Kaikki aineistot
Lisää
Tutkimuksessa analysoidaan ruotsalaisen tv-juontaja ja kirjailija Daniel Sjölinin uransa päätösteokseksi nimeää romaania Världens sista roman (2007) autofiktion ja apokalyptisyyden näkökulmista. Tutkimuksen ydinkysymyksenä on romaanin omaelämäkerrallisuuden ja omaelämäkerrallisen materiaalin tarkastelu Serge Doubrovskyn autofiktio-käsiteen kautta. Autofiktiivinen teos asettuu tietoisesti omaelämäkerran ja fiktiivisen romaanin välimaastoon hämärtäen ja venyttäen niiden rajoja. Pintapuolisesti Sjölinin romaani asettuu selkeästi fiktion alueelle mutta pinnan alla kirjailija käsittelee romaanissaan hyvin henkilökohtaisia aiheita: kirjailijanuran lopettamista ja oman lapsen menettämistä. Molemmat aspektit rakentavat romaanin keskeistä tematiikkaa ja niihin liittyy oleellisesti myös tutkimuksen toiseksi tärkeäksi kysymykseksi muodostuva apokalyptisyys sekä sille tyypillisen lopunajan tematiikan ilmeneminen Sjölinin romaanissa. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, kuinka romaani on nimensä mukaisesti ”maailman viimeinen romaani” ja millaisia keinoja luojajumalaan vertautuvalla kirjailijalla on sekä luoda maailmoja että tuhota ne. Lisäksi eritellään romaanissa esiintyvää apokalyptistä kuvastoa ja yhteyksiä Raamatun apokalyptisiin kirjoihin. Tutkimuksessa osoitetaan, ettei ”vain fiktiolta” vaikuttavassa teoksessa todellista kirjailijaa ja hänen henkilöhistoriaansa voida sulkeistaa luennan ulkopuolelle. Romaanin ensimmäisessä ja toisessa persoonassa kerrotut tarinalinjat voidaan palauttaa todelliseen kirjailijaan, minkä lisäksi ne kietoutuvat toisiinsa tavalla, jonka kautta ei hämärry ainoastaan toden ja fiktion suhde vaan myös se, mitä romaanin maailmassa todella on tapahtunut, kyseenalaistuu. Tarinamaailman ja koko fiktion tuhoutuminen vertautuu päähenkilön dementoituneen äidin kielen ja psyyken hajoamiseen. Analyysin lähtökohtina autofiktio ja apokalyptisyys osoittautuvat toisiaan täydentäviksi ja motivoiviksi käsitteiksi. Ennen kaikkea Sjölinin romaani on juuri autofiktiivisyytensä nojalla mitä suurimmissa määrin apokalypsi, ”Danielin kirja”.
Tämä pro gradu –tutkielma tarkastelee ranskalaisen kirjailijan Alphonse Daudet'n (1840-1897) tarinakokoelman Les Lettres de mon moulin (1869, suom. Tarinoita myllyltäni) fiktiivistä maailmaa verraten sitä tarinan (conte) genrelle tyypilliseen fiktiiviseen maailmaan. Lundquistin (1990) mukaan kaunokirjallisuudessa fiktiivinen maailma hahmottuu kolmen peruselementin, henkilöhahmojen, tapahtumapaikkojen ja ajan, muodostamana. Tarinan genressä keskeistä sisältöä ovat tapahtumat ja tämän tähden, ja näin etenkin kansantarinoissa, saattavat nämä fiktiivisen maailman elementit jäädä vain vähän kehitellyiksi. Tarinan genren kuvaus tässä työssä perustuu pitkälti Demersin ja Gauvinin (1976) määritelmään sekä Simonsenin (1984) julkaisuun. Tarinaa kerrottaessa kertojalla on tiettyjä käytänteitä, joilla herättää mielenkiintoa lukijassa/kuulijassa ja rajata tarinan maailma omaksi todellisuudekseen. Kirjailija Daudet käytti tyypillisesti tarinan genreen kuuluvaa tapaa vahvistaa tarinan uskottavuutta esittämällä todistajia tapahtumille. Teos sisälsi myös avausjakson, joka toimi lukijalle johdantona teoksen fiktiiviseen maailmaan. Les Lettres de mon moulin- kokoelman kertomuksista ei hahmottunut yhtä fiktiivisen maailman mallia, joka ilmenisi kaikissa kertomuksissa, mikä kuvastaa osaltaan sitä, että kokoelma sisältää