. At the end of the paper you will find a summary of the articles that were used in the study. In the result, three themes emerged which are communication and presence, participation in the care and human dignity. The results show that the patients in psychiatric care are dissatisfied with the information they receive about the care. By not being a part of the care they feel violated and left out. A good nurse-patient relationship is an important part of the psychiatric care.
Opinnäytetyön tarkoituksena oli etsiä ja koota tietoa perheiden odotuksista ja toiveista lapsen tai nuoren ollessa psykiatrisen hoidon piirissä, sekä niiden tuottamista vaatimuksista perheen ja vanhempien kohtaamiseen sairaalaympäristössä. Työssä keskityttiin psykiatrisen hoidon piirissä olevien lasten ja nuorten perheisiin. Tavoitteena oli koota aineistoa, jota hyödyntää pohtiessa, miten perhe tulisi kohdata lastenpsykiatrian ja nuorisopsykiatrian erikoisaloilla. Opinnäytetyö tehtiin kirjallisuuskatsauksena. Tutkittua tietoa haettiin mahdollisimman laaja-alaisesti, eri tutkimuksia vertaillen, jolloin voitiin tehdä johtopäätöksiä aineistosta. Näillä johtopäätöksillä pyrittiin vastaamaan tutkimuskysymyksiin. Tietoa haettiin eri tietokannoista ja manuaalisesti muun muassa Turun ammattikorkeakoulun kirjastosta. Kriteerejä asetettiin luotettavuuden lisäämiseksi, esimerkiksi tutkimusten tuoreudelle. Lasten ja nuorten mielenterveyshäiriöt koskettavat koko perhettä, ja näin ollen ei voidakaan ajatella hoitotyössä huomioitavan pelkästään potilasta. Perheen mukanaolo ja osallistuminen hoitoon tuottaa myös parempia tuloksia, joten tältäkin kannalta ajatellen heidän kohtaamiseensa tulee panostaa hoitohenkilökunnan puolesta. Lastenpsykiatria ja nuorisopsykiatria itsessään ovat Suomessa kansainvälisesti vertaillen pitkäaikaisia erikoisaloja, ja kummankin erikoisalan hoitokäytäntöjä on pyritty kehittämään jatkuvasti niiden olemassaolon aikana. Henkilökunnan ohjeistuksista perheen huomioimiseen esiin nousivat perhekeskeisyyden huomioiminen, erilaisten lakien, kuten mielenterveyslain erityispiirteet alaikäisten hoitoa koskien, sekä NOBAB- yhdistyksen lasten sairaalahoidon standardit. Perheen odotuksia ja toiveita koskevaa tutkimustietoa löytyi hyvin rajallisesti, joten tämän opinnäytetyön perusteella ei voida kovinkaan radikaaleja päätelmiä aiheesta tehdä. Aihetta koskevat tutkimukset olivat pitkälti haastattelututkimuksia, joissa oli haastateltu pääsääntöisesti vanhempia. Vanhemmat toivat esiin kokemiaan, lapsensa mielenterveyshäiriön oireilun aiheuttamia tunteita. Näitä olivat muun muassa hämmennys, suru ja viha. Tutkimuksissa esiin nostettiin päällimmäisenä, sekä vanhempien että tutkijoiden toimesta, vanhempien tarve henkilökunnan empatialle kohtaamisissa. Katsauksen perusteella voitiin päätellä vanhempien odotuksina ja toiveina olevan empaattisen kohtaamisen lisäksi kokonaisvaltaisen tiedon saaminen sairaudesta, hoidosta sekä ennusteesta ja avunsaanti taloudellisten ja sosiaalisten huolien kanssa. Lisätutkimusta kuitenkin tarvitaan, jotta saadaan nimenomaisesti Suomalaiseen terveydenhuoltojärjestelmään soveltuvaa tietoa aiheesta.
