Kaikki aineistot
Lisää
Kyseinen pro gradu -tutkielma tarkastelee diskurssianalyyttisesti kitaransoiton tyyliä nimeltä fingerstyle. Tutkielma perustuu yhden aineiston, 20th Century Masters of Finger-Style Guitar (1982), tietoihin kyseisestä ilmiöstä. Aineiston rajallisuus johtuu aiheeseen liittyvien julkaisujen vähäisyydestä – valikoituneessa nuottikirjassa pyritään ensimmäistä kertaa määrittelemään fingerstylea ilmiönä. Tästä suppeudesta johtuen työ vaatii analyysimenetelmän, jolla on mahdollista tarkastella aineistoa mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Toisaalta menetelmältä vaaditaan myös sovellettavuutta diskurssianalyysiin. Työn tarkoituksena on tarkastella sitä, miten fingerstyle kielellistyy tyylinä. Ennen varsinaista analyysia ilmiötä tarkastellaan yhdysvaltalaisen akustisen kitara- sekä populaarimusiikin historian avulla. Tästä jatketaan teoriaan, joka pohjautuu strukturalistiseen näkemykseen kielestä, mutta jota tarkennetaan diskurssin- sekä musiikintutkimuksen kirjallisuudella. Työhön on valikoitunut metodiksi Teun A. van Dijkin mikrostruktuuri -käsitteeseen pohjautuva lausuma-analyysi. Yksityiskohtaisimmalla lähiluvun tasolla tarkastelua ohjaavat tyyli- ja musiikki-ilmaukset, jotka on listattu analyysia ohjaaviin ilmausluetteloihin. Ilmausten pohjalta muodostetaan yleistettävä käsitteistö, jonka perusteella tuotetaan aineiston luentaa täydentäviä teemoja. Nämä teemat ovat luonteeltaan sekä musiikkia yleisesti että ilmiötä yksityiskohtaisesti luotaavia kielellistymiä. Lopulta teemojen avulla muodostetaan diskurssianalyyttinen näkökulma, jossa aineistoa tarkastellaan laajempien lainalaisuuksien perusteella. Päätelmässä tuodaan yhteen tyylintutkimuksellinen sekä diskurssianalyyttinen tarkastelu analyysitulosten avulla.
Tutkin opinnäytetyössäni tapoja sisällyttää improvisointia ja säveltämistä osaksi klassisen kitaran opetusta. Vuoden 2017 taiteen perusopetuksen opetussuunnitelman uudistuksen myötä musiikinopetuksen yhdeksi tavoitteeksi on noussut säveltäminen ja improvisointi, mikä tekee opinnäytetyöni aiheesta erittäin ajankohtaisen. Opinnäytetyöni aineiston olen kerännyt Metropolia Ammattikorkeakoulussa kevään 2018 aikana pitämilläni opetusharjoittelun tunneilla. Olen lukukauden ajan pyrkinyt enenevissä määrin opettamaan harjoitusoppilaitani improvisoinnin ja oman musiikin tekemisen keinoin. Oppilainani on ollut yksi kahden oppilaan ryhmä ja oppilas, jota olen opettanut yksilöopetuksena. Tavoitteenani on ollut kehittää improvisointiharjoituksia, jotka soveltuvat musiikkiopistojen perustason oppilaille. Olen pyrkinyt löytämään tapoja opiskella kitaransoiton perusteita improvisoiden, kun niitä perinteisesti on opetettu nuottikuvasta. Opetuskokeilussa käyttämäni improvisointimenetelmät olen luokitellut kolmeen kategoriaan: kitaratekniikkaan pohjautuviin, asteikkoihin pohjautuviin ja vapaaseen improvisaatioon. Sujuvimmat improvisointiharjoitukset jalostimme oppilaiden kanssa jälkeenpäin sävellyksiksi nuottikuvan avulla. Olen opetuskokeilujeni perusteella vakuuttunut siitä, että kevään 2018 soittotunnit ovat olleet harjoitusoppilailleni entistä merkityksellisempiä. Siksi tulenkin jatkamaan improvisaation ja säveltämisen käyttämistä osana kitaraopetustani myös tulevaisuudessa.