kirjavan joukon kertomuksia. Osa kertomuksista oli sisältönsä puolesta lähellä tarinan genreä (’La Chèvre de M. Seguin’ ) näissä oli esim. eläimiä henkilöhahmoina. Toisaalta kokoelmassa oli myös realistissävytteisiä kertomuksia (’Les Vieux’, ’Le Phare des Sanguinaires’), joissa keskeistä oli tilanteiden tai paikkojen kuvaukset sekä kertojan sisäisen maailman kokemukset. Henkilöhahmojen osalta tutkituista kertomuksista voidaan sanoa, että ne olivat vähemmän kompleksisia eli niistä esitettiin vain harvoja luonteenpiirteitä eivätkä henkilöhahmot juuri kehittyneet tarinan edetessä. Tapahtumapaikkojen osalta tutkitut kertomukset sisälsivät tavallisesti laajahkoja kuvauksia, joilla oli merkitystä esim. paikallisten olojen kuvauksina tai henkilökohtaisesti kertojalle. Ajan elementin merkitykset vaihtelivat kertomuksissa ja joissakin kertomuksissa tapahtumat sijoittuivat tietylle aikakaudelle (’La Mule du Pape’), toisissa taas ajan elementillä oli vähemmän merkitystä (’La Chèvre de M. Seguin’) tai tapahtumat osuivat Daudet'n aikaan. Tutkimuksessa kiinnitettiin huomiota siihen, millaisia sisältöjä tarina (conte)- käsite sai kirjailijan Daudet'n käyttämänä. Kirjailija itse nimitti tarinoiksi niin tarinan genrelle tyypillisiä piirteitä omaavia kertomuksia kuin myös selkeästi perinteisen tarinan genrestä poikkeavia kertomuksia, jotka lähenevät realistista novellia, mikä ilmeni erityisesti kun analyysi sivusi myös Contes du lundi- teosta.
Casting eli roolitus on oleellinen osa audiovisuaalista tuotantoa. Castingin keskeisenä tarkoituksena on löytää parhaat mahdolliset esiintyjät tuotantoon. Tämä opinnäytetyö käsittelee casting-prosesseja kotimaisissa fiktio- sekä ei-fiktiotuotannoissa. Opinnäytetyö on empiirinen tutkimus, jonka tavoitteena on vertailla casting-prosesseja kotimaisissa fiktio- ja ei-fiktiotuotannoissa sekä pohtia, miten nämä prosessit eroavat toisistaan. Teoriaosiossa on eritelty, mitkä ovat perinteisesti castingin eri vaiheet tuotantoprosessissa, sekä käydään läpi esiintyjiä koskevaa lainsäädäntöä ja verotusta. Tulososiossa on kaksi kuvitteellista tuotantoa - fiktio ja ei-fiktio - joihin on koottu käytännönläheisesti casting-prosessien vaiheet kotimaisissa tuotannoissa. Tutkimusaineisto muodostuu kirjallisuudesta, haastatteluista sekä opinnäytetyön kirjoittajan omista havainnoista. Fiktiotuotannoissa casting koostuu näyttelijöistä sekä avustajista. Ei-fiktiotuotantojen casting määrittyy aina kyseisen tuotannon tarpeiden mukaisesti. Molemmissa tuotantomuodoissa korostuvat varsinaisen esiintyjärekrytoinnin lisäksi viestintäprosessit niin esiintyjien, työntekijöiden kuin myös muiden sidosryhmien kanssa.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen fantastisen ja mimeettisen toimintaa Johanna Sinisalon romaanissa Ennen päivänlaskua ei voi (2000). Erityisesti huomioni kiinnittyy fantastisen ja mimeettisen rooleihin lukijan ja tekstin välisissä suhteissa, teoksen rakenteessa sekä teoksen lajin muodostumisessa. Tarkasteluni teoreettisena lähtökohtana on Gilles Deleuzen aktuaalisen ja virtuaalisen käsitteiden hahmottelema ontologia. Tutkimuskohteeni Ennen päivänlaskua ei voi houkuttaa tällaiseen luentaan erilaisia rajapintoja käsittelevän tematiikkansa ja rakenteensa vuoksi. Tärkeimpinä työkaluinani toimivat fantastisen ja mimeettisen käsitteiden lisäksi deleuzelainen toiston käsite. Yksi tavoitteista on huolellisen analyysin ohella arvioida kriittisesti valitsemieni