Kaikki aineistot
Lisää
Kieli: | fin |
---|---|
Julkaisija: | [Jyväskylä] : Lapsiasiavaltuutetun toimisto 2016- |
Aiheet: | |
Tallennettuna: |
|
Selvityksellä on kolme tehtävää: 1) tarkastella ikääntyneiden käytettävissä olevia asuinalue- ja talokohtaisia yhteistiloja sekä yhteistoimintaa, 2) arvioida niiden toimivuutta ikääntyneiden tarpeiden kannalta sekä 3) laatia suosituksia ja ehdotuksia sille, miten ikääntyneiden tarpeisiin sopivia asuinalue- ja talokohtaisia yhteistiloja ja -toimintaa voidaan toteuttaa. Keskeisin aineisto koottiin tutustumiskäynneillä, joita tehtiin Espoossa, Kuopiossa, Lahdessa, Orivedellä, Oulussa ja Tampereella. Tutustumiskäynneillä perehdyttiin kotona asuville ikääntyneille suunnattuun toimintaan palvelukeskuksissa (Espoo Tampere), kaiken ikäisille tarkoitettujen asukastilojen toimintaan (Kuopio, Oulu, Lahti) sekä ikääntyneiden osallistumiseen yhteisölliseen toimintaan maaseudulla (Eräjärvi). Ikääntyneitä kuultiin sekä ryhmä- että yksilöhaastatteluin, kaikkiaan 101 henkilöä. Ikääntyneiden toimintaa koordinoivia henkilöitä haastateltiin yhteensä 21 henkilöä. Lisäksi haastateltiin 19 asiantuntijaa, jotka edustavat kuntien vanhuspalveluita, asuntotoimea ja vanhusneuvostoa, yliopistoa, ympäristöministeriötä, ARAa, rakennusyhtiötä, järjestösektoria ja seurakuntaa. Ikääntyneiden tarpeet yhteisölliseen toimintaan muodostuvat yksinäisyyden ja turvattomuuden torjumisesta sekä yhteenkuuluvuuden ja itsensä toteuttamisen lisäämisestä. Olemassa oleva järjestetty ja omaehtoinen toiminta tukevat näitä tarpeita, mutta innostajia ja koordinoijia tarvitaan toiminnan ylläpitämiseksi. Myös etsivän toiminnan muotoja tarvitaan, sillä osaa ikääntyneistä ei tavoiteta nykyisillä tiedottamiskeinoilla. Fyysinen ja taloudellinen esteettömyys sekä toiminnan saavutettavuus saattoapuineen tulee mahdollistaa kaikille ikääntyneille. Kaikenikäisille tarkoitetut tilat ovat tärkeitä ikääntyneille. Kun halutaan saattaa yhteen eri-ikäisiä ihmisiä, on tärkeää se, että toiminta on sisällöltään aidosti kaikkia kiinnostavaa. Ikääntyneiden mahdollisuuksia osallistua yhteisölliseen toimintaan on tarvetta parantaa. Selvityksessä tuodaan esiin keinoja lisätä yhteisöllisyyttä tukevia tila- ja toimintaratkaisuja. Kehittämisehdotukset suuntautuvat sekä yleisesti yhteisöllisen toiminnan lisäämiseen (toiminnan vetäjien rekrytointi, vuokrataloyhtiöiden kannustus, asuinalueiden suunnittelu) että uusien toimintojen käynnistämiseen (etsivä toiminta tai asuinaluetyöntekijä). Myös olemassa olevien toimintojen kehittämiseen tulee kiinnittää huomiota (vapaaehtoistyön ja vertaisten roolin vahvistaminen ja vanhusneuvostojen kytkeminen asuinaluetyöhön). Lisäksi toiminnan sisältöjä tulisi kehittää siten, että annetaan tilaa ikääntyneiden omille ideoille ja aktiivisuudelle sekä luodaan asuinaluekohtaisia yhteistyöverkostoja.
Toiveet ja todellisuus – Nuorten asuminen 2014 on tutkimus 18–29-vuotiaiden nuorten asumiseen liittyvistä kokemuksista, ongelmista, suunnitelmista ja toiveista. Se on jatkoa vuosina 2010, 2005, 1995 ja 1991 toteutetuille nuorten asumista selvittäneille tutkimuksille ja tarjoaa siten mahdollisuuden tehdä myös ajallista vertailua aikaisempien tutkimusten tuloksiin. Tutkimuksessa esitetään myös arvio nuorisoasuntojen määrällisestä tarpeesta tulevaisuudessa. Keskeinen jakaja nuorten asumisessa ja asumistoiveissa on maantieteellinen sijainti: pääkaupunkiseutu poikkeaa muusta Suomesta ja kaupungit poikkeavat taajamista ja haja-asutusalueista. Taloudellinen tilanne heijastuu nuorten asumiseen jossain määrin enemmän kuin vuoden 2010 tutkimuksessa. Maahanmuuttajataustaisten nuorten asema asuntomarkkinoilla on kantaväestön nuoria selvästi heikompi. Nuorten kokemukset syrjinnästä ja asunnottomuudesta ovat verrattain yleisiä. Julkaisu sisältää lisäksi kolme artikkelia, jotka lähestyvät nuorten asumista eri näkökulmista. Artikkeleissa käsitellään nuorten asunnottomuutta, opiskelija-asumisen tulevaisuutta sekä nuorten asumisen tukia. Tutkimusraportti ja artikkelit tarjoavat yhdessä lukijalle monipuolisen katsauksen nuorten asumista koskeviin ajankohtaisiin kysymyksiin ja kehityssuuntiin.