Tutkielmani keskittyy kitaransoiton alkeisopetukseen alakoululaisille lapsille yksilö-opetuksessa, keskiössä on motivaatio ja leikki. Leikin ja motivaation suhde toisiinsa on teoriassa ilmeinen. Selvitän, millä tavoin neljä suomalaista kitaransoiton opettajaa ottavat leikin ja oppilaan iän huomioon opetuksessaan alakouluikäisille lapsille ja miten opettajat motivoivat lasta. Teoreettisena viitekehyksenä ovat motivaatio, leikki ja lapsen kehitys. Toteutin aineistonkeruun 2016-18 puolistrukturoituina teemahaastatteluina opettajille (N=4), jotka opettavat taiteen perusopetusta tarjoavassa oppilaitoksessa sekä täydentävillä sähköpostihaastatteluilla ja havainnoimalla. Olen hyödyntänyt tutkimuksessani myös omaa asemaani kansalaisopiston kitaransoiton opettajana. Havaintoni alakouluikäisten oppimisesta tuovat yhden näkökulman tutkielman aiheen käsittelyyn. Tutkielmani pääkysymykset ovat: Mikä motivoi 6–9-vuotiaita lapsia kitaransoittoharrastuksessa? Miten opettaja voi motivoida oppilasta? Miten leikki on sisällytetty kitaransoiton opetukseen alakouluikäisillä lapsille? Millä tavoin lasten soiton motivaatio on kytköksissä leikkimiseen? Näiden lisäksi olen selvittänyt, miten opettajat huomioivat oppilaan iän opetuksessaan. Lapsia motivoivat onnistumiset, oman oppimisen huomaaminen, yhteissoitto sekä erityisesti kavereilta saatu positiivinen palaute. Tutut laulut ovat lapsille mielekästä oppimismateriaalia. Tulosten perusteella kitaransoiton opettajat pitävät leikkiä kitaransoiton opetukseen kuuluvana tekijänä. Leikki kuitenkin koetaan alueeksi, jota ei haluta suuremmin pedagogisoida. Vain yksi opettaja oli suunnitellut opetuksen lomaan pelejä ja leikkejä. Muut kolme opettajaa pitivät leikkiä enemmänkin spontaanina. Keskeinen tulos on se, että opettajien opetustyyli on oppilaslähtöinen. Ikä nähtiin toissijaisena kysymyksenä opetusta laadittaessa verrattuna esimerkiksi oppilaan persoonaan ja taitotasoon.
Tässä opinnäytteessä tutkin vasta-alkajien musiikillista improvisaatiota. Tarkoituksenani oli selvittää kuinka vastaalkaja kitaristit ilman aiempaa kokemusta lähestyvät musiikillista improvisaatiota. Lähdin tutkimaan aihetta kitaratunneilla järjestämieni käytännön improvisaatiotehtävien kautta. Tutkimukseen osallistui seitsemän kitaraoppilastani, joista kuusi oli 7–13-vuotiaita ja yksi 35-vuotias. Aineistona työssäni käytin 57 videoitua improvisaatiotehtävää; viideltä oppilaalta jokaiselta yhdeksää ja kahdelta kuutta. Improvisaatiotehtävät oli jaettu kolmeen vaiheeseen: 1. kolmen miellyttävän sävelen vapaaseen etsintään sekä 2. vuorotellen ja 3. yksin improvisointiin näillä valituilla sävelillä. Keräsin aineiston käyttäen osallistuvaa havainnointia. Tutkimukseni oli luonteeltaan eksploratiivinen ja tutkin videoitua aineistoa käyttäen aineistolähtöistä sekä hieman teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Teoreettinen viitekehykseni nojasi pitkälti kehityspsykologian näkökulmaan improvisaatiosta, ottaen lisäksi huomioon improvisaation kulttuurisen ja rakentuneen luonteen. Tarkastelin aineistoani sekä kehityspsykologiselta, että ikään pohjautumattomalla aineistolähtöisemmällä tavalla. Ensin vertasin improvisaatioista esille nousseita musiikillisia piirteitä ikäkausien pohjalta musiikilliskehityspsykologiseen taustakirjallisuuteen. Tulokseni olivat tältä osin paljolti ristiriidassa teoriataustan kanssa. Musiikillisten piirteiden esiintymisiät olivat useimmin jäljessä taustakirjallisuuden ikäkausia. Tämän jälkeen tyypittelin avoimemmin oppilaiden improvisaatiokertoja niissä ilmenevien musiikillisten, mutta myös muiden ulkoisten piirteiden, kuten eleiden ja käytöksen perusteella. Aineistosta nousi seitsemän useista eri piirteistä ja alatyypeistä koostuvaa improvisaation päätyyppiä: Positiivinen, Negatiivinen, Keskittynyt, Rytmiorientoitunut, Konsonoiva, Dissonoiva ja Sisäänpäinkääntynyt. Näistä tyypit Rytmiorientoitunut, Konsonoiva ja Dissonoiva