Kaikki aineistot
Lisää
Lasten ja nuorten lajintuntemuksen taso on todettu heikoksi useissa tutkimuksissa, vaikka lasten tiedetään kykenevän oppimaan tunnistamaan lajeja. Tämä on huolestuttavaa, sillä lajituntemus on tärkeässä roolissa ympäristönsuojelun ja kestävän kehityksen mukaisen tulevaisuuden rakentamisessa, koska ihmiset välittävät asioita, joista he tietävät. Lajintuntemusta opetetaan varsinkin yläkouluissa, vaikka lasten luontainen kiinnostus eliöitä kohtaan on suurimmillaan jo ala-asteiässä. Tässä työssä tutkittiin yhdeksäsluokkalaisten lajitunnistustaitoja ja verrattiin maaseudulla asuvien ja kaupungissa asuvien oppilaiden lajintuntemusta. Aineisto kerättiin kahdeksasta koulusta Keski-Suomen, Pohjois-Savon ja Satakunnan maakuntien alueilta. Tutkimus toteutettiin oppilaille suunnatulla lajintunnistustestillä ja kahdella kyselyllä, joista toisella selvitettiin yhdeksäsluokkalaisten luontosuhdetta, harrastuneisuutta, kiinnostuksenkohteita, ja muita mahdollisia lajitunnistustaitoihin yhteydessä olevia tekijöitä, ja toisella opettajien opetustyylejä ja -tapoja. Tulosten mukaan maaseudulla ja kaupungissa asuvien ja koulua käyvien oppilaiden välillä ei ollut eroja lajituntemuksen tasossa. Myöskään opettajien opetustyyleissä ei havaittu eroavaisuuksia. Yleisesti oppilaiden lajitunnistustaidot olivat heikot, ja he tunnistivat alle puolet testissä olleista lajeista. Lajintuntemuksen kanssa positiivisesti korreloivia tekijöitä olivat luontoretkillä käyminen, vapaa-ajan vietto luonnossa, luonto-ohjelmien katsominen, luontoaiheisen kirjallisuuden omistaminen ja lajitiedon etsiminen internetistä. Näin ollen koulun tai asuinpaikan sijaan oppilaiden lajituntemuksen tasoon näyttäisi vaikuttavan heidän tapansa viettää vapaa-aikaa.
Kieli: | fin |
---|---|
Julkaisija: | Joensuu : Pohjois-Karjalan luonnonsuojelupiiri ry 2006- |
ISSN: |
2343-452X |
Aiheet: | |
Tallennettuna: |
|
Väitöstutkimukseni tarkastelee television luontodokumenttien luontokäsityksiä ja niiden muodostumista. Teoreettisesti työ paikantuu ekokriittisen elokuvatutkimuksen ja dokumentaarisen elokuvan tutkimuksen viitekehyksiin. Aineistolähtöinen monografia koostuu kolmesta tapaustutkimuksesta, jotka tarkastelevat yhteensä kuutta Yleisradion Avaran luonnon luontodokumenttia. Olen lähestynyt aineistoani käytännön televisiotyötä jäljittelevällä tavalla, jossa työstän aineistostani käsikirjoituksia valmiita teoksia havainnoimalla. Tämä menetelmä, jota kutsun jälkikäteen käsikirjoittamiseksi, juontuu omasta työkokemuksestani käsikirjoittajana. Käsikirjoittaminen yhdistyy tutkimuksessani perinteisempiin menetelmiin kuten representaatioanalyysiin ja kerronnan analyysiin. Luontodokumentin muuntaminen käsikirjoitukseksi tuottaa toisenlaista pohdintaa kuin aineiston analysointi pelkän katsomisen perusteella. Tällä tavalla aineistoa analysoiva pyrkii asettumaan lähemmäs audiovisuaalista kerrontaa työstäneiden ammattilaisten positiota ja tuo mukaan näkökulmia, joita tutkijapositiosta ei välttämättä muuten olisi mielekästä ottaa huomioon. Käsikirjoitettu kokonaisuus rakentuu lukuisten yksityiskohtien joukosta, joista olen valinnut