Kaikki aineistot
Lisää
Tutkielmassa tarkastellaan hulluista kertovissa vitseissä toistuvia motiiveja, ja tarkastellaan kolmenlaisten hulluvitsien sisältöjä sekä niiden sisältämää huumoria. Tutkielmassa on käytetty metodina motiivianalyysia. Vitsien huumoria on tulkittu inkongruenssiteoriaa käyttäen ja vitsejä on tarkastelu kognitiivisen epätasapainon aiheuttajina. Tutkielma asemoituu osaksi hulluustutkimusta. Hulluihin, hulluuteen ja mielen sairauksien hoitoon liittyviä motiiveja on kartoitettu kulttuuristen käsitysten ja mielen sairauksien hoidon historian pohjalta. Tutkimuksen pääaineistona on käytetty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinteen ja nykykulttuurin kokoelmaan arkistoitua, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran erikoistutkija Ulla Lipposen keräämää Pirkka-lehteen lähettyjen vitsien aineistoa vuoden 1992 kohdalta. Lisäaineistona tutkimuksessa on myös käytetty Ulla Lipposen sähköpostikeruun digiloreaineistoa vuodelta 2006, ja Mielenterveyden Keskusliitto ry:n vuonna 1997 julkaisemaa vitsikirjaa Voiko vessanpytystä pilkkiä?: Kaskuja hulluista ja hullujen hoitajista. Tutkielmassa käy ilmi, että vitsien hullu liitetään usein mielisairaalaympäristöön tai esimerkiksi lääkärin vastaanotolle. Täten vitseissä heijastuu nykypäivän käsitys hulluuden hoidosta ja hullun paikasta. Mielisairaalaympäristö käsitetään vitseissä jossain määrin vielä vastentahtoisen hoidon paikaksi, ja paikaksi, josta tulee paeta. Hullu käyttäytyy kulttuuristen odotusten mukaisesti järjenvastaisesti. Hullu voi vitseissä tunnustella rajaa järjellisyyden ja järjenvastaisuuden rajalla, kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä ja toisaalta tarjota arkisille asioille uusia tulkintakulmia. Hulluksi leimaamisella voidaan asettaa ihminen myös naurunalaiseksi. Tutkimusta hulluja käsittelevistä vitseistä voi tulevaisuudessa täydentää laajentamalla tutkimusta koskemaan esimerkiksi vähäosaisista ja sairauksista kertovia vitsejä. Vitsien tutkimuksella voi kartoittaa myös ajan kuluessa muuttuvia käsityksiä esimerkiksi sairauksista, niiden hoidosta ja sairaiden paikasta yhteisössä ja yhteiskunnassa.
Tässä tutkimuksessa selvitettiin työyhteisön vuorovaikutukseen liittyvän huumorin luonnetta. Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella huumoria käyttävää työyhteisöä, työyhteisön vuorovaikutusta ja sitä, millainen funktio huumorilla vuorovaikutuksessa on. Tutkimuksessa otetaan huomioon positiivinen sekä negatiivinen huumori ja tarkastellaan huumorivuorovaikutusta sekä työntekijöiden että esimiesten näkökulmasta. Tutkimus toteutettiin etnografisena tutkimuksena, jonka aineisto koostui havainnoinneista, haastatteluista sekä työntekijöiden verkkokeskusteluista. Tutkimukseen osallistui kaksi ICT-alan organisaatiota ja heidän henkilöstönsä. Etnografisen tutkimuksen tavoitteena on kuvata työyhteisön arkea, jossa huumorivuorovaikutusta esiintyy. Aineistoa analysoitiin teemoittelemalla. Tämän tutkimuksen tulokset tukivat aikaisemmissa tutkimuksissa ilmenneitä tuloksia. Aineistosta havaittiin seitsemän pääteemaa, jotka ovat organisaatiokulttuuri, huumorin käyttö, leikkisyys työyhteisön vuorovaikutuksessa, huumorin puuttuminen, huumori yhdistelee ja erottelee, huumori työnteon välineenä ja huumori johtamisen välineenä. Huumori näkyy osana organisaation kulttuuria ja vaikuttaa niin yhteenkuuluvuuteen, työntekoon kuin johtamiseenkin. Tutkimuksessa ilmeni, että huumori on olennainen osa vuorovaikutusta, joka on yhteydessä muun muassa hyvinvointiin, kommunikaatioon, työyhteisön ilmapiiriin ja työnteon tehokkuuteen. Huumori niin sanotusti pidentää ikää, eli vaikuttaa sekä organisaation menestymisen jatkumiseen että työntekijöiden hyvinvointiin. Huumori ei ole niinkään riskitekijä, vaan kyseessä on vuorovaikutuksen taito, jossa on huomioitava tilanne ja kohdeyleisö. Erilaisten tiimien huumori voi luoda organisaation sisäkkäisiä huumorikulttuureja, jotka eroavat koko organisaatiolle yhteisestä kulttuurista. Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää erilaisten huumorikulttuurien vaikutusten ymmärtämisessä. Tutkimustieto voi myös avata keskustelua huumorin merkityksestä työyhteisöille sekä lisätä itseymmärrystä omasta huumorinkäytöstä.