Henriikka Kaartokallio (2014). Objektiivisten ympäristön esteiden yhteys itsenäisesti asuvien ikääntyneiden ihmisten elämänlaatuun. Terveystieteiden laitos, Jyväskylän yliopisto, Gerontologian ja kansanterveyden pro gradu -tutkielma, 47 s., 1 liite. Ympäristön esteet saattavat alentaa ikääntyneiden elämänlaatua etenkin, mikäli toimintakyky on heikentynyt. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia fyysisen asuinympäristön objektiivisesti havaittujen ympäristön esteiden yhteyttä itsenäisesti asuvien ikääntyneiden ihmisten elämänlaatuun. Tutkimus on osa ”Life-Space Mobility in Old Age” (LISPE) tutkimushanketta. Tutkimuksen osallistujat olivat 75-90 -vuotiaita Jyväskylän ja Muuramen alueella itsenäisesti asuvia henkilöitä. Tutkimukseen osallistui 848 henkilöä. Tutkimuksen vastemuuttuja oli elämänlaatu sekä fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja ympäristöulottuvuus. Elämänlaatua arvioitiin WHOQOL-BREF -mittarilla. Objektiivisesti arvioitujen ympäristön esteiden lukumäärää mitattiin Housing Enabler screening tool -mittarilla. Alaraajojen suorituskyvyn testaamiseen käytettiin Short Physical Performance Battery (SPPB) -testiä. Alaraajojen suorituskyky oli jaettu hyvään (SPPB=10-12) ja heikentyneeseen (SPPB=0-9) suorituskykyyn. Tilastolliset testit, joita käytettiin analyyseissa, olivat riippumattomien otosten t-testi, Mann-Whitneyn U-testi, chi²-testi sekä Spearmanin ja Pearsonin korrelaatiokertoimet. Tutkittavilla havaittiin keskimäärin 11 estettä. Yleisimmät esteet olivat korkeat kynnykset tai portaat sisäänkäynnissä (88 %), riittämätön liikkumistila ovien luona (82 %) sekä istumapaikkojen puute (72 %). Elämänlaadun summapistemäärän keskiarvo oli 100.6 (SD 11.6). Ympäristön esteiden lukumäärä ei korreloinut elämänlaadun summapistemäärän tai sen ulottuvuuksien pistemäärien kanssa. Kun aineisto stratifioitiin sukupuolen ja alaraajojen suorituskyvyn mukaan neljään luokkaan, havaittiin kaksi tilastollisesti merkitsevää heikkoa korrelaatiota. Objektiiviset ympäristön esteet eivät olleet yhteydessä elämänlaatuun tai sen ulottuvuuksiin. Stratifioiduissa analyyseissa havaitut kaksi heikkoa ja epäloogista korrelaatiota selittyvät todennäköisesti sattumalla, koska samanaikaisesti tehtiin 20 vertailua. Objektiivisten ympäristön esteiden ja elämänlaadun välisen yhteyden puute voi johtua siitä, että elämänlaatu ei ole yhteydessä toisten ihmisten määrittelemiin, vaan itse koettuihin esteisiin. Jatkossa olisi hyvä selvittää tarkemmin, mitkä ympäristön esteet ovat haitallisimpia elämänlaadun kannalta.
Raportti koostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen osa on Kuntien toiminta ikääntyneiden kotona asumisen tukemisessa ja elinympäristöjen kehittämisessä. Toinen osa on Tarkastelumallin kehittelyä kunnille ikääntyneiden asumistarpeisiin varautumiseksi. Ensimmäinen osan tavoitteena on hahmottaa, miten vanhuspalvelulaki liittyy ikääntyneiden asumisen ja elinympäristön kehittämiseen kunnissa. Siinä kuvataan kuntien toimintamalleja ja poikkihallinnollista yhteistyötä lain kannalta. Asumisen kehittämisen näkökulmasta tarkastellaan hyvinvointia ja itsenäistä suoriutumista tukevia kotikäyntejä sekä vanhusneuvostoja ja muita osallisuutta lisääviä käytäntöjä. Esille nostetaan näkökulmia sote-uudistuksen mahdollisista vaikutuksista ikääntyneiden asumisen ja elinympäristöjen kehittämiseen ja lopussa esitellään toimenpide-ehdotuksia. Suunnitelmatasolla ikääntyneiden asumisen ja elinympäristön kysymyksiä on kunnissa otettu huomioon ja osallisuuden malleja on kehitetty. Ikääntyneiden kotona asumisen tukeminen edellyttää kunnan hallinnonalojen yhteistyötä ja laaja-alaista asumiseen liittyvien tarpeiden huomiointia osana hyvinvoinnin edistämistä ja asuinympäristöjen kehittämistä. Toisessa osassa kuvataan alustavasti ikäihmisten asumistarpeiden ennakointia ja niihin varautumista kunnan alueella sekä mallinnetaan tätä. Kehittämistyössä olivat mukana Järvenpään, Kuopion ja Lahden kaupungit. Se toteutettiin kuvaamalla ikääntyneiden asumistarpeita ja toimintakykyä sekä kuntien ikääntyvien ennakointiin liittyviä aineistoja. Kohdekaupungeissa kartoitettiin sitä, millaista tietoa on ikääntyneistä ja heidän asumisestaan sekä miten kunnan mahdollisuuksia parantaa tilannetta on arvioitu. Tältä pohjalta laadittiin ehdotus tarkastelumalliksi, joka sisältää neljästä osaa: väestön ikääntyminen ja toimintakyky, ikääntyneiden asumistoiveet ja -tarpeet, rakentamis- ja muutostarpeet sekä kunnan mahdollisuudet ja keinot. Lopussa on myös ehdotus mallin jatkokehittämiseksi, jotta se hyödyttäisi jatkossa sekä kuntia että muita toimijoita
Tähän suunnitteluoppaaseen on koottu tietoa kehitysvammaisten henkilöiden asuntojen ja asuinympäristöjen suunnittelua varten. Opas on tarkoitettu pääasiallisesti uudisrakentamiseen, mutta sitä voidaan soveltaa myös korjausrakentamiseen. Oppaan sisältö on tuotettu Koti kaikille -hankkeessa.