käsitteiden mahdollisuuksia ja rajoitteita tämänkaltaisessa tutkimuksessa. Toinen tavoite on tarkastella kriittisesti tutkimuskohteen kykyä avata uusia tiloja ja näköaloja erityisesti rakenteensa ja lajinsa avulla. Fantastinen ja mimeettinen osoittautuvat huomattavan poleemisiksi käsitteiksi, joiden käyttäminen yksin analyysin työvälineenä on varsin haasteellista. Selväksi käy myös, että vaikka ne kuvaavat hyvin joitakin kirjallisen fiktion ilmiöitä, kuten lukijan kytköksiä tekstin virtuaaliseen todellisuuteen, ne menettävät toimivuuttaan jos aktuaalisen todellisuuden ensisijaisuus virtuaaliseen nähden kyseenalaistetaan. Tällöin erityisen käyttökelpoiseksi osoittautuu deleuzelainen toiston käsite. Ennen päivänlaskua ei voi:n analyysi osoittaa teoksen rakenteen olevan paljon yksiulotteisempi ja konventionaalisempi kuin päällepäin näyttää. Teoksen rakenne ei yllä sen käsittelemän tematiikan tasolle uusien avauksien luonnissa, mikä saattaa johtaa varomattoman eräänlaiseen perspektiiviharhan: haluun nähdä teoksen kokeellisempana kuin se on. Sen sijaan Päivänlaskun sisältämien genrepiirteiden lähiluku valitsemieni käsitteiden ja teoreettisen viitekehyksen kautta osoittautuu varsin kiinnostavaksi, ja tätä kautta onkin mahdollista avata tuoreita näkökulmia sekä teoksen tematiikkaan että lajiluentaan. Totean Päivänlaskun taipuvan niin spekulatiivisen fiktion, kauhun kuin realisminkin suuntaan mutta teoksen tematiikan tasolla lähestyttävän postmodernistisen tradition jäävän varsin etäiseksi.
Pro gradu -tutkielma tarkastelee naisfiktion (engl. women’s fiction) lajia ja lajirepertoaaria. Kyseessä on laaja ja monipuolinen kirjallisuudenlaji, jota ei kuitenkaan ole aiemmin juurikaan määritelty tai tutkittu. Työn tavoitteena on määritellä, mitä naisfiktio on ja mitkä ovat lajin yleisimmät piirteet, joista naisfiktion lajirepertoaari muodostuu. Lajirepertoaari on Alastair Fowlerin käsite, jolla hän viittaa sellaisten piirteiden valikoimaan, joiden kautta tietyn kirjallisuudenlajin teokset voivat toisiaan muistuttaa. Naisfiktion lajia ja lajirepertoaaria tutkitaan tässä työssä sekä aiemman tutkimuksen että kahdestakymmenestä kotimaisesta nykyromaanista koostuvan tutkimusaineiston analyysin avulla. Tutkielman teoreettinen tausta muodostuu modernista lajiteoriasta sekä naisfiktion ja sille läheisten kirjallisuudenlajien tutkimuksesta. Lajiteoriassa tukeudun pitkälti Alastair Fowlerin näkemyksiin ja käsitteisiin. Naisfiktion lajitutkimuksessa nojaudun lähinnä Rebecca Vnukin, Nanette Donohuen, Nina Baymin ja Patricia Kayn kirjoituksiin. Kotimaisen tutkimuskirjallisuuden osalta hyödynnän muun muassa Päivi Almgrenin, Liisa Enwaldin ja Kaisa Kurikan ajatuksia. Naisfiktion lähilajeista tutustun tarkemmin naiskirjallisuuteen ja romanssiin sekä taustoitan lajin suhdetta viihdekirjallisuuteen sekä satuihin ja fantasiaan. Tutkielmassa pohditaan myös naisfiktion mahdollisia alalajeja, joista on tarkemmin esitelty chick lit, tyttökirjallisuus, lesbokirjallisuus sekä eroottinen kirjallisuus. Tutkimuksessa naisfiktio määrittyy naisista ja heidän elämästään kertovaksi kirjallisuudeksi. Naisfiktio on etupäässä naisten kirjoittamaa ja lukemaa kirjallisuutta. Tutkimusaineiston perusteella naisfiktion lajirepertoaarin piirteiksi hahmottuvat naispäähenkilö ja naisen näkökulma, naisten elämään liittyvät aiheet, romantiikka ja rakkaus, yhteiskunnallisuus ja feministisyys sekä viittaukset satuun ja fantasiaan.