Tutkielma käsittelee Juha Ruusuvuoren teoksia Topi Tarhakäärmeen uskomattomat urotyöt (2001), Topi Tarhakäärmeen seikkailut Pariisissa (2002), Topi Tarhakäärme ja ottopoika (2004) sekä Topi Tarhakäärme seitsemällä merellä (2009). Teoksia tarkastellaan kielellisen huumorin ja tarkoitetun yleisön näkökulmasta. Tutkielma yhdistää kirjallisuudentutkimuksellista näkökulmaa huumorintutkimukseen. Teoreettisessa viitekehyksessä korostuu Maria Laakson (2014) kaksoisyleisön käsite sekä Susan Purdien (1993) näkemys konventioiden rikkomisesta huumorin tuottajina. Metodina toimii teosten tekstin ja kuvan lukeminen sekä kielellisen huumorin muotoutumisen tapojen ja tuottamien merkitysten tarkastelu. Analyysi etenee Bergerin (2017) huumorin analysoinnin mallin mukaan. Tutkimuskysymykset ovat seuraavanlaiset: 1) Millaisilla kielen keinoilla ja ominaisuuksilla teokset tuottavat huumoria? 2) Millaisia merkityksiä teosten kielellinen huumori muodostaa kaksoisyleisön näkökulmasta? Tutkielman analyysiosio koostuu neljästä pääluvusta, jotka erittelevät teoksen kielellistä huumoria aina rekisteritasolta äännetasolle. Kielen konventiot osoittautuvat olevan suuressa roolissa huumorin tuottamisessa. Konventioiden avulla tuotetaan huumoria käyttämällä niitä sekä odottamattoman huonosti että erittäin taidokkaasti. Aineiston analyysissa selviää, että läpi teoksen huumoria tuottaa lapsenomainen tapa käyttää kieltä. Lapsenomaisuus näkyy esimerkiksi kielellisen logiikan odottamattomuudessa, kömpelössä tai väärinkirjoitetussa kielessä, lepertelyssä ja leikkisässä ja innovatiivisessa tavassa käyttää kieltä. Kaksoisyleisön näkökulmasta teosten huumori tuottaa hyvin moninaisia merkityksiä. Teokset viittaavat lapsen tietämyksen ulkopuolelle etenkin käyttämällä lapselle haastavaa kieltä tai viittaamalla lapsen tietämyksen ulkopuolelle. Kaksoisyleisön vuorovaikutteinen lukukokemus nousee analyysissa suureen rooliin. Saadessaan ääneen lukevan aikuislukijan tukea, lapsi voi tulkita tekstistä monia sellaisia merkityksiä, joihin hän ei yksin lukiessaan tarttuisi.