muodostuivat musiikillisten piirteiden perusteella, kun loput taas olivat riippuvaisia muista kuin musiikillisista piirteistä. Oppilaat saattoivat kuulua eri päätyyppeihin eri improvisaatiokerroillaan ja useampaan päätyyppiin yhdellä improvisaatiokerralla. Improvisaatiokertoja tarkastellessa kaksi yleisintä tyyppiä olivat Keskittynyt ja Rytmiorientoitunut. Oppilasmäärien perusteella tarkasteltuna suurimmat tyypit olivat Konsonoiva viidellä, Dissonoiva neljällä ja Positiivinen, Keskittynyt sekä Rytmiorientoitunut kolmella oppilaalla. Tyypittelyn perusteella suurimman osan ajasta oppilaat olivat selkeästi kiinnostuneita improvisaatiosta keskittyen soittoonsa, seuraten minun soittoani tarkkaavaisesti ja suhtautuen tehtäviin positiivisesti. Improvisaatioiden musiikilliset piirteet vaihtelivat oppilaiden välillä paljon aina hyvästä synkronisaatiosta ja toistuvien melodisten kuvioiden soittamisesta sattumanvaraiseen kokeilemiseen. Esille merkittävänä havaintona nousi esiintyneiden musiikillisten piirteiden vähäiset yhtäläisyydet aiempaan tutkimukseen niiden esiintymisikää tarkastellessa. Analyysin pohjalta ehdotan, että tässä tutkimuksessa esitelty improvisaation avoimempi tyypittely voisi olla hyvä tapa lähestyä vasta-alkajien improvisaatiota kehityspsykologisen näkökulman rinnalla. Oma ikään pohjautumaton improvisaation tyypittelyni voisi avata uusia ideoita jatkotutkimusta ajatellen, sekä mahdollistaa pedagogisia sovellutuksia vasta-alkajien ja mahdollisesti myös edistyneempien oppilaiden musiikin opetuksessa.
Miksi joidenkin oppilaiden käydessä kitaratunneilla opettajalla on toisinaan todella haastavaa yrittäessään motivoida oppilasta kitaransoiton pariin, ja miksi toisaalta toisten oppilaiden suhteen tilanne tuntuu olevan täysin päinvastainen? Mitkä tekijät saavat oppilaan motivoitumaan kitaransoitosta ja kuinka opettajan tulisi menetellä, jotta oppilas säilyttäisi motivaationsa? Käsittelen maisterintutkielmassani kitaraoppilaiden motivaatioon sekä sen jäsentelykykyyn ja hallintaan vaikuttavia seikkoja ja teorioita. Olennaisimpana tarkastelun kohteena tutkielmassa on oppilaiden omien tavoitteiden ja toiveiden suora vaikutus, sekä niiden ilmaisemisen vaikutus kitaransoiton opiskelumotivaatioon. Pohdin samalla kuinka soitonopettaja voi ammattitaidoillaan edesauttaa oppilaan toiveiden ja tavoitteiden huomioimista opetuksessa. Edellä mainittuja teemoja käsittelen myös kasvun asenteen, itsemääräämisteorian sekä vuorovaikutukseen liittyvien kontekstien kautta. Esittelen tutkielmassa aiempia tutkimuksia motivaatiosta kitaransoiton ja musiikin opiskelussa, sekä käsittelen myös taiteen perusopetuksen opetussuunnitelman yleisen oppimäärän suomia puitteita kitaransoiton opiskelulle omien toiveiden, tavoitteiden ja motiivien nojalla. Tutkin aiheita kyselytutkimuksen avulla, jolla keräsin vastauksia (N=13) kitaraoppilaiden toiveisiin ja tavoitteisiin liittyen. Kysely kohdennettiin erään keskisuomalaisen kansalaisopiston kitaraoppilaille. Kyselyn tulokset kertovat oppilaiden kitaransoiton opiskelumotivaation olevan kytköksissä mm. oppilaan lähipiirin musiikilliseen aktiivisuuteen, mutta ennen kaikkea toiveiden ja tavoitteiden tiedostamiseen ja konkreettiseen asettamiseen. Oppilaan toiveiden ja tavoitteiden ilmaisemisen ja esiinpääsyn edistäminen oppilaan ja opettajan välisessä vuorovaikutuksessa on myös merkittävä oppilaan kitaransoiton opiskeluun vaikuttava tekijä. Kitara on hyvin yleinen, äärimmäisen monipuolinen ja suurta musiikinharrastajien joukkoa kiehtova soitin. Uskon, että kitaransoiton opiskelun edistämisellä on mahdollista myös edistää merkittävästi yhteiskunnallista hyvinvointia. Myös resurssien kiristyessä ja esimerkiksi koulujen musiikintuntien vähentyessä, kansalaisopistojen kaltaiset musiikkioppilaitokset saavat yhä enemmän arvoa puolustaessaan ja ylläpitäessään jokaisen yhtäläistä oikeutta saada harrastaa musiikkia ja soittaa kitaraa.
