Kaikki aineistot
Lisää
Poikkeavan korkeaa kuolleisuutta Suomessa vuosina 1918–19 on aikaisemmin tutkittu poliittisen, sota- ja sosiaalihistorian näkökulmasta. Ei-väkivaltaisen kuolleisuuden taso on katsottu väkivallan ja ravinnon puutteen seurauksiksi – etenkin siksi, että vuoden 1918 sodan eri osapuolet painottivat nälkää tai elintarvikehuollon ongelmia kuolleisuuden syinä ja kummankin puolen tautikuolemat laskettiin mieluusti rintamatappioiksi, terroriksi tai sorron tulokseksi. Epidemiologian metodein voidaan puolestaan tuoda esille ajanjakson poikkeustekijöitä: erittäin vaikea angiina-, tulirokko- ja reumakuume-epidemia, historian pahin lintuinfluenssapandemia, isorokon ja sitäkin pahemman toisintokuumeen leviäminen hajoavan Venäjän imperiumin länsipuoliskolla, seerumilääkepula, rokotussuojan puutteet ja lääkärien vähyys. Pentti Mäkelän tutkimus on ensimmäinen esitys kansanterveyden ongelmista ja tartuntatautien aiheuttamasta ylikuolleisuudesta eri ikäryhmissä tänä ajankohtana. Tutkimuksessa on käytetty hyödyksi vakuutusmatematiikan ja epidemiologian käsitteitä ja menetelmiä historiallisen rekonstruktion rakentamisessa. Päälähteitä ovat siviili-, sota- ja sotavankihallinnon lääkärien raportit ja kertomukset sekä henkivakuutusyhtiöiden ja kaupunkien selvitykset kuolleisuudesta. Valitut lähteet ja tutkimusmenetelmä täydentävät terveydenhuoltoviranomaisten laatimia tilastoja puutteineen ja aukkoineen: vuoden 1918 sairaustilastot laadittiin rauhanaikaan verrattuna harvojen kunnanlääkärien raporteista, 270 000:sta 23–30-vuotiaasta miehestä kolmannes oli espanjantautipandemian alussa poissa siviililääkärien vastuualueesta, ja sotasensuuri esti karanteeni- ja vankisairaaloiden lääkäreitä ilmoittamasta muuta kuin kuolinpaikan ja -tavan. Lasten ja työikäisten miesten ylikuolleisuuden tarkastelu etiologisen tekijän eli taudinaiheuttajan mukaan yltää perimmäisiin kysymyksiin ihmisen suhteesta omaan ympäristöönsä.
Tämä kandidaatintutkielma käsittelee Naarajärven sotavankileiriä N:o 2 siellä otettujen valokuvien ja taustakirjallisuuden perusteella. Ainestoani lähestyn seuraavien tutkimuskysymysten kautta: Millaisena vankien elämä ja arki leirillä näyttäytyi valokuvien ja taustakirjallisuuden varjossa? sekä Mitä otettujen valokuvien perusteella haluttiin näyttää? Tutkimuskysymyksiini vastaan Olli Ingervon yksityisellä valokuva-aineistolla.