Tutkielman tavoitteena on osoittaa satiirisuuden näkymistä Holman teoksessa fiktiivisten tekijöiden eli päähenkilön ja yliluonnollisten olentojen kautta. Näiden kriittisyyden ja humorisoinnin kautta päästään satiirin juurille eli sen tavoitteeseen huomioida epäkohdat julkisessa henkilössä sekä tuoda tämä naurunalaiseksi. Holman autofiktio sopii tutkimuskohteeksi, sillä näitä piirteitä esiintyy teoksen henkilöiden kuvauksissa. Autofiktio pyrkii luomaan humoristisen ja epätoden vaikutelman, ja tätä asetelmaa tutkin satiirin näkökulmasta ja lähtökohdista käsin rajaamalla aiheen fiktiivisiin hahmoihin.
Romanttisen viihdekirjallisuuden kirjoittaminen on vaiettu ja hieman häpeiltykin ala. Toisin kuin muuhun genrekirjallisuuteen, romanttisen viihteen kirjoittamiseen liittyy vahvasti matalakirjallisen ”hömpän” leima. Myös romanttisen viihteen lukijoita pidetään hieman yksinkertaisina, ja kriitikot suhtautuvat sarjaromantiikkaan jopa vihamielisesti tuomiten sen naisia alistavaksi ja vahingolliseksi massojen kulutustuotteeksi.Romanttista viihdettä kuitenkin luetaan ja kirjoitetaan paljon. Lajin suosio pysyy huolimatta kaikesta sitä kohdanneesta kritiikistä. Vaikka monia kotimaisia lukemistolehtiä on kadonnut kustannuskentältä, Kolmiokirja Oy:n julkaisemat pienoisromaanisarjat Timantti ja Lääkäri sinnittelevät edelleen. Tässä tutkimuksessa käsittelen viihderomanssien kirjoittamisen erityispiirteitä erityisesti kotimaisten lukemistolehtien kontekstissa, sivuten kuitenkin myös kansainvälisiä Harlequin-romansseja. Pohdin lajityypin vaatimuksia kirjoittajalle, viihdekaavaa sekä uhkana että mahdollisuutena ja erittelen viihderomansseihin kohdistettua kritiikkiä. Lopussa pyrin myös tarjoamaan vaihtoehtoja romanttisen viihdekirjallisuuden ja erityisesti kotimaisten lukemistojen tulevalle kehittämiselle. Peilaan näkemyksiäni erityisesti kansainväliseen romanttisen fiktion tutkimukseen, sillä valitettavasti Suomessa ei aiemmin ole romanttista viihdekirjallisuutta tutkittu. Olkoon tämä työni avaus myös kotimaiselle tutkimukselle tälle aliarvostetulle ja väärinymmärretylle lajikentälle.