Opinnäytetyössä tutkittiin lausumisharjoitusten ja kappaleiden sovitusmetodien vaikutusta kitaransoiton ja laulamisen yhdistämiseen. Tavoitteena oli löytää harjoituksia, joiden avulla yhtäaikainen laulaminen ja kitaran soittaminen sekä yksinesiintymisen taito kehittyvät. Opinnäytetyö on toiminnallinen ja kokemuksellinen sekä sisältää taiteellisen osion. Työssä kuvaillaan harjoitusprosessia, joka sisältää lausumis-, artikulaatio- ja läsnäoloharjoituksia. Lisäksi työssä käsitellään käyttämiäni työtapoja omien sävellyksieni sovitustyössä. Harjoittelu- ja sovitusprosessin lopputuloksena pidettiin kaksi esiintymistä kahdessa eri ympäristössä. Esiintymisten tarkoituksena oli antaa todenmukainen kuva käytettyjen harjoitusten tehokkuudesta ja omasta kehityksestäni.
Esittelen opinnäytetyössäni säveltämääni kitaramusiikkia jonka opiskelu on tapahtunut pääasiallisesti ilman nuottikuvaa, jäljitellen. Pyrkimyksenäni on ollut säveltää materiaalia, jonka omaksuminen jäljitellen varsinkin vasta-alkajille olisi loogista, riittävän yksinkertaista, mutta kuitenkin musiikillisesti täysipainoisen kuuloista. Kappaleet ovat oppilas-opettaja duettoja. Esittelen myös säveltämääni kamarimusiikkia jonka oppimisessa jäljittelyllä on ollut suuri osuus. Yleisesti ottaen opinnäytetyöni käsittelee jäljittelyä musiikillisena oppimistapana.
Tässä opinnäytetyössä tarkastelen ammattikorkeakoulujen pop/jazz–kitaransoiton opetusharjoittelun tilaa ja haasteita musiikillisesta näkökulmasta. Tavoitteena on kitaransoiton opetusharjoittelun musiikillisten sisältöjen määrittely. Miten saada opetusharjoittelun läpikäyvät opiskelijat samalle osaamisen tasolle työelämää varten huomioiden oppilas- ja opiskelijalähtöisyyden? Opinnäytetyö on samalla oman työni kehitysprojekti, jonka avulla etsin oman opettajuuteni rajoja. Tutkimustietoa kerättiin strukturoiduilla kyselyillä viideltä ammattikorkeakoulun pop/jazz-kitaransoiton opetusharjoittelua ohjaavalta opettajalta. Kaikki tutkimukseen pyydetyt opettajat osallistuivat tutkimukseen vastaamalla kyselyihin, joiden tarkoituksena oli selvittää opetusharjoittelussa käytettyjä sisältöjä ja materiaalin laatua. Opetusharjoittelun kehittämistä varten kokosin materiaalivihkon opiskelijoiden tueksi. Seitsemän opiskelijaa kokeilivat materiaalivihkon käyttöä syyslukukauden ajan. Materiaalivihkon käyttöä opetusharjoittelussa havainnoitiin sekä analysoitiin. Havainnoinnin tukena käytin mittareita, joiden avulla opetusharjoittelun opetusta voitiin vertailla. Tämän lisäksi hahmotan kitaransoiton opetusharjoittelua tekevien opiskelijoiden pedagogisia malleja. Kitaransoiton opetusharjoittelua ohjaavat opettajat painottavat tasapainoista lähestymistä opetusharjoittelun sisältöihin. Opetusharjoittelun aikana autenttisen musiikin sekä tempoon tehdyn harjoittelun määrä soittotunneilla on pieni. Opiskelijat kokivat materiaalivihkon monipuoliseksi ja hyödylliseksi omiin opintoihinsa nähden. Materiaalivihkoon suhtauduttiin positiivisesti ja sitä käytettiin aktiivisesti. Tutkimuksessa käy ilmi, että kitaransoiton useilla tavoilla sovellettavien keskeisten sisältöjen opettaminen on opiskelijoilla hallussa tarvittavaa tasoa heikommin. Yksittäisenä sisältönä täytyy nuotinluvun opettamista painottaa opetusharjoittelun puitteissa. Opetusharjoittelun opetukseen otetaan mukaan käyttöteorian käsite.