kokonaisuuden kannalta keskeiset. Merkityksellisiksi valittujen havaintojen tiivistäminen käsikirjoitukseksi ohjaa tarkastelemaan kokonaisuutta, jonka yksityiskohdat on rakennettu kiinnittymään toisiinsa. Luontokäsityksen osalta tutkimukseni tulokset jäsentyvät kolmeen eri teemaan. Ensimmäisessä tapaustutkimuksessani hahmotan aineistostani villin ja koskemattoman luonnon. Rajattomaksi valtakunnaksi piirtyvä elokuvallinen metsä paikantuu kauas tavallisesta elämästämme ja näyttäytyy erityisenä ja omalakisena todellisuutenaan. Toisen tapaustutkimukseni esille nostamat kerronnan elementit ehdottavat, mikä luonnossa tapahtuvia muutoksia ohjaa: yksilön tahdonvoima, selittämätön entiteetti vai evolutiivinen kehitys ja sattuma. Kolmannen tapaustutkimukseni aineistosta hahmottuu luonto, jonka osana näkyy ja vaikuttaa ihminen. Aineistosta on myös havaittavissa piirteitä, joissa ihmisen erityisasemaa turvaava raja muuhun elolliseen sumentuu. Yhdessä luonnontieteellisen asiatiedon kanssa luonnolle muodostuvat ominaisuudet rakentavat luontokäsityksen kokonaisuutta – aineistoni luontodokumenteissa vallitsee monitasoinen luontokerronta. Dokumentaarisen elokuvan teorian avulla osoitan kytköksiä luontokäsitysten ja elokuvan todellisuussuhteen välille. Ensimmäinen tapaustutkimus tuo esiin yhteyden toden tallentamisen ajatukseen nojaavan dokumentaarisuuden ja villin luonnon käsitteellisen konstruktion välille. Luontodokumenteille tyypilliseksi tunnistettu kerronnan tyyli rakentaa vaikutelmaa, jossa luontoa olisi tallennettu ikään kuin sellaisenaan, ja elokuvan kuvamateriaali mieltyy läpinäkyväksi ikkunaksi todellisuuteen. Samaan aikaan luontoa on esitetty koskemattomana, vailla jälkiä inhimillisyydestä. Tällainen polaarinen toiseus, villiys ihmisyyden ja ajan ulottumattomissa, on tunnistettu palkitsevaksi jo varhain luontodokumenttien historiassa. Toinen tapaustutkimukseni piirtää esiin dokumentaarisen kerronnan roolia luontokäsitysten muodostumisessa. Tarkastelemalla aineistoni kerronnan rakentumista tuon esiin väitteitä, joita kertomukset ja kerronnan elementit tuottavat luonnosta vaivihkaa. Ne ehdottavat älyllistä kasvua erityisille eläinyksilöille, avaavat mahdollisuuden ymmärtää kaloja merkityksellisinä yksilöinä ja esittävät kasvien toimijuuden tuntemattomana, mutta aktiivisena voimana. Kertojaääni ei sanallista näitä ehdotuksia eikä tuo esiin tällaisten väitteiden suhteellisuutta, mutta referentiaalinen materiaali synnyttää kerronnan ja kertomuksellisuuden kautta kuvittelua, joka säilyy dokumentaarisuuden puitteissa. Vaikka luontodokumenttien kohdalla ei ole juurikaan keskusteltu totuusväittämien suhteellisuudesta, kerronta toimii niissä eräänlaisena ehdotusten tekijänä, dokumentaarisen kuvittelun tilana ja keinona. Jyrkkärajaisina piirtyvien faktatiedon ja asiapitoisuuden vaateet eivät estä kerronnan liukumaa pois totuuden ja valheen kategorioista kohti ulottuvuuksia, jotka toimivat ikään kuin eri kielellä. Dokumentaarinen kuvittelu ei tarkoita elokuvallista fiktiota, vaan kytkeytyy todellisuuden luonteeseen sumuisena, suhteellisena ja fragmentaarisena. Se kuljettaa luontodokumenttia sellaisten