Kaikki aineistot
Lisää
Suomalaiset ovat tutkitusti kiinnostuneita historiasta ja etsivät tietoa menneisyyden tapahtumista internetistä. Erityisesti netissä olevan materiaalin suhteen on vaarana, että lukijan on vaikea erottaa, mikä tieto perustuu tutkimukseen ja mikä on sepitettyä historiaa eli pseudohistoriaa. Pseudohistorian määritteleminen ei ole yksinkertaista, mutta karkeasti ottaen kyseessä on menneisyyden tapahtumien esittäminen tarkoitushakuisesti ja ilman historian tutkimuksen alalla vakiintuneita menetelmiä. Artikkelissa keskitymme tutkimaan pseudohistoriallisia kirjoituksia Suomen muinaisuudesta ja oletetuista kuninkaista. Olemme valinneet lähteiksi viisi aiheesta kirjoitettua blogikirjoitusta, kolme Jukka Niemisen aiheesta kirjoittamaa kirjaa ja nettikeskusteluita, joissa viitataan näihin kirjoituksiin. Blogikirjoitusten valintaperusteena on ollut löytää suosittuja blogeja, joita ylläpitävät ilman akateemisen historiantutkimuksen taustaa kirjoittavat kirjoittajat. Lähteiden lähiluvun kautta tutkimme artikkelissa, miten saagakirjallisuutta hyödynnetään pseudohistoriassa perustelemaan väitteitä Suomen muinaisuudesta ja muinaisista kuninkaista. Kirjoitusten vaikuttavuuden kannalta on kiinnostavaa seurata, miten niihin viitataan nettikeskusteluissa. Lopuksi pohdimme, miten historiantutkijoiden tulisi reagoida pseudohistorialliseen kirjoitteluun. Tuloksemme on, että blogikirjoituksia ja Jukka Niemisen kirjoja lainataan nettikeskusteluissa tukemaan väitteitä siitä, että Suomen historiasta ei ole kerrottu kaikkea totuudenmukaisesti ja että kyseessä on esimerkiksi svekomaanisten tutkijoiden salaliitto. On mahdollista, että pseudohistoriallisen muinaisuuden sepittely kiinnostaa äärioikeistolaisia ryhmiä, koska osa aihepiirin keskustelufoorumeista on nykyisessä ilmapiirissä selkeän äärioikeistolaisia. Näiden pseudohistoriallisten tekstien ja keskusteluiden luonne herättää pohtimaan, miten historiantutkijoiden tulisi reagoida pseudohistorialliseen kirjoitteluun. Yksi ratkaisu olisi saattaa tutkimustuloksia paremmin suuren yleisön tietoon.
Historiaa on käytetty niin korkeakulttuurin kuin populaarikulttuurinkin lähdeaineistona aina antiikin ajoista lähtien. Myöhäiskeskiajan Englanti on ollut erityisen suosittu aihe kaunokirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa aina uuden ajan alusta asti ja erityisesti ruusujen sota (noin 1450–1500) on ollut yllättävänkin suosittu aihe aikojen saatossa. Tässä tutkimuksessa käsittelen, kuinka Englannin ruusujen sotaa on esitetty kaunokirjallisuudessa ja populäärikulttuurissa aina 1500-luvulta nykypäivään ja kuinka sekä mihin tarkoitukseen sen historiaa on käytetty. Käsittelen asiaa tutkimalla tarkemmin kolmea eri kaunokirjallisuuden ja populaarikulttuurin tuotetta, kukin eri aikakaudelta, selvittäen kuinka sodan tulkinta ja representaatio on muuttunut aikojen saatossa. Tutkimusmenetelmäni ovat pääasiassa kulttuurihistorian menetelmiä, tärkeimpänä historiankäytön analyysi, mutta myös historiografisia. Tutkittaviksi teoksiksi olen valinnut kullekin aikakaudelle tyypillisen fiktiivisen ilmaisun lajin edustajan: 1500 ja 1600 – lukujen taitteesta olen valinnut William Shakespearen näytelmät Henrik VI, osat 2 ja 3 (1595). 1800-luvulta valitsin esimerkiksi Mary Wollstonecraft Shelleyn romaanin The Fortunes of Perkin Warbeck: A Romance (1830). Nykyajasta tutkittaviksi esitysmuodoiksi olen valinnut tv-sarjan, BBC-One kanavalla alun perin esitetyn The White Queen-sarjan eli suomeksi Valkoisen Kuningattaren (2013). Ruusujen sodan historiaa teokset käyttävät pääasiassa peilaamaan oman maailmansa ja aikansa oloja ja politiikkaa sekä antamaan tekijöiden omat kannanottonsa näihin asioihin. Nykypäivään tullessa ja maailman globalisoituessa myös kantaa ottavat teemat muuttuvat kansainvälisemmiksi, eivätkä vain pääasiassa Britanniaa koskeviksi.