Tämän opinnäytetyön tarkoituksena on kuvata omahoitajatoimintaa lastenpsykiatrisella kokovuorokausiosastolla hoitajien kokemana. Tutkimusongelmia olivat: mitkä asiat toimivat hyvin omahoitajana toimimisessa, mitä ongelmakohtia omahoitajana toimimisessa on sekä mitä omahoitajuudessa pitäisi kehittää osastolla hoitajien näkökulmasta. Tavoitteena oli antaa kyseiselle osastolle mahdollisuus kehittää omahoitajatoimintaansa. Toisaalta tavoitteena oli tuoda esille asioita, jotka toimivat osastolla hyvin. Tutkimus tehtiin yhteistyössä Satakunnan sairaanhoitopiirin kanssa. Tutkimusaineisto kerättiin puolistrukturoidulla kyselylomakkeella. Kysely toteutettiin lastenpsykiatrian osastolla tammikuussa 2015. Kyselyyn vastasi kahdeksan hoitajaa. Kyselykaavakkeessa oli neljä kysymystä, jotka käsittelivät omahoitajuudessa hyvin toimivia asioita, ongelmakohtia omahoitajuudessa sekä omahoitajuudessa kehitettäviä asioita. Neljänteen kohtaan hoitajat saivat kirjoittaa vapaana tekstinä vielä jotain muuta, jota halusivat kertoa. Tutkimustuloksista tuli esiin suuri vastuu omahoitajana toimimisessa. Vastuuta pidettiin sekä hyvänä asiana että ongelmanakin. Osaston moniammatillisuus nousi myös tärkeäksi tekijäksi omahoitajana toimimisessa. Siitä koettiin saavan paljon tukea potilaan hoitoon sekä erilaisia näkökulmia työhön. Tieto uuden potilaan tulemisesta osastolle koettiin saavan riittävän ajoissa, jotta omahoitaja ehtii tutustumaan potilaan tietoihin. Tutkimustulosten mukaan omahoitajuudessa kehitettäviä asioita ovat uusien työntekijöiden parempi perehdyttäminen sekä lapsen ja vanhempien vuorovaikutuksen tukeminen. Tutkimustuloksissa ilmeni myös, että vaikeahoitoisen omapotilaan hoidossa omahoitaja tuntee usein olevansa aika yksin, eikä saa riittävää tukea kollegoiltaan. Vuorotyön aiheuttamat vaikeudet koettiin haastaviksi erityisesti silloin, kun omahoitajalla on yövuoroja eikä tällöin näe omapotilaastaan kuin öisin nukkumassa. Tutkimustuloksia voidaan jatkossa käyttää hyväksi omahoitajuuden parantamiseksi sekä hoitajien, että potilaan näkökulmasta.
Lastensuojelun ja psykiatrian yhteistyön onnistuminen on keskeinen asia lasten ja nuorten palveluiden toiminnassa, sillä monet ovat yhtä aikaa asiakkaina molemmissa organisaatioissa. Työntekijöiden mahdollisuus sitoutua pitkäjänteiseen ja eettisesti kestävään työhön organisaatioiden rajapinnoilla on sidoksissa toimintaympäristön rakenteisiin, yhteistyön ja työnjaon kysymyksiin sekä hallinnollisiin ratkaisuihin. Monialainen, sektorit ylittävä yhteistyö on haaste ja toisaalta välttämättömyys ongelmien tehokkaampaan hoitoon. Rajapintaan liittyvät pulmat ovat olleet jo pitkään alan ammattilaisten tiedossa, mutta niitä ei ole juurikaan tutkittu. Turun ammattikorkeakoulussa Lastensuojelun ja psykiatrian rajapinnalla -hankkeessa (2010–2011) tartuttiin tähän problematiikkaan. Teos sisältää asiantuntija-artikkeleita, joissa tarkasteltavana ovat lastensuojelun ja psykiatrian rajapinnalla työskentelyn asiakas- ja työntekijänäkökulmat sekä lainsäädännön ja palvelutuotannon näkökulmat. Tavoitteena on ollut selvittää mm. toimivia käytäntöjä ja mahdollisia yhteistyön esteitä. Teos on tarkoitettu oppikirjaksi sosiaali- ja terveysalan opiskelijalle sekä tueksi lastensuojelun sijaishuollon ammattilaisille.