In my Master thesis, I studied the effects of residential concentration on the integration of immigrants and the meanings that immigrants give to their residential environment. My research results show that the residential environment and broader housing issues play an important role in integration. The interviewed immigrants, half of whom were refugees, felt that a high concentration in blocks of flats, housing estates or areas prevents social integration and contributes to negative perceptions of immigrants. In major Finnish cities and towns, there are suburbs with high concentrations of immigrants in certain blocks of flats and housing estates although cities and towns have tried to avoid the formation of residential areas populated mostly by immigrants. In Finland, there is a will to avoid problems that exist in the so-called ethnically segregated neighbourhoods within different metropolitan areas of Western countries. For this qualitative study, 45 immigrants, 12 Finnish Roma, eight housing authorities and four association representatives were interviewed in the Greater Helsinki Region. The purpose was to examine what experiences and views immigrants and the Roma ethnic minority have on the implementation of equality in housing and what the residential environment means to them. I studied my interview material based on the ethnicity, equality and other sociological concepts relating to otherness and by applying the dynamic threetier model of ethnic segregation developed by Andersson on the basis of the theorie of ethnic segregation. It is used to be considered that the main factor contributing to the residential concentration of immigrants was their own desire to live close to each other. This belief was supported particularly by the American research on ethnic segregation which goes back a long way. However, my research results show that a wide range of structural, socio-cultural and-economic factors influence the residential concentration of immigrants. My research emphasises the need to study the subject by taking into consideration the perspective of more than one population group and by emphasising many factors. Experiences of otherness, immigrants’ diasporic identity, different perceptions of home and the distinctive dimension of the ethnicity concept are seen in my study as structuring elements of the interviewees' experiences. A particular problem is the prejudices against ethnic minorities and those stigmatising residential environments as problematic, which cause both native people and people with immigrant backgrounds to move away from such areas.
Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää asuinympäristön yhteyttä lasten ja nuorten fyysiseen aktiivisuuteen. Lisäksi tarkoituksena oli selvittää asuinympäristön yhteyttä lasten ja nuorten liikunnan harrastamiseen. Liikunnan harrastamisessa huomioitiin urheiluseuraharrastaminen, muun tahon kuin urheiluseuran organisoima liikunta sekä omaehtoinen liikunta. Tutkimus oli kvantitatiivinen. Siinä käytettiin valmista aineistoa, joka oli osa Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa (LIITU 2016) -tutkimusta. Tutkimusaineisto kerättiin kyselylomakkeella 9–15-vuotiailta lapsilta ja nuorilta. Aineisto koostui 7439 vastauksesta. Aineisto analysoitiin ristiintaulukoinnin ja Khiin neliö -testin avulla. Riippuvuuksien voimakkuutta selvitettiin Cramerin V -testillä. Liikkumissuosituksen mukaan liikkuvia kouluikäisiä lapsia ja nuoria oli yleisimmin kaupungissa kuin maaseudulla. Liikkumissuositusten mukaan liikkuminen kuitenkin väheni iän myötä asuinympäristöstä riippumatta. Tämän tutkimuksen mukaan kaikista 9–15-vuotiaista pojista suurempi osa tavoitti liikkumissuosituksen verrattuna samanikäisiin tyttöihin (36 % vs. 27 %). Sukupuolten välillä oli eroja siinä, miten asuinympäristö oli yhteydessä liikkumissuosituksen toteutumiseen. Omaehtoisessa liikunnassa ei ollut eroja eri asuinympäristössä asuvien välillä. Kaupungissa asuvista kouluikäisistä lapsista ja nuorista suurempi osa harrasti säännöllisesti ja aktiivisesti urheiluseurassa verrattuna maaseudulla asuviin vertaisiin. Maaseudulla asuvat 9–15-vuotiaat lapset osallistuivat kaupungissa asuvia yleisemmin koulun liikuntakerhoon sekä muun seuran tai kerhon toimintaan. Liikunta-alan yritysten toimintaan osallistuminen oli kuitenkin yleisempää kaupungissa kuin maaseudulla. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että asuinympäristö oli yhteydessä siihen, minkä järjestävän tahon ohjattuun liikuntaan lapset ja nuoret osallistuivat. Pitkät välimatkat harrastuspaikoille ja liikuntapaikkojen sekä harrastusmahdollisuuksien vähyys saattavat olla yhteydessä maaseudulla asuvien vähäisempään fyysiseen aktiivisuuteen verrattuna kaupungissa asuviin. Lasten ja nuorten fyysinen aktiivisuus vapaa-ajalla tapahtuu yhä useammin sitä varten rakennetuissa paikoissa. Tämä voi osaltaan lisätä eroja fyysisessä aktiivisuudessa kaupungin ja maaseudun välillä.