kysymysten äärelle, joihin meillä ei vielä ole aavistusta parempia vastauksia. Kolmas tapaustutkimukseni avaa näkymiä siihen, miten audiovisuaalisen kerronnan valinnat tuottavat luontodokumenttiin posthumanistisesti virittyneitä piirteitä. Tutkimusaineiston esiintymisen vaikutelman herättävä sika ja testiolosuhteiksi rakennetut kuvauspaikat kyseenalaistavat katseen ja tiedon kohteena olevan luonnon ja työntävät meidät katsomaan myös itseämme. Dokumentaarinen performatiivisuus usuttaa pohtimaan luontodokumentin eläimen subjektiivista kokemusta ja vakiintuneita tapoja esittää ei-inhimillistä olevaisuutta. Kehittämäni metodologian avulla olen pyrkinyt ymmärtämään luontodokumentteja aiemmista tulkinnoista poikkeavalla tutkimusotteella. Jälkikäteen käsikirjoittaminen ohjaa tarkastelemaan dokumentaarisia elokuvia tavalla, joka nojaa vahvemmin niiden kerrontaan kuin ajatukseen todellisuuden tallentamisesta. Dokumentaarinen kuvittelu ja performatiivisuus ovatkin johtopäätöksiä, joihin voi päätyä nimenomaan kerrontaan keskittyvässä ja luontodokumenttien kertomuksellisuuden hyväksyvässä tutkimusotteessa. Tutkimukseni merkitys on monipuolistaa, tarkentaa ja uudistaa akateemista katsetta luontodokumentteihin. Avaran luonnon luontodokumentit tavoittavat keskimäärin suuria yleisömääriä, ja pienetkin vivahteet niiden kerronnassa voivat ehdottaa olennaisia muutoksia suomalaiseen luontosuhteeseen – jota voi osittain pitää audiovisuaalisen kerronnan muokkaamana, kuten ensimmäisessä tapaustutkimuksessani tuon esiin. Tällaiset vivahteet tai murtumat ovat erityisen tärkeitä tunnistaa ympäristökriisin leimaamassa ajassamme, joka jälleen kerran ehdottaa luontokäsitysten uudelleen kirjoittamista.
"Tiedostaa järki ruusuksi nykyisyyden ristissä ja näin iloita tästä nykyisyydestä, tämä järjellinen näkemys on sovitus todellisuuden kanssa, sovinto, jonka filosofia suo niille, joihin on kerran iskeytynyt sisäinen vaatimus käsittää […]" -G. W. F. Hegel, Oikeusfilosofia Hengen ja luonnon totunnainen ja näennäisen ylittämätön vastakkainasettelu avaa laajan näkökulman G. W. F. Hegelin (1770–1831) filosofian kenties leimallisimpaan ja elinvoimaisimpaan ydinjuonteeseen: dualismien ylittämiseen ja yhteensovittamiseen. Hegelin ajattelua keskitytään usein tulkitsemaan juuri ”Hengen filosofiana” (philosophie des Geistes), vaikka dialektinen, vastakohtia ylittävä filosofia ei taivu helppoihin joko–tai-asetelmiin. Jatkuvuuksien ja suhteellisuuden hahmottamiselle on nykyhetkessä monenlaista tarvetta. Kokoelman kirjoitukset pohjautuvat Jyväskylässä 3.2.2023 järjestettyyn seminaariin sekä yhteen kutsukirjoitukseen. Kuten seminaari osoitti, Hegelin ajatteluun on edelleen laajaa kiinnostusta. Artikkelikokoelma kehittää eteenpäin esitettyjä keskustelunavauksia, problematisointeja ja käsitteellisiä selvennyksiä tutkimalla Hegelin yhä jatkuvaa filosofista ja yhteiskunnallista relevanssia. Kirjoittajakaarti koostuu sekä suomalaisen Hegel-tutkimuksen kentässä asemansa jo vakiinnuttaneista että nuoren polven uusista tutkijoista. Monipuolinen joukko todistaa osaltaan nykyisen hegeliläisen filosofian moninaisuudesta ja elinvoimaista.