Tässä työssä on analysoitu David Gilmourin solistista soittoa viiden kitarasoolon kautta. Kitarasoolot on valittu hänen uransa eri vaiheista. Valituista sooloista on tehty transkriptiot, joiden pohjalta analyysi on suoritettu. Analyysissä huomioidaan erityisesti hänen käyttämänsä asteikot, soolon melodian suhde harmoniaan, soitossa käytetyt tekniikat, hänen tapansa fraseerata sekä soundi, jolla soolot on soitettu. Pohjatietoina työlle on lyhyt biografia sekä lyhyt katsaus aiempaan analyysiin. Gilmourin soitosta on löydettävissä useita toistuvia soitannollisia asioita, kuten tekniikoita, asteikoita sekä fraseeraukseen liittyviä asioita. Työn loppuun on koostettu tulokset neljään eri osaalueeseen, joita ovat asteikot ja arpeggiot, rytmiikka, tekniikka sekä fraseeraus.
Etäopetus on kasvava trendi ja sitä on alettu soveltaa myös musiikin opetuksessa. Auranlaakson kansalaisopiston PedaVerkko-hankkeessa tutkittiin, millä tavalla opiston yleiseen opetustarjontaan voitaisiin lisätä verkossa tapahtuvaa opetusta. Tästä juontui oma ajatukseni verkossa tapahtuvasta reaaliaikaisesta kitaransoiton opetuksesta. Aihe on haastava ja monilla on ennakkoluuloja aiheeseen liittyen. Tavoitteeni olikin oman opetustyylin ja tavan löytämisen lisäksi lieventää näitä ennakkoluuloja. Aihetta tutkittiin kehittämistyönä, jossa yhden oppilaan kanssa kokeilimme erilaisia lähiopetuksesta sovellettuja opetustapoja. Tarkastelun alla olivat opettajan ja oppilaan välisen kommunikaation sujuvuus, verkkoyhteyden toimivuus, välineiden toimivuus ja opetusmateriaalien toimivuus. Tulokset ovat rohkaisevia. Vaikka etäyhteydestä johtuva latenssi jossain määrin häiritsee opetusta ja estää yhteissoiton, se ei silti estä sujuvaa opetusta. Opettaja joutuu miettimään monia asioita eri tavalla, kuin perinteisessä lähiopetuksessa. Aihe vaatii edelleen opettelua, sisäistämistä ja rohkeaa kokeilua. Sitä ei pidä pelätä vaan antaa sille mahdollisuus ja katsoa, mitä se voi antaa lisää lähiopetukseen. Sillä ei kuitenkaan voi korvata lä- hiopetusta kokonaan.
Minulle kehon ja mielen yhteys ja kokonaisvaltaisuuden löytäminen itsessäni on ollut tärkeää ja musiikkiopinnoissani erityisen hyödyllistä. Teen tässä kirjallisessa opinnäytetyössäni mahdollisimman monipuolisen katsauksen muusikon psykofyysisyyteen liittyviin näkökohtiin. Olen tarkastellut psykofyysisyyttä myös pedagogisesta näkökulmasta. Käyn läpi lyhyesti erilaisia kehollistamiseen liittyviä metodeja, jotka hyödyttävät soittoa, erityisesti kitaransoittoa. Tarkastelen omassa soittoharjoittelussani kokeilemiani ja hyväksi havaitsemiani metodeja ja esitän myös mielestäni toimivia pedagogisia työkaluja soiton kehollistamiseen. Lopuksi esittelen harjoittelutapojani Ponce:n Sonata Romantica:n kanssa.