Maisterintutkielman aiheena on vaikeana koettu menneisyys ja tähän liittyvä kulttuuriperintö. Tutkielmassa selvitettiin mitä vaikealla kulttuuriperinnöllä ja menneisyydellä tarkoitetaan, pohdittiin määrittelyn ongelmallisuutta ja tutustuttiin kahden sisällissodasta muistuttavan ympäristön kautta vaikean menneisyyden kulttuuriympäristöjen muistamiseen. Tutkielman tavoitteena oli pyrkiä tarjoamaan erilaisia näkemyksiä kulttuuriperinnöstä ja perintöön liitetyistä arvoista. Tutkimus on laadullinen tapaustutkimus, jonka kautta tarkoituksena oli ymmärtää Tampereella sijaitsevien Kalevankankaan hautausmaan ja entisen kasarmialueen ympäristössä tapahtuvaa sisällissodan muistamista. Tutkimuksessa huomioitiin kyseisten ympäristöjen muistamiseen liittyvät taustat ja olosuhteet, joihin vaikuttivat alueella käyty sisällissodan taistelu sekä entisellä kasarmialueella sijainnut vankileiri. Tutkimuksen aineisto kerättiin kokoamalla tietoa erilaisista asiakirjoista ja kirjallisista lähteistä sekä yhdistämällä tämä aineistonkeruumenetelmä Kalevankankaan ympäristössä tehtyyn havainnointiin. Aineistona käytetty kirjallinen aineisto koostui sisällissodan muistamisen kehitystä ja sodan muistomerkkejä kuvaavasta kirjallisuudesta, Kalevankankaan hautausmaata ja entistä kasarmialuetta käsittelevästä kirjallisuudesta sekä edellä mainittuja kulttuuriympäristöjä koskevista selvityksistä. Lisäksi aineistoon kuuluivat Museokeskus Vapriikin Tampere 1918 -näyttely ja Visit Tampereen Kalevankankaan alueella vuonna 2018 järjestämät opastetut kierrokset. Aineisto analysoitiin sisällönanalyysin avulla, jonka kautta luotiin kokonaiskuva Kalevankankaan hautausmaan ja entisen kasarmialueen sisällissodan muistamisesta. Aineistosta löydettyjä teemoja olivat sisällissodan tapahtumien muistaminen, aineelliset jäljet ympäristössä, ympäristöön liitetyt mahdolliset arvotukset ja aineettomat merkitykset ympäristössä. Tutkimuksen kautta pystyttiin saamaan kokonaiskuva Kalevankankaan ympäristöjen vaikean menneisyyden muistamisesta. Kalevankankaan ympäristön vaikeaa menneisyyttä muistettiin ympäristössä olevien aineellisten jälkien lisäksi kirjallisuudessa, museon toimesta ja kaupungin matkailuorganisaation alueella järjestämissä opastetuissa kierroksissa. Aineettoman kulttuuriperinnön kerrokset korostuivat erityisesti entisellä kasarmialueella, jonka ympäristössä ei ole mitään aineellista muistuttamassa vuosista 1918 ja 1919. Kalevankankaan hautausmaan sisällissodan muistamisen havaittiin tutkimuksessa myötäilevän sodan jälkeistä muistamisen kehitystä niin muistomerkkien sijainneissa, pystytysajankohdissa kuin muistomerkkien muistoteksteissäkin.
Tutkimuksen tavoitteena on muodostaa kokonaiskuva sotavankileirien perustamisesta ja hallinnoinnista kansainvälisessä humanitaarisen oikeuden sääntelyssä. Tutkimuksen pääkysymys on: Miten kansainvälinen humanitaarinen oikeus vaikuttaa Suomen sotavankileirien perustamiseen ja hallinnointiin? Tutkimuksen lähestymistavat ovat kansainvälisen humanitaarisen oikeuden osalta kansainvälisen oikeuden eurooppalainen oikeuspositivistinen lähestymistapa ja kansallisen lainsäädännön osalta lainoppi. Tutkimusmenetelmänä on käytetty aineistotutkimusta. Sotavankileirien perustamisessa ja hallinnoinnissa tulevat sovellettaviksi oikeussäännöt kansainvälisen humanitaarisen