Tutkielmani käsittelee traumaattisten kokemusten ilmenemistä päähenkilössä ja hänen käyttäytymisessään Heikki Hietamiehen romaanissa Äideistä parhain. Tutkin myös, millä tavoin trauma ilmenee itse romaanin kerronnassa; miten trauma siis muuntuu kirjallisuuden kieleksi. Päädyin aiheeseen, koska Hietamiehen romaanista ei ole tehty vastaavaa traumafiktioon liittyvää tutkimusta. Sotalasten traumaattisista kokemuksista ylipäätään on jonkin verran tehty tieteellisiä tutkimuksia ja vuosikymmenten saatossa myös sotalasten omaelämäkerrat ovat nousseet yhä enemmän esille. Aloitan tutkielmani käsittelemällä traumakäsitteen syntyä, oireita ja vaiheita. Tuon luvussa esiin myös traumanarratiivisen tutkimuksen sekä lähestyn myös traumakertomusten estetiikkaa lähinnä tutkijoiden Sirkka Knuuttilan ja Anne Whiteheadin näkökulmista käsin. Kolmannessa luvussa käsittelen lastensiirtojen historiallista taustaa, miten kaikki alkoi ja miten lasten paluu takaisin kotimaahan sujui. Tämän jälkeen siirryn käsittelemään päähenkilön romaanissa ilmeneviä traumoja ja niiden kerrontaa. Viimeisessä luvussa nostan esiin päähenkilön traumaattisen matkan sovituksen, mutta käsittelen lyhyesti myös kirjallisuuden reseptiontutkimuksen näkökulmaa, sitä miten lukijat ovat ottaneet Hietamiehen teoksen vastaan.
Kun luemme fantasiatarinoita, astumme sisälle meille tuntemattomaan maailmaan. Kohtaamme fantasiamaailmassa asioita, olentoja ja tapahtumia, joita ei meidän omassa arkitodellisuudessamme ole olemassakaan tai ne ovat mahdottomia. Fantasiakirjallisuus on mahdottoman kirjallisuutta. Kandidaatintutkielmassani selvitin kirjallisuuskatsauksen avulla sitä, miten mahdottoman maailman luominen tapahtuu fantasiakirjallisuudessa ja miten kirjoittaja voi edesauttaa lukijan uppoutumista luomaansa maailmaan. Kävin läpi fantasiakirjallisuuden kirjoitusoppaita ja tutkimuksellisia kirjoituksia. Poimin niistä maailman luomiseen liittyviä ohjeita, joita tarkastelin kognitiivisen tutkimuksen näkökulmasta, eli selvitin, miten nykytietämyksemme ihmisen kognitiosta tukee ohjeita. Tarkastelun tuloksena näyttää siltä, että ohjeet saavat tukea siitä, mitä nykyään tiedetään ihmisen kognitiosta. Tuntemalla perusasioita siitä, miten lukija tekstiä aivoissaan käsittelee, kirjoittaja pystyy auttamaan lukijaa tämän matkalla fantasiamaailmaansa. Fantasiakirjoittaja luo lukijalleen tälle ennestään tuntemattoman maailman, johon kirjoittaja voi viedä lukijan käyttämällä maailmansa rakennusaineksina ”jotain vanhaa, jotain uutta ja jotain lainattua”. Fantasiamaailmassa on oltava tarpeeksi tuttuja eli vanhoja elementtejä, jotta lukija pääsee siihen mukaan. Mielikuvamme fantasiamaailmasta pohjautuvat todellisen maailman mentaalimalleihin. Täten meille tutut elementit luovat pohjan, jolla ymmärtää fantasian maailmaa. Tuttuja voivat olla myös muista tarinoista lainatut olennot, jotka toimivat meille ”oikotienä” ymmärtää niitä ja niiden maailmaa, sillä tunnemme olennot jo entuudestaan. Koska lukija haluaa kokea ”ihmeen tuntua” lähtiessään lukijamatkalle fantasiamaailmaan, kirjoittajan on hyvä tuoreuttaa tuttuja ja lainattuja elementtejä tarjotakseen lukijalle tuttua mutta samalla kiehtovan uutta ja outoa. Lukijan on mahdollista päästä fantasian mahdottomaan maailmaan, koska aivomme käsittelevät todellista arkeamme ja kirjoitettuja kuvitelmia samoja prosesseja käyttäen. Ymmärrämme fiktiivisen maailman, sen tapahtumat ja hahmot kuin todellisen maailman, sen tapahtumat ja ihmiset. Nykytietämyksemme ihmisen kognitiosta valottaa siis sitä, että todellakin voimme ymmärtää fantasiamaailmojen mahdottomuutta.