Kieli: | fin eng |
---|---|
Julkaisija: | [Helsinki] : Luonnonvarakeskus 2016- |
ISSN: |
2343-4252 |
Aiheet: | |
Tallennettuna: |
|
TIIVISTELMÄ Neulaniemi, O. 2014. ”Paikan lapset” Poikkitieteellinen tutkimus eri-laisissa ympäristöissä asuvien 6. luokkalaisten siteestä luontoon. Jyväskylän yliopisto. Kokkolan yliopistokeskus Chydenius. Kasvatustieteen pro gradu –tutkielma, 97 s. ja 9 liitettä. Poikkitieteellisen tutkimukseni tarkoitus oli selvittää, erilaisissa ympäristöissä eli erilaisissa paikoissa asuvien kuudesluokkalaisten luontoon suhtautumista ja tutkia ”erilaisissa elämistodellisuuksissa” asuvien lasten luontositeen juurevuutta. Aineiston keräsin kyselylomakkeiden avulla. Tutkimukseen osallistujat vastasivat lomakkeen kolmeentoista avoimeen kysymykseen, vapaasti kirjoittaen. Tutkimuksen täsmentyessä keskityin, vain osaan tutkimuskysymyksistä. Tutkimustuloksissa olen tulkinnut laadulliset vastaukset tilastolliseen muotoon. Tilastollisen aineiston kautta tuon esille vastausten jakautumista, muun muassa sijainnillisuuden näkökulmasta. Tutkimukseeni osallistui oppilaita Etelä–Suomesta, Etelä–Pohjanmaalta ja Lapista. Pääpiirteittäin laadullisen tutkimukseni lähestymistapoina vaikutti fenomenologinen, maantieteellinen ja fenomenografinen ajattelu. Fenomenologinen lähestymistapa ilmenee parhaiten tutkimuksen taustafilosofiana ja filosofisena runkona, joskin myös maantieteellisessä ajattelussa. Maantieteellinen ja fenomenografinen ajattelu nousevat enemmänkin esiin tutkimuksellisten seikkojen ja aineiston analysoinnin näkökulmasta. Aineiston analysoinnin suhteen voitaneen löyhästi puhua määrällisestäkin otteesta. Tutkimukseni mukaan, eletty ja koettu paikka useine tekijöineen, vaikuttaisi vastaajien luontoon suhtautumiseen ja luontositeen juurevuuteen. Vanhempien luontoharrastuksilla paljastui olevan selvä yhteys lasten luontoharrastuneisuuteen. Metsästykseen suhtaudut-tiin selvästi kielteisemmin, kuin kalastukseen. Kielteisintä suhtautuminen oli Etelä–Suomen vastaajien osalta ja he myös harrastivat vähiten luontoon liittyviä toimintoja. Asiasanat: Luonto, luontosuhde, alue, paikka, fenomenografia, fenomenologia Kiitokset: UPM ja kollegat. Erityiskiitokset perheelleni ja työni ohjaajalle Päivi Perkkilälle.
Kandidaatintutkielmassa tarkastellaan Jack Kerouacin romaanin The Dharma Bums (1958) päähenkilö Ray Smithin kautta fokalisoituvia luonnon merkityksiä. Tarkoituksena on selvittää, millaisia erityisesti hyvinvointiin liittyviä merkityksiä luonto päähenkilön kerronnan kautta saa, millaisena päähenkilön luontosuhde kuvastuu sekä miten päähenkilön sisäinen luonto ja ulkoinen luonto ovat yhteydessä toisiinsa. Päähenkilön vetäytyminen juhlinnan täyteisestä kaupungista luontoon luo sopivan kontrastin luonnon hyvinvointivaikutusten tarkasteluun, joita Kerouacin tuotannossa ei ole aiemmin juuri tutkittu. Teoreettisena lähestymistapana teoksen analyysiin toimii ekopsykologiaan painottuvan ekokriittisen kirjallisuudentutkimuksen näkökulma. Analyysiosa rakentuu Terry Giffordin pastoraalikirjallisuudelle määrittämien vetäytymisen (retreat) ja paluun (return) motiivien mukaan, jotka havainnollistavat liikettä luonnon ja kaupungin välillä. Ekokritiikin teorioista hyödynnetään Greg Garrardin määrittelemiä pastoraalin ja villin luonnon trooppeja, joiden avulla tarkastellaan luontokuvausta. Ekopsykologiasta tutkimukseen valikoituvat hyvinvoinnin ja luontosuhteen käsitteet sekä näkemykset luonnon elvyttävistä vaikutuksista. Luonto kuvastuu päähenkilö Ray Smithille idealisoituna ja elvyttävänä ympäristönä, jossa meditoidaan ja tavoitellaan valaistumista. Visuaalisista merkityksistä luontoa määrittää kauneus, jolla on Raylle inspiroivia, rentouttavia sekä rauhoittavia vaikutuksia. Fyysiset luonnon merkitykset tiivistyvät toimintana retkeilyyn ja vuorikiipeilyyn. Korkeana, kaupungista kaukaisena paikkana vuoristo pitää Rayn erossa alkoholista, jonka käytössä hänellä kuvastuu ongelmia läpi teoksen. Rayn luontosuhdetta määrittävät henkisyys, ristiriitaisuus ja antroposentrisyys, siinä missä hänestä välittyy kuitenkin myös arvostus luontoa ja luonnonläheistä elämää kohtaan. Rayn sisäinen ja ulkoinen luonto ovat voimakkaassa yhteydessä toisiinsa, mikä ilmenee luontokuvauksen värittymisenä teoksessa usein päähenkilön tunteiden mukaan.
