Kaikki aineistot
Lisää
Asumisoikeusjärjestelmässä on kolme keskeistä toimijaa: omistajayhteisöt, asukkaat ja valtio. Toimijoiden keskuudessa esiintyy ristiriitaisia näkemyksiä toimijoiden roolista, järjestelmän luonteesta ja kehittämistarpeista. Suurimmat erimielisyydet koskevat yhteisöjen omistajien ja asukkaiden välisen vallan ja velvollisuuksien tasapainoa. Tässä työssä selvitettiin asumisoikeusyhteisöjen ja -asukkaiden näkemyksiä toimijoiden rooleista ja riskeistä sekä riskien jakautumisesta eri osapuolille. Selvityksen aineisto koostuu yhteisöjen ja asukkaiden haastatteluista sekä asukkaille tehdystä kyselystä. Kyselyssä asukkaiden näkemyksiä ja arvostuksia on selvitetty perinteisten väittämien lisäksi valintakoeasetelmalla. Selvityksen perusteella asukkaat arvostavat asumisoikeusjärjestelmän tarjoamaa asumisen turvaa. Myös asumiskustannusten kohtuullisuus on asukkaille tärkeää. Yhteisöjen näkökulmasta järjestelmään liittyvään sääntelyyn, joka perustuu asukkaan oikeuksien turvaamiseen, sisältyy riskejä. Asumisoikeustaloja koskevien rajoitusten takia yhteisöt eivät pysty esimerkiksi hankkimaan rahoitusta vapailta markkinoilta tai hallinnoimaan kiinteistöjään markkinaehtoisesti. Tästä syystä yhteisöt ovat riippuvaisia valtion korkotukilainoituksesta. Yhteisöjen käytännöt asukashallinnon järjestämisessä ja näkemykset asukkaan roolista vaihtelevat. Asukkaat pitävät valtaansa pienenä ja kokevat tiedonsaannin varsinkin asumiskuluihin liittyvissä asioissa heikoksi. Yhteisöjen näkökulmasta valvonta aiheuttaa työtä ja byrokratiariskejä. Yhteisöjen ja asukkaiden riskien ja roolien tasapainottaminen on suuri haaste järjestelmälle.
Raportissa 1) kuvataan ympäristöministeriön ja Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARAn mielenterveyskuntoutujien asumisen kehittämishankkeen (Mielen Aske) pilottikuntien (Espoo/HUS, Jyväskylä, Kuopio, Mikkeli, Oulunkaari) mielenterveyskuntoutujien asumisen tilanne sekä niiden toimivat asumisratkaisut, 2) kartoitetaan koko maan tasolla toimivat ratkaisut sekä 3) arvioidaan ympäristöministeriössä kehitettyä mielenterveyskuntoutujien asumisen tarve- ja resurssiarviointimallia. Toimivilla ratkaisuilla tarkoitetaan valtion hallinnon laatusuositukset täyttäviä asumisratkaisuja. Selvitys toteutettiin haastattelemalla sekä pilottikunnissa että muualla maassa sosiaali- ja terveydenhuollon edustajia, asumispalvelujen tuottajia, kuntoutujia ja heidän omaisiaan sekä muita asiantuntijoita. Tietoa kerättiin myös osallistumalla Mielen Aske -hankkeen neljään kuntatyöpajaan sekä tekemällä tutustumiskäyntejä asumisyksiköihin ja asumista tukeviin palveluihin. Koko maan käsittävää kartoitusta varten käytiin läpi 280 muualla kuin pilottikunnissa sijaitsevan asumisyksikön tiedot. Mielenterveyskuntoutujien asumisen kehittämistilanne vaihtelee pilottikunnittain. Kaikilla alueilla on kuitenkin otettu askelia kohti laadukkaampaa ja itsenäisempää asumista. Hyviä uusia asumisratkaisuja on kehitetty muun muassa Oulunkaaren kuntayhtymän ja Mikkelin pilottikunnissa, joissa on purettu ostopalvelupainotteista, raskaaseen tukeen perustuvaa asumista, ja kehitetty kuntien omana toimintana kevyempiä asumisratkaisuja. Molemmissa on asuntoryhmiä, joissa osa kuntoutujista asuu rivitalossa tavallisissa asunnoissa