Tutkimuksen lähtökohtana on ammatillisen vanhustyön muuttuminen 2000-luvun Suomessa. Vanhustyöntekijät tarvitsevat itseymmärryksensä tueksi monipuolista tietoa vanhuudesta. Tutkimuksessa keskitytään sosiaaliseen vanhenemiseen ja siinä ilmenevään sosiaaliseen olomuotoisuuteen. Tutkimustehtävänä oli selvittää, miten avopalvelutyöntekijät kotipalvelussa, kotisairaanhoidossa ja kotihoidossa kuvaavat sosiaalista olomuotoisuutta osana omissa kodeissaan asuvien vanhusten elämää. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu sosiaalisesta vanhenemisesta, sosiaalisesta olomuotoisuudesta yhtenä ihmisen olemassaolon muotona, vanhuspalveluista, kodista vanhuudessa ja ammatillisesta vanhustyöstä. Tutkimuksessa käytetään laadullista tutkimusotetta, fenomenografista tutkimustyyppiä ja empiirisen aineiston analyysissä sisällönanalyysiä. Tutkimusaineisto muodostui 36 työntekijän teemahaastattelusta. Tutkimusalueina olivat 10 varsinaissuomalaista kaupunkia ja maaseutukuntaa. Nykyiset, avopalveluja käyttävät vanhukset, lukeutuvat ns. sodan ja pulan sukupolveen (1910–1930-luvuilla syntyneet). Tutkimustulosten perusteella sosiaalista minää kuvaavat vanhusten persoonallisuuspiirteet, sosiaaliset tarpeet, elämänhallinta, elämänkulun aikana tärkeäksi koetut asiat ja hengellinen elämä. Sosiaalista olomuotoisuutta kuvaava toiminta jakautuu toiminnan sisältöihin ja rytmiin, sosiaalisten suhteiden ylläpitoon sekä toiminnan sukupuolispesifisiin tunnuspiirteisiin. Vanhusten jokapäiväiset asuin- ja elinympäristöt muodostuvat rakenteellisista tunnuspiirteistä, ympäristösuhteen ylläpidosta, kodista, palveluista, sosiaalisista verkostoista sekä kaupunkien ja maaseutukuntien alueellisista erityispiirteistä. Sosiaalinen olomuotoisuus historiallisyhteiskunnallisena ilmentymänä näyttäytyy yhteiskuntaluokkina, sosioekonomisina asemina sekä sukupolvea kuvaavina elämäntapoina ja elämäntyyleinä. Ammatillisen vanhustyön näkökulmasta sosiaalista olomuotoisuutta on lähestyttävä yksilöllisesti. Tämä asettaa sosiaalisen olomuotoisuuden ymmärtämiselle haasteita jokapäiväisessä työssä. Työntekijöiden näkemysten mukaan näyttääkin siltä, että sosiaalista olomuotoisuutta ei pystytä työssä tukemaan parhaalla mahdollisella tavalla, koska tämä vaatisi nykyistä enemmän aikaa sekä tietoa vanhusten elämänhistoriasta ja henkilökohtaisista tarpeista.
In Western countries, the way of life has changed so that one can speak of a global pandemic of physical inactivity. At the same time, the world is urbanizing and the population is aging, so it would be important for urban planning to create living environments that promote physical activity. However, it would be important to first identify the features of the living environment that are relevant to the physical activity of aging people, as previous research has focused on the physical activity of children, adults and the elderly. This master's thesis examined whether the geospatial features of the living environment of older people, i.e. those related to the location of the home and the characteristics of its immediate surroundings, affect the amount of their physical activity. The dependent variable was self-reported physical activity data, classified according to five activity classes. This data was obtained from the Finnish University Retirement and Aging (FIREA) longitudinal study by the Public Health Department of the University of Turku. This study monitors the health of public sector aging workers before and after retirement. Circular living zones were drawn around each participant’s home with a radius of 250, 500, 1000, 1500, and 2000 meters to assess the effects of scale. The 12 geospatial characteristics of the living environment were determined from open spatial and remote sensing datasets. These can be divided into three different themes: variables related to green and blue areas, the road network, and land cover diversity. In addition, the effects of urban-rurality and the home municipality were tested. The interactions of these different features with physical activity were tested with a robust means test, the Kruskal-Wallis test, and the Chi-square test. Surprisingly, the study found that green areas had a negative association with the aging workers’ physical activity. On the contrary, the road network related characteristics showed a positive association with physical activity. Similarly, one measure of land cover diversity showed a positive effect on some classes of physical activity. No association with physical activity was observed with the blue areas and sport and leisure facilities. The results varied according to the size of the living zone. The amount of physical activity did not vary according to the municipality of residence or urban-rurality. Urban planning must continue to focus on maintaining and developing good road networks, and this research does not negate the numerous positive health benefits associated with green and blue areas. In the future, it would be useful to study environmental exposure in more detail using objectively measured physical activity data, and to determine in which environments people move and how they are actually exposed to different environmental features.
