Kaikki aineistot
Lisää
Tutkimuksessa kartoitettiin miesten ja naisten hautojen eroja rautakauden ja varhaiskeskiajan vaihteessa ja pohdittiin, minkälaisten esineiden perusteella arkeologit tekevät tulkintoja vainajan sukupuolesta. Aineistona toimi kolme Aurajokilaaksossa sijaitsevaa ristiretki- ja varhaiskeskiaikaista kalmistoa. Ajatuksena ei ollut tutkia, onko vainajan sukupuoli määritelty aikaisemmissa tutkimuksissa oikein, vaan ensisijaisesti mietittiin, mihin tulkinta perustuu. Nais- ja miesvainajien hautojen eroja tutkittaessa kiinnitettiin huomiota hautaustapoihin ja hautojen esineistöön. Tutkimuksen aikana Liedon Ristinpellon kalmisto osoittautui hankalimmaksi kohteeksi esineiden puutteen takia. Kaarinan Kirkkomäen kalmistossa hauta-antimia oli niin runsaasti, että esineistössä oli selkeästi havaittavissa jako miesten ja naisten esineisiin. Jako noudatti suomalaisessa arkeologiassa vallalla olevaa käsitystä teräaseista miesten esineinä ja koruista naisten. Ravattulan Ristimäen ja Ristinpellon aineistossa oli nähtävissä, että naispuolinen vainaja tuntuu olevan helpompi tunnistaa rautakauden lopun kalmistosta kuin mies. Selityksenä lienee, että esimerkiksi naisille tyypillisten helminauhojen laitto hautaan on jatkunut vielä sen jälkeenkin, kun työkaluista ja teräaseista hauta-antimina on luovuttu. Kaikissa kalmistoissa esiintyy yksittäisiä niin sanottuja poikkeustapauksia, joissa haudan esineistö ei täysin sovi vallalla olevaan käsitykseen miehen tai naisen hauta-antimista.
Tutkielma käsittelee Ravattulan Ristimäen hautamerkkejä. Ristimäki on Kaarinassa sijaitseva, Suomen vanhin tunnettu kirkonpaikka, jota on tutkittu arkeologisesti vuosina 2010–2016. Kirkko on rakennettu todennäköisesti 1100-luvun loppupuolella ja jäänyt pois käytöstä 1200-luvun alkupuolella. Ristimäki on toiminut ruumiskalmistona jo ennen kirkon rakentamista, ja hautaamista on jatkettu kirkon käytön loppumiseen asti. Hautoja on merkitty kirkkomaalla hautakivillä ja puisilla rakenteilla. Analysoin tutkielmassa Ristimäen 61 kokonaan tutkitun hautauksen hautamerkkeihin liittyvän löytöaineiston ja luon niiden pohjalta typologisen luokitusjärjestelmän hautamerkeille. Tutkin myös hautamerkkien suhdetta niiden alle haudattuihin vainajiin sekä erilaisten merkkien esiintymistä hautausmaan eri käyttövaiheissa sekä fyysisesti sen eri puolilla. Tutkielman perusteella suurin osa Ristimäen haudoista on ollut maanpinnalle merkittyinä ja hautamerkit ovat suojanneet niitä hyvin myöhemmin kaivetuilta hautakuopilta. Yleisin merkitsemistapa on ollut haudan molempiin päätyihin asetettu kivi tai puurakenne. Myös vain toiseen päätyyn pystytettyä merkkiä, haudan keskelle sijoitettua rakennetta, hautakuopan päällä kulkevaa kiviriviä, haudan ulkopuolista merkkiä ja näiden yhdistelmiä on käytetty. Kaikki hautakivet ovat muokkaamattomia luonnonkiviä, joissa ei ole kaiverruksia. Ne ovat enimmäkseen graniittia ja muita paikallisesta kallioperästä löytyviä kivilajeja. Hautamerkkeinä käytettyjä kiviä on valikoitu muodon ja värin perusteella. Erityisesti on suosittu pitkänomaisia, viisikulmiota tai kolmiota muistuttavia ja laakamaisia kiviä sekä väriltään vaaleita tai punertavia kivilajeja. Hautausmaalla vaikuttaa käytetyn sekä paalumaisia että laudasta valmistettuja puisia hautamerkkejä. Monia