Huumori ilmenee työelämän interpersonaalisessa vuorovaikutuksessa eri tavoin, ja sillä on monia merkittäviä vuorovaikutusfunktioita. Huumorin on havaittu muun muassa edistävän yhteistyöhalukkuutta ja avoimuutta. Tässä tutkimuksessa tarkastelemme työnohjaajan ja ohjattavan vuorovaikutuksessa ilmenevää huumoria. Tutkimusotteemme on laadullinen, ja menetelmänä käytämme vuorovaikutusanalyysia. Aineisto koostuu kolmesta työnohjaustapaamisesta. Tulokset osoittavat, että huumori auttaa työnohjaajaa ja ohjattavaa hallitsemaan ammatillisen vuorovaikutussuhteensa jännitteitä. Työnohjauksessa huumoria ilmaistaan usein vuorovaikutusosapuolia yhdistävällä tavalla, minkä voidaan ajatella tukevan työnohjaajan ja ohjattavan yhteistyötä. Huumorin avulla vuorovaikutusosapuolet pyrkivät hallitsemaan työnohjaustilanteen kuormittavuutta, joka liittyy muun muassa henkilökohtaisista ja arkaluontoisista asioista keskustelemiseen. Tulokset auttavat ymmärtämään yksilötyönohjauksen vuorovaikutusta ja siinä ilmenevän huumorin merkitystä erityisesti ohjaussuhteen ja työnohjauksen tavoitteiden kannalta.
Tarkastelen tutkielmassani, miten vasemmistopuolueita kuvataan kokoomuslaisessa Uusi Suomi lehdessä vuosina 1958-1962. Poliittisesti sitoutuneen sanomalehden pilakuvasto keskittyy vastapuolen stereotyyppiseen esittämiseen ja halveeraukseen, vahvistaen sitä kautta tunnetta omasta paremmuudesta suhteessa toiseen. Tutkielmassani olen tyypitellyt millä keinoin Uusi Suomi lehden pilapiirtäjä Olavi Hurmerinta esittää poliittisen vasemmiston, ”vihollisen”, ja mikä kuvista tekee humoristisia. Poliittinen vasemmisto käsittää tutkimuksessani Sosialidemokraattisen puolueen (SDP) ja Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) sekä tutkimuksen kohteena olevina vuosina toimineen Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liiton (TPSL), jota kutsuttiin yleisesti myös skogilaisiksi. Pilakuvien viestin ymmärtämiseksi on tunnettava niiden konteksti ja tausta ja olenkin pyrkinyt tutkielmassani valottamaan kuvien yhteyksiä ajankohtaisiin tapahtumiin. Pilakuvat toimivat historiallisen tutkimuksen materiaalina, aikansa kuvina, joiden viestiä voidaan tulkita niiden poliittista taustaa vasten. Pilakuvien hahmojen analyysi ja kuvista nostettujen variaabeleiden tarkastelu vahvistavat 1950–1960-lukujen poliittisen vastakkainasettelun näkyneen vahvasti myös puolueisiin sitoutuneissa julkaisuissa. Vastustajan kustannuksella pilailu on toiminut oivana tapana sekä viihdyttää omia kannattajia että vahvistaa poliittista sitoumusta.
Tutkimuksessa selvitetään minkälaista huumoria Disneyn vuonna 2013 ilmestyneessä animaatioelokuvassa Frozen – Huurteinen seikkailu käytetään. Aineistona on suomenkielinen käännösversio. Aihe on mielenkiintoinen muun muassa sen vuoksi, että vaikka Disney-tutkimusta on aikaisemmin tehty paljon ja myös huumoria on näissä tarkasteltu, niin tuoreimmista elokuvista ja paljon puhuttaneesta Frozenista ei ole tältä osin juurikaan tutkimustietoa. Sen lisäksi suomenkielinen Disney-tutkimus on vielä vähäistä. Tutkimuskysymykseni ovat: Millaisia huumorin keinoja Frozen-elokuvassa käytetään? Perustuuko huumori olettamuksien rikkomiselle? Analyysimenetelmänä käytetään teoriaohjaavaa sisällönanalyysia ja aikaisemmin Maria Laakson (2014) ja Chelsea Akersin (2013) käyttämiä huumorin luokitteluja tulosten jäsentämiseksi. Pääteoriana on huumorin inkongruenssi- eli yhteensopimattomuusteoria. Tutkimuksesta selvisi, että Frozenissa käytetään monenlaista huumoria kuten sanailua, personifikaatiota, stereotypiaa, sarkasmia ja vitsailua. Jokaisen valitsemani huumorin luokan taustalla on pääteoriani huumorin inkongruenssiteoria, johon huumori pohjautuu. Varsinkin sanallisessa huumorissa erityisen merkityksellistä on se, kuka hahmoista puhuu. Kullekin hahmolle on rakennettu oma humoristinen identiteettinsä, joka säilyy elokuvan läpi riippumatta siitä, miten kokemukset muuten muuttavat hahmoa rohkeammaksi tai avoimemmaksi. Visuaalinen huumori, joka usein on jollakin tapaa myös fyysistä, on hahmoille enemmän yhteistä.