Opinnäytetyössä tarkastellaan kitaransoitonopettajan ammatillista kasvua ja oman työn kehittämistä. Lisäksi työ käsittelee kitaransoitonopettajan identiteetin muodostumista, työmotivaation ylläpitämistä, asiantuntijuuden rakentumista ja ammatillisten haasteiden kohtaamista. Työssä haastateltiin kolmea kokenutta kitaransoitonopettajaa heidän ammatti-identiteetistään, työmotivaatiostaan, asiantuntijuudestaan sekä siitä, mitä asioita he pitävät soitonopettajan työssä haasteellisina. Kitaransoitonopettajat kertoivat ammatti-identiteettinsä muodostuvan muusikko- ja soitonopettajaidentiteetistä. Lisäksi opettajat pitivät hyvän työmotivaation kannalta tärkeänä hyvän oppilas-opettaja-suhteen muodostumista sekä oppilaiden edistymistä opinnoissaan. Asiantuntijuus näytti vaikuttavan siihen, kuinka nopeasti soitonopettajat esimerkiksi kykenevät tekemään ratkaisuja opetustilanteessa. Suurin haaste näytti olevan eräänlainen genrerajojen rikkoutuminen soitonopetuksessa. Opinnäytetyö tuo esille kitaransoitonopetuksen mahdollisuuksia ja haasteita. Lisäksi se auttaa soitonopettajia ja soitonopettajiksi opiskelevia reflektoimaan omaa toimintaansa. Opinnäytetyön on myös tarkoitus auttaa soitonopettajia löytämään oikeanlainen tasapaino muusikkouden ja opettajuuden välillä.
Opinnäytetyöni on toimintatutkimus kitaransoitonopetuksesta dysfaattiselle lapselle. Olen opettanut projektiin liittyen lukuvuoden 2008-2009 ajan dysfaattisia oppilaita Haukkarannan koululla. Työssäni käyn läpi teorian ja omien kokemusteni kautta kuinka erityisoppijalle järjestettävä soitonopetus eroaa niin kutsutun tavallisen oppilaan opetuksesta. Teen myös kehitysehdotuksia, joilla instrumenttiopetukseen liittyvää erityispedagogiikan opiskelua voisi kehittää. Työni alussa kerron erityisoppijan piirteistä ja dysfasiasta. Kerron myös kuinka dysfasia vaikuttaa oppimistilanteeseen ja millaisia erityisjärjestelyjä opettajan tulisi ottaa huomioon. Työssäni kerron käyttämistäni opetusmetodeista, valotan kuvionuottien käyttöä ja esittelen hyviksi havaitsemiani keinoja hyödyntää ja soveltaa valmista erityisopetukseen liittyvää teoriaa. Käsittelen myös paljon omakohtaisia kokemuksia erityisopetuksen järjestämisestä ja järjestelyyn liittyvistä haasteista. Avaan myös soitonopettajan näkökulmaa erityisopetuksen tarpeellisuudesta musiikkiopistoissa ja yksityisissä musiikkikouluissa. Tarkoitukseni on haastaa opettajat ja opettajiksi opiskelevat kehitystyöhön erityissoitonopetuksen kehittämiseksi.
Tarkastelen opinnäytetyössäni instrumenttipedagogin roolia kulttuurikasvattajana. Pohdin, mikä on instrumenttipedagogin, klassisen kitaran opettajan, rooli klassisen musiikin muusikon kouluttamisessa. Opinnäytetyöni lähtökohtainen oletus on, että kun kitarapedagogi ottaa huomioon kitaransoiton monitahoisuuden, pystyy hän edesauttamaan sellaisen aloittelevan oppilaan oppimista, jolle klassinen musiikki ei ole musiikin lajina entuudestaan tuttu. Klassisen musiikin instrumenttiopetus pohjautuu pitkälti mestari–kisälli-asetelmaan. Perehdyn niihin osatekijöihin, joista oppiminen soittotuntitilanteessa syntyy. Oppilaiden harrastuneisuus vaihtelee, kuten myös opiskelijoiden lähtötaso. Koen tärkeäksi, että opiskelun alkuvaiheessa klassisen musiikin opiskeluun suhtaudutaan avoimesti ja jokaisen opiskelijan musikaalinen suuntautuneisuus pyritään ottamaan opetuksessa huomioon.