Johdanto : Kansainvälisen tutkimustiedon mukaan psykiatrian erikoisaloilla potilasvahinkoja raportoidaan muita erikoisaloja vähemmän. Suomessa ei ole aiemmin tutkittu psykiatrian alojen potilasvahinkoilmoituksia. Aineisto ja menetelmät : Tutkimuksessa vertailtiin Potilasvakuutuskeskukseen (PVK) vuosien 2003 ja 2016 välillä rekisteröityjä psykiatrian ja neurologian alojen potilasvahinkoilmoituksia. Lisäksi psykiatrian alojen potilasvahinkoilmoituksia vuosilta 2012-2016 luokiteltiin tarkemmin sisältönsä mukaan. Tulokset : Tutkimusaikana PVK:ssa rekisteröitiin 1 130 psykiatrian ja 1 753 neurologian alan potilasvahinkoilmoitusta. Psykiatrian alojen potilasvahinkoilmoituksista potilaalle tai omaisille korvattaviksi tulkittiin 12 % ja neurologian vastaavista 23 %. Psykiatrian alojen vahinkoilmoituksista 26 % liittyi psykoosiin sekä tahdonvastaiseen hoitoon ja 28 % lääkehoidosta tai muusta biologisesta hoidosta koettuun haittaan. Päätelmät : Psykiatrian erikoisaloilla potilasvahinkoja raportoidaan vähemmän ja tulkitaan harvemmin potilaalle korvattaviksi kuin neurologian aloilla. Potilasvahingon korvattavuuden arvioiminen psykiatrian aloilla on usein vaikeampaa kuin muilla erikoisaloilla.
Tiivistelmä Maisterintutkielmani aihe oli nuorisopsykiatrinen kuntoutus lastensuojelun sijaishuollossa. Tavoitteenani oli muodostaa mahdollisimman realistinen kuvaus aiheestani työntekijöiden kuvaamana. Teoreettinen osuus koostuu muutamista kotimaisista ja kansainvälisistä tutkimuksista. Tutkimukseni aineisto koostui kahden nuorisopsykiatrista kuntoutusta tekevän yksikön viiden työntekijän puolistrukturoidusta teemahaastattelusta, joita peilaan näihin mainitsemiini tutkimuksiin. Analysoin kokoamani aineiston litteroinnin jälkeen grounded theory mallin mukaisesti, hyödyntäen Antero Stenlundin (2020) sekä Anselm Straussin ja Juliet Corbinin (1990) tekemää mallinnusta analyysiprosessista. Muodostin analyysiprosessini päätteeksi oman teorian pohjautuen keräämääni aineistoon. Yksiköt olivat kuntouttavan sijaishuollon yksiköitä ja yksiköiden tekemää työtä kutsuttiin nuorisopsykiatriseksi kuntoutukseksi, koska siinä yhdistyi nuorisopsykiatrinen ja kuntoutuksellinen työskentely. Yksiköt olivat intensiivitason yksiköitä ja niihin oli sijoitettuna 12–17-vuotiaita nuoria, joilla oli erilaista ja eri tasoista psyykkistä oireilua. Taustateoriat näissä yksiköissä nousivat lakien asettamista rajoista, yksiköiden omista määritelmistä sekä menetelmien kautta tulevista taustateorioista. Dialektinen käyttäytymisterapia (DKT) oli näissä yksiköissä eniten työtä ohjaava teoria. Kuntoutuksen tavoitteena on aineiston perusteella muun muassa nuoren psyykkisten oireiden lieventäminen tai parantaminen, nuoren tilanteen selvittäminen ja toimintakyvyn edistäminen. Yksiköissä käytettiin nuorten kanssa työskentelyssä esimerkiksi tiivistä omaohjaustyöskentelyä, monipuolisesti kuntoutukseen liittyviä toimintoja, psykiatrista hoitotyötä sekä erilaisia menetelmiä. Esteet ja haasteet työskentelylle nousivat lakeihin ja asetuksiin, perheeseen, verkostoon, nuoriin tai sosiaalityöntekijöihin liittyvistä asioista. Yksiköissä tehtiin arviointia kuntoutuksesta koko nuoren prosessin ajan aktiivisesti. Johtopäätöksenä totean, että tutkimissani yksiköissä nuorisopsykiatrista kuntoutusta tehtiin monipuolisesti keskittyen olennaiseen; edesauttamaan nuorten toimintakykyä ja paluuta kotiin perheen luo. Yksikköjen työtä kehitettiin aktiivisesti eteenpäin ja ohjaajista välittyi selkeä into ja palo tekemäänsä työhön sekä aito halu tukea ja auttaa heille sijoitettuja nuoria. Toisiin tutkimuksiin verratessani löysin useita yhtäläisyyksiä esimerkiksi terapeuttisen laitoskasvatuksen yksiköihin, muihin nuorisopsykiatrista kuntoutusta tekeviin yksiköihin tai yhdistelmäyksiköissä tehtävään työhön.