Vähäinen fyysinen aktiivisuus on yksi kansanterveyttä uhkaava tekijä maailmanlaajuisesti. Suomalaisista lapsista vain alle puolet liikkuu terveytensä kannalta riittävästi. Vähentynyt fyysinen aktiivisuus on johtanut tarpeeseen tutkia tarkemmin, mitkä arkiympäristön tekijät ovat yhteydessä lasten liikkumiseen. Tämän tutkielma tavoitteena oli selvittää, eroaako lasten fyysinen aktiivisuus eri yhdyskuntarakenteen vyöhykkeillä ja onko elinpiirin koolla yhteyttä lasten fyysiseen aktiivisuuteen. Fyysistä aktiivisuutta tarkasteltiin aktiivisen liikkumisen keston, liikuntaharrastamisen useuden ja itsearvioidun fyysisen aktiivisuuden näkökulmista. Tutkielma toteutettiin osana Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun FREERIDE-tutkimusta. Tutkimuksen aineisto koostui 9–13-vuotiaista lapsista (n=426, ka 11 vuotta, kh 0,8). Tutkimusmenetelmänä käytettiin osallistavaa paikkatietomenetelmää. Lasten asuinympäristö määriteltiin Suomen ympäristökeskuksen yhdyskuntarakenteen vyöhykemallin (YKR) mukaan keskusta-, auto- ja maaseutuvyöhykkeisiin. Yksilön elinpiiri mallinnettiin paikkatietopohjaisella home range -mallilla. Aineisto analysoitiin Kruskal-Wallisin testin ja Spearmanin järjestyskorrelaatiokertoimen avulla. Lasten aktiivisen liikkumisen kesto kulkumuodoittain ja liikuntaharrastamisen useus erosivat YKR vyöhykkeiden välillä. Keskustavyöhykkeellä asuville lapsille kertyi enemmän kävelyä arjen paikkoihin kuin auto- ja maaseutuvyöhykkeellä asuville lapsille (p<0,001). Auto- ja keskustavyöhykkeellä kertyi enemmän pyöräilyä kuin maaseutuvyöhykkeellä (p<0,001). Toisaalta maaseutuvyöhykkeellä lapsille kertyi enemmän pysäkille kävelyä kuin auto- ja keskustavyöhykkeellä asuville lapsille (p<0,001). Maaseutuvyöhykkeellä lapsilla oli myös vähiten ohjattuja liikuntaharrastuksia, mutta useammin käyntejä omaehtoisen liikkumisen paikoissa (p<0,05). Elinpiirin koko oli yhteydessä ohjattujen liikuntaharrastusten useuteen (r=0,296, p<0,001) ja pysäkille kävelystä kertyneeseen aktiivisuuteen (r=0,186, p<0,001). Toisaalta mitä pienempi elinpiiri oli, sitä enemmän lapsille kertyi kävelyä arjen paikkoihin (r=-0,247, p<0,05). Tutkimuksen tulokset osoittavat, että erilaiset arkiympäristöt voivat tukea lasten fyysistä aktiivisuutta eri tavoin. Tulosten mukaan ei näyttäisi olevan yhtä lasten liikkumisen kannalta optimaalisinta arkiympäristöä. Tiiviimpi yhdyskuntarakenne voi lisätä lasten aktiivisten kulkumuotojen käyttöä kävelyn ja pyöräilyn osalta. Toisaalta joukkoliikenteen käyttöön liittyvä pysäkille kävely, voi lisätä aktiivisen liikkumisen määrää erityisesti pitkillä välimatkoilla. Elinpiirin laajuus oli yhteydessä liikuntaharrastusten useuteen ja ohjatut liikuntaharrastukset olivatkin arjen kaukaisimpia paikkoja. Maaseudulla asuvat lapset voivat pyrkiä kompensoimaan liikuntaharrastusten puutetta omaehtoisella liikkumisella. Kaupunkisuunnittelussa ja liikuntakaavoituksessa tulisi edistää lasten arjen liikkumista huomioimalla sekä aktiivisen liikkumisen mahdollisuus että liikuntaharrastamisen yhdenvertainen saavutettavuus. Osallistavat paikkatietomenetelmät voivat auttaa ymmärtämään todellisia olosuhteita, joissa terveyskäyttäytyminen tapahtuu. Tarvitaan lisää subjektiivista ja objektiivista tietoa yhdistävää pitkittäistutkimusta, miten arkiympäristöä muokkaamalla pystytään tukemaan lasten liikunta-aktiivisuutta.
Lapsibarometri on 6–7-vuotiaiden Suomessa asuvien lasten näkemyksiä kartoittava tutkimussarja. Lapsibarometri 2022 perustuu 404 lapsen puhelinhaastatteluun, ja sen teemana on turvallisuus. Tutkimus avaa näkökulmia siihen, mitä turvallisuus merkitsee esiopetusikäisille lapsille, millaiset asiat lisäävät lasten turvallisuuden tunnetta ja millaiset asiat vähentävät sitä. Tutkimus on suunnattu päättäjille, lasten parissa työskenteleville, vanhemmille ja kaikille lasten asioista kiinnostuneille.
Väestö ikääntyy ja iäkkäät ihmiset asuvat yhä pidempään omissa kodeissaan tavallisilla asuinalueilla. Koska toimintakyky ikääntyessä heikkenee, tulee asumisen ja asuinalueiden turvallisuuteen kiinnittää kasvavaa huomiota. Tässä selvityksessä tarkastellaan ikääntyneiden asukkaiden turvallisuutta asuinalueilla asumiseen ja turvallisuuteen liittyvien kansallisten ohjelmien ja -linjausten sekä tutkimuskirjallisuuden ja kyselyjen kautta. Tarkasteltavana ovat ikäihmisten kannalta keskeiset turvallisuusteemat ja ne keinot ja ratkaisut, joilla ikääntyneiden turvallisuutta pyritään asuinalueilla edistämään. Esillä ovat muun muassa paikallinen turvallisuussuunnittelu, terveyden- ja hyvinvoinnin edistäminen, ikäystävällisyyden kehittäminen sekä useat asumisen turvallisuutta tukevat hyvät käytännöt. Tarkasteltavana ovat myös liikkumisen turvallisuus ikääntyneiden näkökulmasta sekä turvallisuuteen vaikuttavat tekijät asuinalueiden fyysisessä ja sosiaalisessa ympäristössä. Selvityksessä korostetaan sektorirajat ylittävää turvallisuustyötä ja sen suositukset on tarkoitettu kaikille niille toimijoille, jotka osallistuvat kuntien turvallisuustyöhön ja ikääntyneiden kuntalaisten hyvinvoinnin edistämiseen.