ja osa kuntakeskuksessa hajallaan sijaitsevissa asunnoissa. Kaikkiin asuntoihin on saatavilla asukkaan kulloinkin tarvitsema tuki. Tavallisiin asuntoihin vietävää tukea on kehitetty myös muissa pilottikunnissa, kuten Jyväskylässä. Lisäksi mielenterveyskuntoutujille on kehitetty arkea tukevaa matalan kynnyksen toimintaa, mistä on hyvänä esimerkkinä Mikkelin toimintakeskus Mielenmaja. Myös välivuokrausta, takuumalleja ja erityisiä SAS-ryhmiä on käytetty edistämään mielenterveyskuntoutujien itsenäisen asumisen onnistumista. Edelleen kuitenkin tarvitaan parempaa palvelujen koordinointia ja sektorien välistä yhteistyötä mukaan lukien vuokranantajat. Myös muut kunnat ovat kiinnittäneet kasvavaa huomiota mielenterveyskuntoutujien asumisen laatuun. Samoin palveluntuottajat ovat yhä enemmän alkaneet suunnitella pienimuotoisempia ja kevyempiä asumisratkaisuja ja ottaneet kotiin vietävän tuen palveluvalikoimaansa. Kehitys on kuitenkin vasta alulla ja uudet ratkaisut tulossa. Kartoituksessa ei löytynyt monia asumisratkaisuja, joissa kuntoutujat olisivat asuneet täysin laatusuositusten mukaisesti. Asumisryhmätyyppisiä ratkaisuja ja muita kevyempiä rakenteita on vasta vähän, sillä nykyiset yksiköt on rakennettu aikana, jolloin nykyisiä laatusuosituksia ei vielä ollut. Kotiin vietävää tukea on määrällisesti edelleen vähän, vaikka sitä onkin monissa kunnissa jonkin verran saatavilla.
Ikääntyneiden välimuotoisella asumisella tarkoitetaan sellaisia asumisratkaisuja, jotka asettuvat tehostetun palveluasumisen ja kaikenikäisten joukossa olevan tavallisen asumisen väliin. Ikääntyneiden välimuotoinen asuminen täyttää asunnon tavalliset tunnusmerkit ja se tarkoittaa kohteita, joissa asumiseen yhdistyy ikäspesifisiin tarpeisiin vastaavia ratkaisuja. Asuminen erotetaan tällöin selkeästi palveluista. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA tukee ikääntyneiden välimuotoisen asumisen kohteita erityisryhmien investointiavustuksella ja korkotuella, mutta kohteet voivat olla myös vapaarahoitteisia vuokra- tai omistusasuntoja. Raportissa esitellään erilaisia välimuotoisen asumisen esimerkkejä eri tahojen toteuttamina: asukkaiden aktiivisuudesta lähtevät kohteet, kuntien tai kuntayhtymien kohteet, säätiöiden ja yleishyödyllisten yhteisöjen kohteet sekä yritysten vapaarahoitteiset kohteet. Välimuotoista asumista tarvitaan lisää ja kohteiden toivotaan olevan monipuolisia ja perustuvan alueen ikääntyvän väestön ennakointiin ja asukkaiden tarpeisiin. Välimuotoisen asumisen kehittämisessä tulee varmistaa, ettei asumisratkaisujen kehittymistä estetä liian tiukalla sääntelyllä, varsinkaan epätarkoituksenmukaisella henkilöstömitoituksella. Suurissa kaupungeissa ikääntyneiden asumiseen tarvitaan monimuotoisia ratkaisuja. Pienemmissä kunnissa olemassa olevan asuntokannan korjausrakentaminen on ensisijainen vaihtoehto.
Käpytikka-yhdistys on helsinkiläinen, kehitysvammaisten nuorten vanhempien v. 2003 perustama yhdistys, joka toteutti perheen nuorille kehitysvammaisille heidän itsenäistymistä, turvallista elämää ja integraation jatkumista tukevan asuinyhteisön. Käpytikka-talo valmistui vuonna 2009 Helsingin Arabianrantaan. Aktiivisen käyttäjäyhteisön organisoima lähes kuusivuotinen talohanke tuotti käytäntöön useita asumisen innovaatioita.
