Kaikki aineistot
Lisää
Tutkin tässä pro gradu -työssä nykynäytelmän omintakeisen poetiikan muodostumista maisema- ajattelun avulla. Maisema mahdollistaa kirjoittajan luovuuden. Maisema on jaettavissa mielenmaisemaan eli kirjoittajan omaan maisemaan, itse näytelmätekstistä löytyvään maisemaan ja teatteriesitykseen tähtäävään näyttämön maisemaan. Tutkin työssäni erityisesti kirjoittajan yksityistä mielenmaisemaa ja kirjoitusyön alla olevan näytelmätekstin itsenäistä maisemaa. Mielenmaisemat ponnistavat muun muassa välitilan, khoran ja thauman olomuodoista. Jokainen kirjoittaja kantaa mukanaan mielensä maisemaa, joka heijastuu hänen teoksissaan eri tavoin. Nostan esiin ranskalaisen kirjailija Marguerite Durasin kiinteän suhteen maisemaan hänen teostensa kautta. Duras hakeutui kirjailijana fyysiseen maisemaan, joka vastasi hänen mielenmaisemaansa ja mahdollisti sen olemassaolon sekä kirjoitustyön. Työni teoreettinen osio sitoo kirjoittamisen ja luovuuden teatteritaiteen ja näyttämölle kirjoittamisen osa-alueeseen. Esittelen ensin teatterin ja dramaturgisen ajattelun kontekstin, jonka sisällä käsittelen aihetta. Seuraavaksi määritän käyttämäni keskeiset poetiikkaan ja mielenmaisemaan liittyvät käsitteet. Sovellan niitä tässä työssä nykynäytelmän kontekstissa. Teoreettisen osion lisäksi työn keskiössä on kirjoittamani maisemalähtöisen näytelmän syntyprosessin kuvaus. Näytelmäni Madame, ja meri (2011) muodostaa kirjoittamisen maisteriopintojeni taiteellisen lopputyön. Tutkin pro gradu -työssäni näytelmän merellisen maiseman syntyä ja kehitystä sekä sitä, miten tuo maisema näyttäytyy minulle nyt, vuonna 2013. Tutkin työssäni sitä, miten maisemalähtöisen kirjoittamisen myötä näytelmään muodostuu sen ainutlaatuinen, poeettinen todellisuus. Tuo näytelmän kirjoitettu todellisuus on näyttämöllistettävissä teatteriesitykseksi. Niille, joille ajatus maisemasta on vieras, toivon työn ja maisemallisen ajattelun tarjoavan näkökulmia näytelmän ja näyttämötekstin kirjoittamiseen, ohjaamiseen tai lukemiseen.
Kieli on jatkuvassa muutoksessa ja sisältää monia eri tasoja. Tyypillinen kielen kahtiajako on tehty usein kirja- ja puhekielen välille. Perinteisesti näistä kirjakieltä kieliopillisine normeineen on pidetty arvostetumpana ja puhekieli nähty vähemmän merkityksellisenä. Nykyään tilanne on muuttunut uusien viestintämuotojen ja sosiaalisen median käytön kasvun myötä ja puhekielisyyksiä esiintyy paljon myös kirjoitetussa muodossa. Teoreettisina lähtökohtina tässä pro gradu -tutkielmassa ovat puhe- ja kirjakielen suhde sekä kirjoitettu puhekieli. Tarkemmin tässä työssä keskitytään siihen, kuinka puhekieliset rakenteet ilmenevät kirjoitetussa muodossa näytelmäteksteissä ja millä keinoin näytelmäkirjailijat siirtävät puhekielisyyksiä teoksiinsa. Tutkimusaineisto koostuu viidestä 2000-luvulla kirjoitetusta ranskankielisestä nykynäytelmästä, jotka on kirjoitettu pitkälti dialogien muotoon. Näytelmätekstit eroavat muista kaunokirjallisista teksteistä siinä mielessä, että ne on ensisijaisesti tarkoitettu esitettäväksi ääneen. Tämä näkyy näytelmissä siten, että repliikkeihin on sisällytetty paljon täytesanoja kuten bon, euh, hein ja saman sanan toistoja moi je..je..je sekä huudahduksia eh beh, oh. Jättämällä lauseita keskeneräisiksi, on onnistuttu kirjallisiin dialogeihin luomaan vaikutelma todentuntuisesta spontaanista puhekielestä, joka ei noudata kieliopin mukaisia normeja välimerkkien käytöstä. Teksteissä esiintyviä puhekielisiä ilmiöitä tutkitaan tässä työssä niin syntaksin, morfologian kuin foneettisten seikkojen osalta. Tarkastelun kohteena on mm. ne-partikkelin pois jättäminen kielteisissä lauseissa, dislokaatio eli ns. lohkolauseet, intonaatiokysymykset, interjektioiden käyttö ja puhekielinen sanasto. Tutkimuksesta selviää, että jokainen kirjailijoista käyttää tekstissään puhutulle kielelle tyypillisiä rakenteita ja ilmauksia, mutta puhekielisyyksien määrä näytelmissä vaihtelee suuresti eri tekstien välillä.
Kieli: | eng fin |
---|---|
Julkaisija: | Jyväskylä : Jyväskylä University 2010- |
ISSN: |
1799-3040 |
Aiheet: | |
Tallennettuna: |
|
The article considers how the scene in the scenic presentation can constitute a twofold instance of interruption—not only as an intervening element within a performance but also as something that may interrupt it entirely—and how these two interruptions are intertwined. The demonstration builds on a scenic lecture of the classical text by Plutarch on the disappearance of oracles, dating from the first century CE. The text is renowned for its story of the death of ‘the Great Pan’. A closer analysis of the text indicates how that seemingly eccentric story is essentially motivated by the worry of the author concerning the disappearance of ‘providence’ and thereby the sense of ‘allness’ (pan) provided by a historical world. The conclusion links the story to the present-day post-pandemic situation: What if, on every occasion when a human community or society, a dêmos or ‘people’, becomes interrupted by its fundamental exposedness to the disastrous effects of the non-human universe, no matter what is their cause, a certain ‘allness’ dies? What are the spiritual, political and transcendental consequences of that event in history, and what are they today? Insofar as these questions can only open in a scenic perspective, they re-articulate the scene or the stage, in a novel way, as a dimension of radical exposure engaging our experience and bodies genuinely and relating them to what they are not.