oikeuden ja erityisesti sen tapaoikeuden sekä kansallisen oikeuden eri osa-alueet. Keskeisimmät näistä oikeussäännöistä liittyvät Suomen ratifioimiin valtiosopimuksiin, mutta kansallisen lainsäädännön osalta asiaan vaikuttavat lukuisat muut lait. Suomella on velvollisuus huolehtia sodan aikana sotavangeiksi jääneistä taistelijoista. Sotavankileirien perustaminen ja hallinnointi on mahdollista toteuttaa kansainvälisen humanitaarisen oikeuden periaatteiden mukaisesti, mutta toisaalta kansallista lainsäädäntöä ja puolustusvoimien sisäisiä ohjeita tulisi ajantasaistaa tämän päivän vaatimusten mukaisiksi. Sotavankien tarvitsema sairaalatasoinen hoito tulee pystyä järjestämään laadukkaasti ja kustannustehokkaasti, kuitenkin siten, että kokonaisvastuu säilyy puolustusvoimilla. Ehdottomaan vankeuteen tuomittujen sotavankien rangaistusten käytännön toteuttaminen edellyttää lainsäädännön tarkentamista. Sotavankien erityisasemaa ei vankeuslaissa ole huomioitu selkeästi. Sotavankileiri tulisi perustaa strategisen iskun ennaltaehkäisyn vaiheessa, koska sotavangin asemaan oikeutettuja taistelijoita saattaa joutua pidätetyksi ennen varsinaisten sotatoimien alkamista. Sotavankileiri tulisi olla modulipohjainen, jotta se voitaisiin perustaa joustavasti. Esikuntia tulisi olla vain yksi ja sen alaisuuteen perustettaisiin muita yksiköitä tarpeen mukaan. Sotavankileirin tulisi olla joukko-osastotason organisaatio. Sotavankisairaala, vankila ja vartiokomppania voisivat olla joko joukkoyksikkö- tai perusyksikkötason joukkoja. Sotavankisairaalan ja vankilan perustamisessa tulisi tehdä yhteistyötä vastaavien siviiliorganisaatioiden kanssa. Sotavankiasioita käsittelevät valtiosopimukset, lait ja asetukset tulisi kirjoittaa selkokielisesti ohjesääntöön, jotta joukkojen kouluttaminen voitaisiin toteuttaa onnistuneesti kaikilla organisaatiotasoilla. Sotavankileirien perustaminen ja hallinnointi edellyttää rauhan aikana aloitettua johdonmukaista valmistautumista ja erityisesti oikeudellinen osaaminen korostuu merkittävästi. Oikeudellinen osaaminen on kokonaisjärjestelyjen kannalta onnistumisen edellytys. Sotavankien oikeudenmukainen kohtelu on perusedellytys osaavan oikeusvaltion maineenhallinnassa.
Toisen maailmansodan aikana Suomi otti noin 70 000 neuvostoliittolaista sotavankia, joista suurin osa eli noin 67 000 vankia otettiin jatkosodan aikana. Jatkosodan aikana Suomi kärsi suuresta työvoimapulasta, jonka helpottamiseksi päätettiin käyttää sotavankeja työvoimana. Sotavankeja lähetettiin mm. maaseudulle maataloustöihin ja heidät asutettiin siviiliväestön keskuuteen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on lähestyä erityisesti näitä Suomessa olleita maataloudessa työskennelleitä neuvostosotavankeja muistitietoaineistosta käsin. Tutkimuskysymys on, millainen kuva sotavangeista ja yhteiselosta heidän kanssaan välittyy vuosikymmeniä myöhemmin kerätystä muistitietoaineistosta. Tutkimus tuo esiin, miten suomalaiset suhtautuivat sotavankeihin, miten he elivät suomalaisten keskuudessa ja millaisia ajatuksia ja muistoja vangit muistelijoissa herättävät vielä vuosikymmenien jälkeen. Tutkimuksen päälähteinä ovat Tampereen yliopiston yhteydessä toimivasta Kansanperinteen arkistosta löytyvät pääsääntöisesti 1970-luvulla nauhoitetut haastattelut, jotka sisältävät