Maisterintutkielma käsittelee pohjoisia ritarituaaleja keskiaikaisessa Eerikinkronikassa. Ritarirituaalien aikaisempi tutkimus on jäänyt varsin vähäiseksi Eerikinkronikan suhteen, joten tämä aihe on varsin hedelmällinen tutkimuskohde ja valaisee erityisesti ritarirituaalien taustaa ja käyttöä kronikassa. Tutkielmassa syvennytään ritarirituaalien merkityksiin ja taustoihin, joita kronikassa esiintyy sekä niiden käyttöön keskiaikaisen maallisen ja henkisen rälssin elämässä. Tutkielmassani vastataan kysymyksiin siitä, että millaisia rituaaleja pohjoiseurooppalaiseen ritariuteen liittyi, miten nämä rituaalit ilmenivät kronikassa, mitkä olivat rituaalien perimmäiset tarkoitukset ja miksi niitä tehtiin. Lisäksi tutkielmani vastaa kysymykseen, mitä Eerikinkronikka kertoo kirjoitusaikansa rituaaleista, kulttuurista, käsityksistä ja tavoista. Tutkielmassa esitetään ja eriytetään seikkaperäisesti erilaisia ritarirituaalien muotoja, joita kronikassa esiintyy ja selvittää keskiajan ritarirituaalien merkitystä. Tutkimuksessa metodeina ja työkaluina toimivat lähilukeminen, diskurssianalyysi, lähdekritiikki ja narratiivinen analyysi. Painettuna alkuperäisaineistona tutkielmassa toimii Rolf Pippingin versio Eerikinkronikasta ja lisäksi avustavina lähdeteoksina esimerkiksi käännettyjä versioita kronikasta sekä aikaisempaa keskiajan historiantutkimusta. Erilaisten ritarirituaalien muodot esiintyivät keskiajalla sosiaalisella, fyysisellä ja uskonnollisella tasolla, jotka sitoutuivat ritarien arkeen ja elämään erilaisten tapahtumien, kuten turnajaisten ja juhlien ja yhteisöllisten kokemusten, kuten ritariksi lyömisen ja symbolien käyttämisen kautta. Rituaalien tarkoituksena oli rakentaa yhteisöllisyyttä ritarien keskuudessa ja lujittaa kuninkaan valtaa ja suosiota. Tutkielmani tuloksia voidaan hyödyntää pohjoisten ritarirituaalien ymmärtämisen taustoittamiseksi tai keskiaikaisen tapakulttuurin tutkimisen apuna. Tuloksia voidaan myös hyödyntää esimerkiksi pyrittäessä ymmärtämään keskiaikaisen yhteiskunnan ainutlaatuisia ja erikoisia tapoja.
Pro gradu -tutkielmassani tutkin kuuden 1500-luvun alussa vaikuttaneen humanistin esittämiä käsityksiä Geoffrey Monmouthlaisen 1130-luvulla kirjoittamasta Historia regum Britanniae -teoksesta, teokseen palautuvasta troijalaiskertomuksesta ja kuningas Arthurista kulttuurisen muistin näkökulmasta. Hyödynnän työssäni Jan ja Aleida Assmannin kehittelemää kulttuurisen muistin teoriaa. Tutkielmani sijoittuu muistitutkimuksen kenttään. Tarkastelen Geoffreyn teoksen vastaanottoa 1500-luvun alussa ensin Polydore Vergilin, Robert Fabyanin ja John Rastellin teoksissaan esittämien näkemysten kautta. Sen jälkeen tarkastelen reformaatioajan auktoreista John Lelandin, John Balen ja John Prisen esittämiä käsityksiä saaren arturiaanisesta menneisyydestä ja Geoffreyn teoksesta. Pääkysymyksiäni ovat: Miten keskiajan kulttuurissa kehittyneiden arturiaanisten tarujen reseptio muuttui 1500-luvun ensimmäisellä puoliskolla humanismin ja reformaation vaikutuksesta? Millaisia merkityksiä tutkielmassa tarkastelemani 1500-luvun alun humanistit liittivät Geoffrey Monmouthlaisen 1130-luvulla kirjoittamaan Historia regum Britanniae -teokseen? Millaisia käsityksiä he esittivät muinaisista britoneista ja kuningas Arthurista ennen englantilaista reformaatiota sekä sen aikana? Tutkielmani liittyy laajempaan, Britannian varhaishistorian uudelleenarviointia koskevaan diskurssiin, jonka tavoitteena oli suhteuttaa keskiajalla laaditut kertomukset sekä uuden ajan taitteen humanismin että 1530-luvulla käynnistyneen reformaation tuomiin haasteisiin. Työssäni sivuan tämän diskurssin alkuvaiheita keskiajan ja uuden ajan taitteen rajapinnassa. Tutkielmassa tarkastelemani 1500-luvun alun humanistit käsittivät kertomukset saaren asuttamisesta ja kuningas Arthurin ajan Britanniasta hieman eri tavoin. Englantilaisen reformaation molemmin puolin esiintyivät kuitenkin vastakkaista kantaa edustavat näkemykset Geoffreyn teoksessa kuvatusta saaren arturiaanisesta menneisyydestä. Esitän, että reformaatioajan Englannissa arturiaaniset kertomukset toimivat Jan ja Aleidan Assmannin luoman kulttuurisen muistin teoriassa mainittuna mythomotorina; reformaatioajan humanistit siirsivät sivuun edeltäjiensä kriittiset kannanotot, ja arturiaaniset kertomukset pyrittiin 1530-luvulla valjastamaan reformaation tueksi. Arturiaanisten tarujen avulla haettiin Rooman kirkon alaisuudesta irtaantuneelle saarivaltiolle uutta suuntaa.