Mielenterveyskuntoutujat haluavat asua mahdollisimman tavallisesti ja itsenäisesti omassa kodissa. Myös ympäristöministeriön ja ARAn suosituksissa painotetaan tavallisia asuntoja, joihin järjestetään tarvetta vastaavaa ja räätälöityä arjen tukea. Työssä selvitettiin mielenterveyskuntoutujien asumisratkaisujen kustannuksia. Selvitys toteutettiin osana ympäristöministeriön ja ARAn Mielenterveyskuntoutujien asumisen kehittämishanketta yhteistyössä pilottikuntien kanssa. Asumisen ja tuen kustannuksia tarkasteltiin erillisissä asunnoissa, asuntoryhmissä ja asumisyksiköissä. Lisäksi kehitettiin laskentamalli kustannusten ja niiden jakautumisen arviointiin tuen tarpeen muuttuessa. Selvityksen mukaan tavallisiin asuntoihin ja asuntoryhmiin voidaan järjestää raskastakin palvelua, ja säästöä voi syntyä, kun palvelut joustavat tuen tarpeen muuttuessa.
Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan pitkäaikaisasunnottomien institutionaalisia asumispolkuja Turun kaupungin päihdehuollon tukiasuntotoiminnassa asumissosiaalisen työn ammattilaisten näkökulmasta. Tutkimusympäristönä on Turun kaupunki. Asunnottomuus on määrittynyt yhteiskunnassamme poistettavaksi ongelmaksi. Päihdehuollon tukiasuntotoiminnan tavoitteena on asunnottomuuden vähentäminen sekä asunnottomuuden uusiutumisen ennaltaehkäiseminen. Päihdehuollon asumispalveluissa on Turussa ollut käytössä asumisen porrasmalli, jonka rinnalle on noussut asunto ensin - periaatteen mukaista asuttamista. Tutkimustehtävänä on selvittää, minkälaiset yksilölliset, yhteisölliset ja rakenteelliset tekijät vaikuttavat siihen, että pitkäaikaisasunnoton ei etene institutionaalisella asumispolulla organisaation tavoitepolun mukaisesti. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jonka tieteenfilosofinen lähtökohta on sosiaalisessa konstruktionismissa. Tutkielma paikantuu marginalisaatio- sekä asunnottomuustutkimukseen. Käsitteellisenä viitekehyksenä toimii asumispolkututkimus. Tutkimusta varten haastateltiin kahdeksaa Turun kaupungin päihdehuollon tukiasuntotoiminnassa työskentelevää asumissosiaalisen työn ammattilaista. Asumissosiaalisen työn ammattilaisten kokemustietoa jäsennetään tutkielmassa sisällönanalyysin avulla. Tutkielmassa on sekä tapaus- että käytäntötutkimuksen piirteitä. Institutionaalisilla asumispoluilla tapahtuu siirtymiä, jolloin asumismuoto muuttuu tai ammattilaiset arvioivat asiakkaan palvelutarvetta. Organisaation tavoitepolku ei toteudu, kun pitkäaikaisasunnotonta ei valita päihdehuollon tukiasuntoon, asiakkaan asuminen tukiasunnossa päätetään tai asuminen päihdehuollon tukiasunnossa pitkittyy, vaikka tuen tarvetta ei enää ole. Tekijät, jotka saattavat aiheuttaa pitkäaikaisasunnottomuuden pitkittymisen tai uusiutumisen ovat asiakkaan suhtautuminen tarjottuun tukeen, vuokrarästit, häiriöt ja asunnon hoidon laiminlyöminen, hoitamaton päihde- ja mielenterveysongelma, puutteet itsestä ja ympäristöstä huolehtimisessa sekä väkivaltaisuus ja rikollisuus. Teemat kuvaavat pitkäaikaisasunnottomuuden kehämäisyyttä ja edestakaista liikettä institutionaalisella asumispolulla. Kun asiakas ei itsenäisty tukiasunnosta ja integroidu yhteiskuntaan, vaikkei tuen tarvetta ole, nousivat esiin teemat tukiasunto kotina ja sosiaaliset suhteet, vuokrarästit, häiriöt ja luottotietojen menetys sekä pitkäaikainen tuen tarve. Asiakaskunnan muuttuessa, tulisi päihdehuollon asumispalveluja tulisi kehittää joustavammiksi ja paremmin asiakkaiden yksilölliseen palvelutarpeeseen vastaaviksi. Institutionaalisella asumispolulla muodostuviin esteisiin, putoamisiin ja umpikujiin tulisi palvelujärjestelmän sisällä löytää uusia innovatiivisia ratkaisuja.