Haastan tässä tekstissä yleisesti jaetun huumoriteoreettisen käsityksen, jonka mukaan huumorin ytimessä oleva havainnon ja odotuksen välinen epäsuhta täytyy ratkaista huvitusta aiheuttavalla tavalla. Frankfurtin koulukunnan kriittiseen teoriaan, ja erityisesti Erich Frommin ja Theodor W. Adornon ajatteluun, perustuen esitän, että humoristinen ristiriita voi jäädä myös elämään ratkaisemattomana eikä sen välttämättä tarvitse aiheuttaa riemua. Tällä kriittisellä täydennyksellä on merkittäviä implikaatioita muun muassa huumorin seurausten ymmärtämisen suhteen.
Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella minkälaisia kokemuksia ja näkemyksiä liikunnanopettajilla on huumorista sekä huumorin käytöstä opetuksessa. Ensisijaisena tavoitteena oli selvittää sekä kuvailla huumorin roolia liikunnanopettajien päivittäisessä työssä sekä tilanteita, joissa huumoria ilmenee. Tutkimus oli luonteeltaan laadullinen ja se toteutettiin fenomenologiseen ajatteluun perustuvana haastattelututkimuksena. Tutkimusaineisto koostui 5 liikunnanopettajan puolistrukturoidusta teemahaastattelusta, jotka suoritettiin huhti-toukokuussa 2016 Keski-Suomessa sekä pääkaupunkiseudulla. Haastateltavista 2 oli naisia ja 3 miehiä. Haastateltavien keskimääräinen ikä oli 39 vuotta ja heillä oli työkokemusta liikunnanopettamisesta keskimäärin 10,5 vuotta. Litteroitua tutkimusaineistoa kertyi yhteensä 52 sivua, jotka analysoitiin aineistolähtöisesti. Tutkimustulosten perusteella liikunnanopettajien kokemukset ja näkemykset huumorista sekä huumorin käytöstä opetuksessa jakautuivat kolmeen teemaan, jotka olivat työyhteisö & kollegat, pedagogis-didaktinen huumori sekä vuorovaikutus oppilaiden kanssa. Huumorin koettiin olevan vahvasti yhteydessä oppilaitoksen yleiseen sekä yksittäisten oppituntien ilmapiiriin. Huumorin avulla pystyttiin myös vaikuttamaan oppitunnin ilmapiiriin. Huumorin käyttöön ja käytön määrään vaikuttivat paljon oppilaantuntemus sekä oppilas-opettajasuhteen luottamuksen taso. Liikunnanopettajat olivat myös tietoisia huumorin vaaroista ja esimerkiksi seksistinen, rasistinen, nöyryyttävä sekä provosoiva huumori koettiin sopimattomaksi koulukontekstiin. Tällaista huumorin käyttöä tulisi välttää opetustyössä. Tutkimus osoitti, että liikunnanopettajilla on erilaisia kokemuksia ja näkemyksiä huumorista sekä huumorin käytöstä opetuksessa. Huumori on liikunnanopettajille opetuksen työkalu ja he käyttävät sitä myös tietoisesti työssään. Hyväntahtoiselle huumorille on koulumaailmassa tilaa, mutta sen käyttö vaatii taitoa, vastuullisuutta sekä riskien tiedostamista.