Valtioneuvosto teki 18.4.2013 periaatepäätöksen Ikääntyneiden asumisen kehittämisohjelmasta vuosille 2013–2017. Ohjelman ollessa ajallisesti toimeenpanonsa puolessa välissä, ympäristöministeriö teetti kehittämisohjelmasta ulkoisen väliarvioinnin, jonka tarkoituksena oli tukea ohjelman toteutusta ja sen suuntaamista ohjelman loppukaudella. Arvioinnissa tuotettiin tietoa tavoitteiden yhteiskunnallisesta relevanssista, ohjelman organisoinnin ja toimeenpanon toimivuudesta sekä alustavista tuloksista ja/tai vaikutuksista sekä esitettiin kehittämisehdotuksia ja jatkotoimenpidesuosituksia ohjelman loppukaudelle. Väliarvioinnin johtopäätösten mukaan ohjelma suunnattiin onnistuneesti suhteessa niihin haastealueisiin, mitä ohjelman toimintaympäristössä havaittiin. Myös ohjelman toimenpiteet ovat olleet loogisia ja tavoitteiden saavuttamisen kannalta onnistuneita. Tavoitteet pyritään saavuttamaan monentyyppistä vaikutusdynamiikkaa synnyttävien toimenpiteiden kautta. Kriittinen tekijä korkealle asetettujen tavoitteiden saavuttamisessa, on resurssien riittävyys ja toimijoiden mahdollisuudet sitoutua tavoitteiden edistämiseen. Arvioinnin mukaan ohjelmaa ei ole syytä merkittävällä tavalla suunnata uudelleen. Olennaisia teemoja, joihin jatkossakin tulisi panostaa ovat ennakointi ja varautuminen, yhteisöllisyyden kehittäminen iäkkäiden asumisessa, asuntojen ja rakennusten sekä asuinalueiden esteettömyyden edistäminen korjausratkaisuilla ja jälkiasennushissien asentamisella sekä iäkkäiden asumisen kehittämistarpeisiin liittyvään julkisen keskusteluun vaikuttaminen. Olennaisia teemoja ovat myös kotona asumisen palvelujen kehittäminen, teknologian ja digitalisaation hyödyntäminen mm. asumisessa, palveluissa ja turvallisuuden kehittämisessä sekä erilaisten asukaslähtöisempien asumisen tapojen ja asumismuotojen kehittäminen iäkkäille. Ohjelman toteuttaminen on nykyisellään ollut eri osa-alueilla onnistunutta ja valittu poikkihallinnollinen ja monialainen toteutustapa on ollut tarkoituksenmukaisin tapa edistää ohjelman tavoitteita. Ohjelman organisointi on ollut toimivaa, vaikkakin ohjelman yhteistyörakenne voisi olla vielä nykyistä tiiviimpi ja laajempi sidosryhmäyhteistyö vahvempaa. Ohjelman johtaminen on ollut hyvää ja sen kautta on saatu ohjelman toteuttajia aktivoitua. Ohjelman merkittävimmät tulokset ohjelman puolivälissä liittyvät erityisesti jälkiasennushissien rakentamisen edistämiseen olemassa olevaan asuntokantaan, asuntojen korjausavustuksen määrärahan nostamiseen ja avustuksen saamisen ehtojen höllentämiseen, tuotettuun tietoon ikääntyneiden asumisen ennakointiin ja varautumiseen liittyen ja kyseisen tiedon levittämiseen sekä uusien toimintamallien ja työvälineiden kehittämiseen. Kokonaisuutta tarkasteltaessa ohjelman vaikuttavuuden haasteena ei ole jatkossa niinkään se, että tehdäänkö tavoitetasolla oikeita asioita, vaan se että toimintaympäristö asettaa vision saavuttamiselle merkittäviä haasteita ja nykyiset käytössä olevat keinot ja resurssit ovat pienet suhteessa tavoiteltaviin vaikutuksiin. Tavoitetilan saavuttamiseksi tarvitaan nykyistä laajempi toimijajoukko ja resursseja vision suuntaiseen toiminnan toteuttamiseen, ja selkeämpi yleisen asenneilmapiiriin muutos toimijoiden ja kansalaisten keskuudessa. Tämä vaatii myös ohjelman toimintatapojen suuntaamista tämän mukaisesti.
Ikäystävällisiin elinympäristöt ja muistiystävällinen yhteiskunta ovat teemoja, jotka koskettavat laajalti koko yhteiskuntaa, ja samalla ne näkyvät meidän lähiyhteisöissämme ja arkisissa toiminnoissamme. Julkaisuun on koottu teemaa käsitteleviä tutkimusartikkeita sekä sanomalehti Karjalaisen Vanhuus maalla -kolumnisarjan kolumneja. Julkaisu on suunnattu kaikille ikäystävällisyyden kehittämisestä innostuneille: Ikäihmisille, eri alojen ammattilaisille ja opiskelijoille sekä kehittäjille ja opettajille. Julkaisu on hyödyksi myös ikäystävällisyyden osaamisyhteisöjen toimijoille.