puurakenteita on tuettu pystyyn kivien avulla ja puiden liitoksissa on käytetty pitkähköjä rautanauloja. Myös joitain viitteitä puurakenteiden koristelusta löytyy. Hautamerkkejä on pystytetty useammin aikuisille ja nuorille aikuisille kuin lapsena kuolleille. Aikuisille pystytetyt hautamerkit ovat saattaneet myös olla suurempia ja näyttävämpiä. Merkkien käyttö vaikuttaa olevan yhtä yleistä naisten ja miesten haudoissa. Mikään hautarakenteissa ei viittaa siihen, että niiden tarkoituksena olisi ollut estää pelättyä vainajaa palaamasta vaeltamaan elävien keskuuteen. Hautoja on merkitty Ristimäellä jo ennen kirkon rakentamista, mutta merkkien käyttö on lisääntynyt huomattavasti ajan myötä erityisesti aikuisten ja nuorten aikuisten haudoissa ja vaikuttaa olevan ennemmin kristillinen kuin esikristillinen tapa. Näyttävillä hautarakenteilla on saatettu haluta korvata kristinuskon myötä yksinkertaistuvia hauta-asuja ja korostaa vainajan sosiaalista asemaa. Hautamerkkien variaatio on ollut suurta eikä varhaiskristillisen haudan merkitsemiselle ole ollut yhtä vakiintunutta tapaa.
Tässä tutkimuksessa olen analysoinut Pahkan Pahamäen polttokenttäkalmiston ja moniperiodisen asuinpaikan keramiikka-aineiston tarkistamalla saviastianvalmistuksessa käytettyjä sekoitteita, sekä vähemmässä määrässä pintakäsittelytapoja optisella mikroskoopilla. Isoin osa materiaalista on merovingi- ja viikinkiaikaista, mutta siihen kuuluu mahdollisia tyypillisen kampakeramiikan ja kiukaisten keramiikan paloja, epineoliittista keramiikkaa, keskiaikaista keramiikkaa ja keskiajan jälkeistä materiaalia. Analyysin pohjalta Pahamäen keramiikka-aineistosta on luoto morfologinen typologia. Keramiikkatyyppien yleisyyksiä ja käyttöhistorioita kohteella on tutkittu kvantifioimalla tyyppien painoja kerroksissaan ja asettamalla saatuja arvoja niin sanotuille frequency seriation-kaavioille. Keskeisiä kysymyksiä tutkimuksen kannalta on ollut selvittää, mitä sekoiteainekset ja pintakäsittelytavat kertovat meille muutoksista elämäntavoissa funktionaalisesta näkökulmasta. Tämän lisäksi olen tulkinnut millä tavalla keramiikkaa on käytetty polttokenttäkalmiston ja hautauksien yhteydessä. Keramiikanvalmistukseen liittyvä teknologia on ollut Pahamäen esihistorian aikana melko stabiili. Ääritapauksissa tyypit säilyivät muuttamattomina tuhansiakin vuosia. Useimmissa tapauksissa oli kuitenkin näkyvissä pieniä muutoksia. Jotkut muutokset olivat pysyviä, kuin taas toiset lakkautettiin. Taustalla on todennäköisesti onnistuneita ja vähemmän onnistuneita kokeita. Olen tulkinnut lähinnä epineoliittisita ja rautakautista saviastianvalmistusta sarjana yleisiä teknologioita, joita on voitu modifioida monipuolisesti tarpeen mukaan. Löytyi myös suurimittaisempia muutoksia saviastianvalmistuksessa. Epineoliittisessa keramiikassa oli pääasiassa orgaanista ja karbonaattipitoista sekoitetta. Rautakautisessa keramiikassa oli taas lähinnä mineraali- ja kivisekoitetta. Pohjatkin muuttuivat pyöreistä tasaisiin. Olen nähnyt näitä piirteitä teknologisina adaptaatioina elämäntapojen muutoksiin siirtyessä liikkuvasta metsästäjä-keräilijäkansasta yhä pysyvämpään viljelevään ja karjanhoitavaan kyläasutukseen. Keramiikan levinneisyyden ja yleisyyden pohjalla olen argumentoinut, että Pahamäen rautakautisella asutuksella olisi