muistitietoa sotavangeista. Tutkimusta varten haastatteluita on käyty läpi noin 70 kappaletta. Näistä haastatteluista kahteenkymmeneen viitataan tutkimuksessa ja käytetään esimerkkinä havainnollistamaan sotavankeja koskevaa muistitietoa. Lisäksi tutkimuksen lähteenä on käytetty erilaisia muistelmateoksia, jotka käsittelevät osittain tai kokonaan Suomessa olleita sotavankeja. Tutkimusmenetelmänä tässä tutkimuksessa käytetään muistitietotutkimusta eli muistot itsessään ovat tutkimuksen kohteena. Muistitietotutkimuksen metodologian mukaisesti tärkeintä on se, millaisia asioita ihmiset sotavangeista muistavat, eikä niinkään se, miten todenmukaisia nuo muistot ovat. Muistitietotutkimuksen päätavoite on laajentaa erilaisia menneisyyden tulkintoja tai vallitsevia totuuksia ja selvittää sitä, miksi ihmiset muistavat ja tuovat esiin juuri tiettyjä asioita. Muistot ovat vuosikymmenien aikana muokkautuneet ja sekoittuneet huhujen, kertomusten, propagandan, yleisen yhteiskunnallisen keskustelun ja myöhemmin ilmestyneiden historiantutkimusten kautta. Nämä esiin tuodut muistot kuitenkin kuvaavat sitä, miten sotavankeihin kansan keskuudessa suhtauduttiin ja miten suhtautuminen on ajan myötä muuttunut. Muistitieto osoittaa, että suomalaiset suhtautuivat pääsääntöisesti hyvin keskuudessaan eläneisiin neuvostosotavankeihin. Viralliselta tasolta annettiin paljon ohjeita ja sääntöjä, miten vankeja olisi kuulunut kohdella ja käsitellä, esimerkiksi vankeja olisi pitänyt pitää jatkuvasti vartioituina eivätkä he olisi saaneet olla tekemisissä suomalaisten siviilien kanssa. Todellisuudessa vankien olot olivat suomalaisilla maatiloilla hyvin vapaat, he söivät samasta ruokapöydästä talon muun väen kanssa ja kulkivat paikkakunnalla muutenkin vapaasti. Suomalaiset ystävystyivät kotitilallaan työskennelleiden sotavankien kanssa, eivätkä he nähneet tarkkoja turvamääräyksiä tarpeellisiksi. Kuitenkin viralliselta tasolta annettu sotapropaganda vaikutti myös paikallisella tasolla vankeihin suhtautumiseen. Muistitiedossa sotavangit kuvataan usein impulsiivisiksi, lapsenomaisiksi ja yksinkertaisiksi, mutta kuitenkin aina hyvin sympaattisiksi hahmoiksi. Muistoissa on kuitenkin havaittavissa ristiriita paikallisen tason ja virallisen tason välillä. Paikallisella tasolla siviilit suhtautuivat vankeihin empaattisesti ja ymmärtäväisesti, virallisella tasolla viranomaiset, sotilaat ja vartijat taas suhtautuivat neuvostosotavankeihin negatiivisesti. Sotavankeja koskevissa ikävissä muistoissa vain harvoin vangit itse ovat negatiivisen tarkastelun tai suhtautumisen kohteena eikä heitä koskaan pidetä pahoina. Muistoissa pahana nähdään usein suomalaiset sotilaat ja vartijat, jotka pyrkivät halventamaan vankeja ja vaikeuttamaan vankien isäntien arkea. Väkivallasta vankeja kohtaan puhutaan yleensä silloin, kun väkivaltainen osapuoli on ollut suomalainen sotilas tai vartija. Muistoissa ei juurikaan haluta tuoda esiin, että siviilit olisivat tehneet jotain pahaa vangeille. Muistitiedossa on selvä vastakkainasettelu hyvän paikallisen ja pahan virallisen kesken. Paikallinen hyvä edustaa siviilejä, jotka ovat kohdelleet vain hyvin, oikeudenmukaisesti ja empaattisesti vankeja. Pahana nähty virallinen edustaa vankeja koskevia sääntöjä, kieltoja, rangaistuksia, suomalaisia viranomaisia ja sotilaita.