Tämä katsaus käsittelee rikoksentorjunnan mahdollisuuksia lähiympäristön turvallisuuden parantamisessa. Päivittäin käytetyn lähiympäristön koettu turvallisuus vaikuttaa olennaisella tavalla ihmisten hyvinvointiin. Rikollisuutta, vahingontekoja ja järjestyshäiriötä sekä niihin liittyvää turvattomuudentunnetta voidaan vähentää suunnittelun keinoin. Ympäristö vaikuttaa osaltaan rikostilaisuuksien syntymiseen sekä välinpitämättömyyden ilmapiiriin ja turvattomuudentunteen kokemiseen. Rikoksentorjuntakatsauksessa on hyödynnetty Lähiympäristö 2.0 -hankkeen tuloksia, joka on rahoitettu valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan määrärahoilla. Rikoksentorjunnan keinoin voidaan vaikuttaa rikoksentekomahdollisuuksiin ja osallistamalla asukkaita lähiympäristön kehittämiseen voidaan parantaa turvallisuudentunnetta. Tässä katsauksessa esitellään rakennetun ympäristön elementtejä, jotka vaikuttavat rikollisuuteen. Lisäksi esitetään suosituksia, miten rikoksentorjunnan näkökulma ja asukkaiden näkemys turvallisesta lähiympäristöstä otetaan mukaan rakennetun ympäristön suunnittelussa. Suositukset käsittelevät myös sitä, miten asukkaiden yhteisöllisellä toiminnalla voidaan parantaa turvallisuutta.
Viheralueet ja luontoympäristöt parantavat tutkimusten mukaan hyvinvointia. Viheralueet voivat tarjota ikääntyneille henkilöille mahdollisuuksia parantaa paitsi fyysistä terveyttä ja ylläpitää sosiaalisia suhteita ulkoillessa, myös edistää psyykkistä hyvinvointia ja parantaa elämänlaatua. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, onko asuinympäristöjen viheralueiden määrällä ja asuinalueiden läheisyydessä sijaitsevien suurempien luontoalueiden monimuotoisuudella yhteyttä ikääntyneiden henkilöiden elämänlaatuun ja psykologiseen hyvinvointiin. Tutkimusaineistona käytettiin Active aging -resilience and external support as modifiers of the disablement outcome (AGNES) -kohorttitutkimuksen vuoden 2017–2018 poikkileikkausaineistoa sekä CORINE Land Cover (CLC) 2018 -paikkatietoaineistoa, joka kuvaa koko Suomen maankäyttöä vuonna 2018. Aineisto koostui 1021 Jyväskylän alueella itsenäisesti asuvista 75-, 80- ja 85-vuotiaista henkilöistä. Psykologista hyvinvointia mitattiin Scales of Psychological Well-Being (SPWB) -mittarilla. Elämänlaatua selvitettiin Older People’s Quality of Life (OPQOL-brief) -mittarilla. Tutkittavan kotoa 500 metrin etäisyydelle ulottuvalla vyöhykkeellä määritettiin viheralueiden määrä ja vyöhykkeelle ulottuvan suuremman luontoalueen monimuotoisuus CLC-paikkatietoaineistosta. Tutkimuksen taustamuuttujat olivat sukupuoli, ikä, koettu kävelykyky 500 metrin matkalla, koulutusvuodet, asumismuoto ja väestöntiheys. Tutkimuksen pääanalyysimenetelmä oli lineaarinen regressioanalyysi. Tämän tutkimuksen tulosten perusteella kodin lähialueen viherympäristön määrällä tai laadulla ei ole yhteyttä ikääntyneiden henkilöiden elämänlaatuun tai psykologiseen hyvinvointiin. Taustamuuttujista kävelykyky 500 metrin matkalla oli tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä sekä psykologiseen hyvinvointiin että elämänlaatuun. Puolen kilometrin matkan kävelemisessä vaikeuksia kokevilla oli matalampi elämänlaatua kuvaava summapistemäärä. Yhteys psykologiseen hyvinvointiin oli samansuuntainen. Psykologiseen hyvinvointiin ja elämänlaatuun olivat lisäksi yhteydessä taustamuuttujat asumismuoto ja koulutusvuosien määrä. Yksin asuvat ja pidempään kouluttautuneet saivat psykologisen hyvinvoinnin ja elämänlaadun mittareista suuremmat pisteet. Viherympäristöillä on kuitenkin aiemmissa tutkimuksissa havaittu olevan laaja-alaisia yhteyksiä etenkin hyvinvointiin ikääntyneillä henkilöillä. Tutkimustietoa tarvitaan lisää sekä psykologisen hyvinvoinnin että elämänlaadun osalta. On tärkeä selvittää esimerkiksi, voiko asuinalueiden viherympäristöillä olla ikääntyneille henkilöille hyvinvointiyhteyksiä ilman, että viherympäristössä varsinaisesti vieraillaan ja miten pitkään ja usein viherympäristössä tulisi oleskella, jotta sillä olisi yhteyksiä psykologiseen hyvinvointiin ja elämänlaatuun.
Tämän opinnäytetyön tarkoituksena oli kartoittaa kotona asuvien ikääntyneiden kokemuksia hyvinvointiteknologisista apuvälineistä sekä kodin ja asuinympäristön esteettömyydestä. Opinnäytetyön tavoitteena oli tuottaa tietoa, jota voidaan hyödyntää kehitettäessä ikääntyneiden hyvinvointiteknologisia apuvälinepalveluja sekä esteetöntä koti- ja asuinympäristöä, jotta ikääntyneet voisivat asua kotona mahdollisimman pitkään. Opinnäytetyön toimeksiantaja oli Forssan seudun hyvinvointiklusteri, jonka toiminnan tavoitteena on seudun asukkaiden ja ympäristön hyvinvoinnin edistäminen. Opinnäytetyön lähestymistapa oli laadullinen. Opinnäytetyön aineistonkeruumenetelmänä oli teemahaastattelu ja aineisto analysoitiin sisällönanalyysilla. Tutkimuksen kohdejoukon muodostivat kymmenen (n=10) yli 70-vuotiasta Forssan seudulla kotona asuvaa henkilöä. Tämän opinnäytetyön tulosten mukaan ikääntyneet kokivat hyvinvointi-teknologisten apuvälineiden saatavuuden hyväksi. Sen sijaan apuvälineiden käytössä koettiin olevan runsaasti haasteita. Haasteet ilmenivät käyttäjästä lähtöisin olevina, asuinympäristöstä johtuvina tai itse apuvälineestä johtuvina haasteina. Ikääntyneet kokivat apuvälineillä olevan toimintakykyä ylläpitävä tai parantava vaikutus, ja etteivät he selviäisi kotona ilman apuvälineitä. Apuvälineiden käytön koettiin parantaneen liikkumista sekä vähentäneen ulkopuolisen avun tarvetta. Tulosten mukaan ikääntyneet kokivat kotona ja asuinympäristössä esteettömän liikkumisen ainakin jollain tavoin haasteelliseksi. Ikääntyneistä suurimman osan koteihin ja/tai asuinympäristöön oli tehty elämää helpottavia muutostöitä, kuten asennettu tukikahvoja, kynnysluiskia tai korkeampi wc-istuin. Ikääntyneet kokivat näiden muutostöiden vaikuttaneen pääasiassa myönteisesti heidän kotona selviytymiseensä. Jatkotutkimukset voisivat keskittyä mm. apuvälineiden seurannan toteutukseen sekä jonkin tietyn apuvälineen käyttökokemusten kartoittamiseen.