ollut kahta karkeata, monikäyttöistä massatavaraa käytössä. Karstaantumiskuviosta päätellen niitä on käytetty kuivan ruuan paistamiseen. Nämä karkeat tyypit ovat kuitenkin ollut erittäin tärkeitä myös polttokentäkalmiston yhteydessä. Aineistosta löytyi myös polttokenttäkalmistossa yliedustettuja hienoja, koristeltuja tyyppejä, verraten asuinpaikkakonteksteihin. Nämä kolme tyypit löytyivät etenkin kalmiston päältä ja ovat todennäköisesti käytetty muistijuhlien ja uhraamisen yhteydessä. Niitä on todennäköisesti käytetty ruuan ja oluen tarjoiluun, eikä niistä löytynyt merkkejä ruuanlämmittämisestä. Hautausrituaaleista kertoo mahdollisesti myös epineoliittiset astianpalat rautakautisissa kerroksissa. Niin, kuin edelliset tuktimukset ovat argumentoimeet, nämä astianpalat voivat olla uudelleenkäytettyjä luodakseen yhteys esi-isiin ja pyhään paikkaan. Eri osista polttokenttäkalmistosta löytyi erilaisuuksia keramiikkatyyppien esiintymisissä. Lännestä löytyi huomattavasti vähemmän ja nuorempaa materiaalia, joten tämä osa on todennäköisesti nuorempi laajennus. Optisella mikroskopialla näyttäisi olevan paljon potentiaalia suomalaisessa keramiikantutkimuksella, sillä menetelmä tarjoaa silmämääräiseen analyysiin verrattuna enemmän syvyyttä. Sekoitteeseen perustuva typologia mahdollistaa osaltaan keramiikan funktioon ja teknologiaan liittyvän kysymyksenasettelun, jota ei voi lähestyä perinteellisellä koristelutypologialla.
Fysiikan ja muiden luonnontieteiden mittausmenetelmille on löytynyt runsaasti käyttöä arkeologian tutkimuksessa. Tässä työssä tutkittiin kahden Suomesta löytyneen, viikinkiaikaisen pronssiriipuksen alkuainekoostumusta ja pintarakennetta. Viikinkiajalla viitataan pohjoisen Euroopan myöhäisen rautakauden ajanjaksoon, vuosiin 800/825-1025/1100. Viikinkiajan ihmisten, etenkin naisten, pronssikorusto oli runsasta ja korulöytöjä on tehty paljon. Useat löydöt ovat peräisin polttokenttäkalmistoista, joihin vainajien jäänteet ja heidän mukanaan poltettu esineistö haudattiin ruumisroviolla polttamisen jälkeen. Riipusten pintaa kuvattiin pyyhkäisyelektronimikroskoopilla (scanning electron microscope, SEM) ja pintakerrosten alkuainekoostumusta mitattiin ja analysoitiin energiaerotteisella röntgenspektroskopialla (energy dispersive X-ray spectroscopy, EDS) ja röntgenfotoelektronispektroskopialla (X-ray photoelectron spectroscopy, XPS). XPS-mittausten yhteydessä näytettä myös sputteroitiin pinnan puhdistamiseksi ja syvempien kerrosten alkuainejakauman mittaamiseksi. Mittaustulosten perusteella pyrittiin arvioimaan korujen valmistukseen käytetyn metalliseoksen koostumusta sekä ruumisrovion ja hautaamisen vaikutusta alkuainejakaumaan sekä pinnan rakenteeseen. Havaintoja tehtiin myös pinnan kuparin ja lyijyn hapetustilasta. Riipusten metalliseoksessa vaikuttaisi tulosten perusteella olevan pääosin kuparia ja siihen sekoitettuna lyijyä. Myös sinkkiä havaittiin, ja saattaa olla, että metalliseos on hautaamisen vuoksi etenkin sinkin suhteen köyhtynyt. Pinnan rakenteessa havaittiin merkittävää epätasaisuutta, eikä materiaali vaikuta alkuainejakaumankaan perusteella kovin homogeeniselta. Pinnasta löytyi myös kupari- ja lyijykiteitä. Kupari esiintyi mittausten perusteella pääosin Cu2O:na ja metallisena kuparina, lyijy puolestaan PbO2:na ja metallisena lyijynä.