Luontokokemuksilla on havaittu olevan myönteisiä hyvinvointivaikutuksia, joihin kuuluu muun muassa rentoutumisen ja palautumisen kokemukset. Näiden myönteisten vaikutusten mekanismeista on esitetty eri teorioita. Evolutiivisen teorian mukaan ihmisellä on geneettinen alttius reagoida myönteisesti luontoärsykkeisiin. Mielikuvalähtöisen prosessoinnin teorian mukaan hyvinvointivaikutukset eivät selity vain ärsykkeiden piirteillä, vaan niitä selittävät myös subjektiiviset, myönteiset mielikuvat, joita luontoärsykkeet herättävät. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin mielikuvalähtöisen prosessoinnin teoriaa EEG-kokeella, jossa koehenkilöt kuuntelivat saman kohinaäänen niin, että tutkittaville kerrottua äänen lähdettä manipuloitiin: äänen kerrottiin olevan joko tehtaan koneen tai vesiputouksen ääntä. Vesiputous- ja tehdastilanteen eroja tarkasteltiin EEG:llä mitatun alfataajuisen aktivisuuden suhteen lineaarisella sekamallilla. Alfataajuista aktiivisuutta voidaan pitää fysiologisena rentoutuneisuuden korrelaattina. Havaittiin, että vesiputoustilanteessa alfan teho oli voimakkaampaa kuin tehdastilanteessa tarkasteltaessa alfan alempia taajuuksia (8–10 Hz). Tutkimuksessa tarkasteltiin EEG:n lisäksi subjektiivisia arvioita. Subjektiiviset arviot analysoitiin Friedmanin ja Wilcoxonin testeillä ja havaittiin, että vesiputoustilanne arvioitiin tehdastilannetta miellyttävämmäksi ja rentouttavammaksi ja oma olo sen aikana arvioitiin rentoutuneemmaksi kuin tehdastilanteessa. Tutkimuksessa mitattiin myös luontosuhteen läheisyyttä ja tarkasteltiin, moderoiko se äänen lähteen attribuution vaikutusta. Havaittiin, että luontosuhteen läheisyyden pistemäärä selitti äänen lähteen attribuution vaikutusta siten, että mitä läheisempi luontosuhde oli, sitä voimakkaampaa oli vesiputoustilanteeseen liittyvä alfataajuinen aktiivisuus. Subjektiivisten arvioiden osalta luontosuhdepistemäärä oli Spearmanin järjestyskorrelaation perusteella yhteydessä vesiputous- ja tehdastilanteen miellyttävyyden erotusmuuttujan kanssa. Tulokset viittaavat siihen, että mielikuvalähtöinen prosessointi selittää luontokokemusten myönteisiä vaikutuksia ja luontokokemusten myönteiset vaikutukset riippuvat luontosuhteen läheisyydestä. Tulokset tukevat mielikuvalähtöisen prosessoinnin teoriaa.
Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina huomattava osa suomalaislapsista joutui sopeutumaan erilaisiin elämänmuutoksiin ja kotioloissa koettaviin vaikeuksiin. Artikkelissani käsittelen keinoja, joilla vaikeissa oloissa eläneet lapset pyrkivät pitämään yllä sekä turvallisuudentunnettaan että voimavarojaan. Turvattomien tilanteiden ennakointi ja valppaana olo muodostui lasten keskeiseksi käyttäytymisen malliksi. Valppauden jatkuva ylläpito kuitenkin kuormitti lapsia. Muistitietoaineiston perusteella rauhaa rauhattomuuteen haettiin osaltaan luonnosta ja eläimistä – lasten hiljaisista kuuntelijoista.