This article describes varied place attachments manifested in public (communal) places in the two socioeconomically weakest suburbs of the city of Jyväskylä in central Finland. We conducted ethnographic research and observations, interviewed local experts on their views of the suburbs, and analysed discourses from various places where residents’ experiences of identity and social relations are connected to residential and community attachment. Our results show a strong connection to place evolving in both suburbs through bonds to the physical and the social environment. The local experts reported social connectedness and sense of belonging among the residents of both suburbs. The strength of the suburbs resided in a community spirit manifested in public places (community centers, local natural beauty spots, and recreational spaces). Residents are attached to their nearby natural environment and specific places in both suburbs. Attachment to place is undermined by negative media influence and by public discourse highlighting social segregation and insecurity. Keywords: community ties, ethnography, suburb, place attachment, place experiences.
Keskustelu yhteisöllisyyden merkityksestä käy kiivaana suomalaisessa yhteiskunnassa. Huoli yhteisöllisyyden menetykseen voidaan yhdistää nostalgiseen ajattelutapaan menetetystä yhteisöstä sekä uutisiin suomalaisten kasvavasta yksinäisyydestä. Yhdeksi ratkaisuksi on esitetty yhteisöllistä asumista. Yhteisöllinen asuminen on ollut paljon esillä mediassa ja rakennusyhtiöiden esitteissä, mutta keitä ovat he, jotka sitä haluaisivat tosiasiassa toteuttaa asumisessaan? Tässä tutkielmassa pyrin selvittämään, onko olemassa joitakin tiettyjä ihmisryhmiä, jotka erityisesti toivovat yhteisöllisyyttä seuraavaan asuntoonsa. Aikaisempaan tutkimustietoon yhteisöllisyydestä ja yhteisöllisestä asumisesta pohjaten muodostan hypoteesit, joiden perusteella odotan iän ja varallisuuden vaikuttavan yhteisöllisyyden asumistoiveeseen. Kolmas hypoteesi on eksploratiivinen, eli analyysiin on otettu mukaan valitsemiani demografisia muuttujia. Tutkielman aineistona käytin tuoreinta vuoden 2016 Asukasbarometria. Asukasbarometri on kyselytutkimus suomalaisten kaupunkimaisten naapurustojen laadusta vähintään 10 000 asukkaan taajamissa. Asukasbarometrissa on tutkittu asuinympäristöjen tilaa ja niissä tapahtunutta ajallista muutosta sekä ihmisten asumistoiveita. Kolmesta yhteisöllistä asumistoivetta mitanneesta kysymyksestä muodostettiin summamuuttuja, joka toimi analyysin selitettävänä muuttujana. Menetelmänä käytin lineaarista regressioanalyysia. Selittävät muuttujat valikoituivat analyysiin osin perustuen aiheen aikaisempaan tutkimukseen, naapuruutta sekä yhteisöllisyyttä koskevaan teoriaan sekä omaan mielenkiintoon. Analyysin perusteella eniten yhteisöllisyyttä seuraavassa asunnossaan toivoivat pienituloiset, sekä lapsiperheet, joilla on nuoria lapsia. On huomioitavaa, että yhteisöllisyys käsitteenä voi tarkoittaa monille eri asioita ja siksi on tärkeää selvittää, mitä ihmiset itse ajattelevat yhteisöllisyydestä asumisessaan. Pienituloisia ja lapsiperheitä yhdistää halu jakaa resursseja. Yhteisöllinen asuminen voisi tarkoittaa asioiden yhteisomistajuutta, tavaroiden kierrätystä sekä pienten palvelusten vaihtoa, jotka ovat tärkeitä niukkuudessa tai kiireisessä lapsiperhearjessa eläville. Poliitikot ja suunnittelijat ovat pyrkineet lisäämään yhteisöllisyyttä naapurustoihin ilman, että sen varsinaista kohderyhmää on hahmotettu. Tämän tutkielman tuloksista voidaan päätellä erityisesti pienituloisten ja nuorten lapsiperheiden olevan heitä, joita yhteisöllisyys kiinnostaa asumisvalinnoissa. Pienituloisista kotitalouksista suuri osa on yhden hengen kotitalouksia, jolloin pienituloiset yksinasujat saattavat olla myös ryhmä, jolle yhteisöllisen asumisen muodot ovat tärkeitä seuraavaa asuntoa valittaessa. Yhteisöllisyyttä asuinalueella lisäävän suunnittelun tulisi ottaa nämä ryhmät erityisesti huomioon.