Tarkastelen tutkielmassani Jussi Valtosen romaania He eivät tiedä mitä tekevät (2014) dystooppisena fiktiona. Finlandia-palkittu romaani ilmestyi keskellä 2010-luvun kovinta dystopiabuumia. Siitä asti kriitikot ja tutkijat ovat varauksetta luonnehtineet romaanin eri aspekteja dystooppisiksi, mutta varoneet silti kutsumasta sitä genren edustajaksi. Pohdin tutkielmassani, mistä ilmiössä on kyse. Tutkimuskysymykseni onkin, millaista dystooppista fiktiota He eivät tiedä mitä tekevät on. Tutkielmani edustaa kontekstualisoivaa genretutkimusta. Hahmottelen alkuun Saija Isomaan johtaman dystopiaprojektin (2015–2019) tekemän työn pohjalta, millainen lajityypillinen, 2010-luvun kotimainen nykydystopia on, etenkin muotonsa ja sisältönsä osalta. Tätä hahmotelmaa vasten vertaan Valtosen romaania. Vertailu osoittaa, että romaanin suhde lajityypilliseen nykydystopiaan on ennen kaikkea ironinen, joskaan ei koomisella, vaan traagisella tavalla. Kun nykydystopioissa erilaiset pakkovaltioihin johtavat katastrofit tulevat ymmärretyiksi yksilönvapauden menettämisestä käsin, kääntää He eivät tiedä mitä tekevät asetelman ylösalaisin kuvaamalla kehityskulun, jossa yksilönvapauden ehdoton ensisijaistaminen näyttäytyy itsessään katastrofina, joka voisi pahimmillaan johtaa pakkovaltioon. Dystooppisena fiktiona Valtosen romaani siis jakaa lajityypillisten nykydystopioiden huolen tulevasta, mutta suhtautuu kriittisesti tapaan, jolla huoli niissä ilmaistaan, eli kyseenalaistamatta yksilönvapaudelle annettua ensisijaisen tärkeää asemaa. Dystooppisen fiktion genrekonventioita muuntelemalla romaani tulee avanneeksi itse genreä ja sen konventioita paljon laajemman yhteiskunnallisen kontekstin, joka ulottuu aina liberalismin juurille asti. Tulkintani mukaan romaanista välittyvä yhteiskuntakritiikki palaa Ranskan vallankumouksesta tuttuun mottoon ”vapaus, tasa-arvo ja veljeys”, ja suorittaa sen perinpohjaisen uudelleenarvioinnin. Tulkintani tukena käytän mottoon perehtyneen filosofi Joseph Almogin (2017) ajatuksia. Valtosen romaanista välittyvä radikaali ratkaisu on kääntää motto uuteen uskoon siten, että totutun eli vapautta suosivan tärkeysjärjestyksen sijaan veljeys saakin ensisijaisen aseman suhteessa muihin. Tämä valinta joko vapauden tai veljeyden ensisijaistamisen välillä ratkaisee lopulta sen, miten romaanin kuvaamalle dystooppiselle kehityskululle käy. Tulkintani mukaan romaani käsittelee mottoa ensisijaisesti päähenkilöidensä kautta: yhdysvaltalaisen Joen kautta käsitellään vapautta, suomalaisen Alinan kautta tasa-arvoa ja heidän lapsensa Samuelin kautta, jotakin heitä kaikkia syvästi yhdistävää eli veljeyttä. Kukin päähenkilöistä ajautuu vuorollaan tilanteeseen, jossa joutuu tekemään valinnan — tietoisesti tai tiedostamatta — vapauden tai veljeyden ensisijaistamisen välillä. Valinta on usein vapaus ja seuraukset kohtalokkaat, vaikka he ovatkin tarkoittaneet hyvää. Näin päähenkilöt päätyvät romaanin nimen mukaisesti tilanteisiin, joissa he eivät tiedä, mitä tekevät. He eivät tiedä mitä tekevät muodostaa siis kokonaisuuden, jota läpäisee nimeä myöten traaginen ironia. Se näkyy niin henkilöhahmojen kuvauksessa ja juonessa kuin siinä, miten romaani suhtautuu dystooppisena fiktiona lajitovereihinsa. Romaanin kuvaama dystooppinen kehityskulku varoittaakin viime kädessä kuvaamiensa yhteiskuntien lisäksi edustamaansa genreä siitä, ettei se lajityypillisessä suhtautumisessaan yksilönvapauteen välttämättä tiedä, mitä tekee.