Keskustelu yhteisöllisyyden merkityksestä käy kiivaana suomalaisessa yhteiskunnassa. Huoli yhteisöllisyyden menetykseen voidaan yhdistää nostalgiseen ajattelutapaan menetetystä yhteisöstä sekä uutisiin suomalaisten kasvavasta yksinäisyydestä. Yhdeksi ratkaisuksi on esitetty yhteisöllistä asumista. Yhteisöllinen asuminen on ollut paljon esillä mediassa ja rakennusyhtiöiden esitteissä, mutta keitä ovat he, jotka sitä haluaisivat tosiasiassa toteuttaa asumisessaan? Tässä tutkielmassa pyrin selvittämään, onko olemassa joitakin tiettyjä ihmisryhmiä, jotka erityisesti toivovat yhteisöllisyyttä seuraavaan asuntoonsa. Aikaisempaan tutkimustietoon yhteisöllisyydestä ja yhteisöllisestä asumisesta pohjaten muodostan hypoteesit, joiden perusteella odotan iän ja varallisuuden vaikuttavan yhteisöllisyyden asumistoiveeseen. Kolmas hypoteesi on eksploratiivinen, eli analyysiin on otettu mukaan valitsemiani demografisia muuttujia. Tutkielman aineistona käytin tuoreinta vuoden 2016 Asukasbarometria. Asukasbarometri on kyselytutkimus suomalaisten kaupunkimaisten naapurustojen laadusta vähintään 10 000 asukkaan taajamissa. Asukasbarometrissa on tutkittu asuinympäristöjen tilaa ja niissä tapahtunutta ajallista muutosta sekä ihmisten asumistoiveita. Kolmesta yhteisöllistä asumistoivetta mitanneesta kysymyksestä muodostettiin summamuuttuja, joka toimi analyysin selitettävänä muuttujana. Menetelmänä käytin lineaarista regressioanalyysia. Selittävät muuttujat valikoituivat analyysiin osin perustuen aiheen aikaisempaan tutkimukseen, naapuruutta sekä yhteisöllisyyttä koskevaan teoriaan sekä omaan mielenkiintoon. Analyysin perusteella eniten yhteisöllisyyttä seuraavassa asunnossaan toivoivat pienituloiset, sekä lapsiperheet, joilla on nuoria lapsia. On huomioitavaa, että yhteisöllisyys käsitteenä voi tarkoittaa monille eri asioita ja siksi on tärkeää selvittää, mitä ihmiset itse ajattelevat yhteisöllisyydestä asumisessaan. Pienituloisia ja lapsiperheitä yhdistää halu jakaa resursseja. Yhteisöllinen asuminen voisi tarkoittaa asioiden yhteisomistajuutta, tavaroiden kierrätystä sekä pienten palvelusten vaihtoa, jotka ovat tärkeitä niukkuudessa tai kiireisessä lapsiperhearjessa eläville. Poliitikot ja suunnittelijat ovat pyrkineet lisäämään yhteisöllisyyttä naapurustoihin ilman, että sen varsinaista kohderyhmää on hahmotettu. Tämän tutkielman tuloksista voidaan päätellä erityisesti pienituloisten ja nuorten lapsiperheiden olevan heitä, joita yhteisöllisyys kiinnostaa asumisvalinnoissa. Pienituloisista kotitalouksista suuri osa on yhden hengen kotitalouksia, jolloin pienituloiset yksinasujat saattavat olla myös ryhmä, jolle yhteisöllisen asumisen muodot ovat tärkeitä seuraavaa asuntoa valittaessa. Yhteisöllisyyttä asuinalueella lisäävän suunnittelun tulisi ottaa nämä ryhmät erityisesti huomioon.