Kaikki aineistot
Lisää
Tiivistelmä. Pro gradu -työssäni tutkin ironiaa poliittisen pilapiirroksen näkökulmasta. Lähestyn ironiaa sosiaalisena, yhteisöllisenä ja yhteiskunnallisena ilmiönä, en niinkään retorisena tehokeinona. Poliittista pilapiirrosta tutkin sekä journalistisena käytänteenä että sarjakuvaa lähellä olevana taiteenlajina. Pyrkimyksenäni on löytää selkeä ja havainnollinen tapa tulkita ja kuvata ironian ilmenemismuotoja erityisesti sosiaalisena kanssakäymisenä ja keskustelun muotona sekä tuoda esiin laajempi näkemys niistä ironian keinoista ja strategioista, joilla pilapiirros operoi ja joilla se viestiänsä välittää. Tutkimuskohteenani ovat Ville Rannan Kirkko ja kaupunki -lehdessä vuosina 2009–2012 julkaistut poliittiset pilapiirrokset sekä erityisesti niistä koostettu teos ”Joku raja” (2012). Olen valikoinut teoksesta tutkimukseeni seitsemän piirrosta lähempää tarkastelua varten. Näiden esimerkkien kautta pyrin löytämään niitä tapoja ja strategioita, joilla Ranta käyttää ironiaa pilapiirroksissaan ja joilla hänen mahdollinen kohdeyleisönsä on määriteltävissä. Lähestyn aihetta niin sarjakuvaa, pilapiirrosta, kirjallisuutta kuin filosofiaakin käsittelevien tutkimusten kautta, joiden avulla kartoitan erilaisia lähestymistapoja sekä ironiaan että pilapiirrokseen. Erityisesti keskityn ironian sosiaaliseen aspektiin, jonka käsittelyssä tärkeimmät teoreettiset lähdeteokseni ovat yhteiskunnallisen keskustelun näkökulmasta ironiaa lähestyvä R. Jay Magillin ”Chic Ironic Bitterness” (2007) sekä Linda Hutcheonin ”Irony’s Edge” (1994), jonka osalta keskityn erityisesti diskursiivisen yhteisön käsitteeseen. Muita merkittäviä lähdeteoksia ovat Merja Ylösen ”Pilahistoria” (2001), Kai Mikkosen ”Kuva ja sana” (2005), Sari Kivistön ”Satiiri: johdatus lajin historiaan ja teoriaan” (2007), Linda Hutcheonin ”Theory of Parody” (1985) sekä Stanley Fishin ”Is There A Text In This Class?” (1980). Tutkimukseni lopputuloksena voidaan tiivistettynä sanoa, että poliittinen pilapiirros on sosiaalisen aspektin sisältävä, ajankohtaisia ja yleisiä aiheita moraalisesta ja eettisestä näkökulmasta kommentoiva taiteen laji, joka käyttää ironiaa monipuolisesti sanomansa esille tuomiseen. Tutkimuksen myötä vahvistuu myös käsitys siitä, että ironia on moraalisesti ja eettisesti merkittävä yhteiskunnallisen keskustelun väline, joka ei edellytä niinkään älyllistä ylivertaisuutta kuin tiedollisen, taidollisen, historiallisen ja kulttuurisen kokemuksen jakamista piirtäjän ja lukijan välillä.
Tiivistelmä. Tässä tutkielmassa tarkastelen lähiluvun keinoin Piia Leinon teoksia Taivas (2017) ja Yliaika (2020). Tutkimuskysymyksenäni on selvittää, millaisia teosten dystooppiset yhteiskunnat ovat ja millainen rooli rakenteellisella väkivallalla on niissä. Lisäksi tarkastelen, millaisin kaunokirjallisin keinoin dystooppisia yhteiskuntia ja rakenteellista väkivaltaa teoksissa kuvataan. Teoreettisena taustanani toimii utopia- ja dystopiakirjallisuuden tutkimus, jonka pohjalta esitän kriittisen eutopian käsitettä uudeksi tarkentavaksi lajikategoriaksi. Hyödynnän myös Darko Suvinin kognitiivista vieraannuttamista ja novumia käsittelevää tuotantoa sekä venäläisten formalistien esittelemää vieraannuttamisen käsitettä. Väkivallan käsitteistön osalta tuon tarkasteluuni Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen väkivaltasanastoa sekä Johan Galtungin rakenteellisen väkivallan käsitteen. Taivaan novumeita ovat virtuaalimaailma Taivas sekä masennuksen kaltainen lamaannus. Teoksen dystooppista yhteiskuntaa leimaavat yksinäisyys, kasvottomuus ja tulevaisuudettomuus. Kognitiivinen vieraannuttaminen tuo kriittisesti esille oudolta vaikuttavan yhteiskunnan, ja esimerkiksi henkilöhahmojen kautta huomio kääntyy takaisin oman aikamme ilmiöihin. Dystooppisuus välittyy teoksessa erilaisten henkilöhahmojen, heidän taustojensa sekä diskurssien vastakkainasettelujen kautta. Taivas hyödyntää myös intertekstuaalisia yhteyksiä dystopiakirjallisuuden klassikoihin. Yliajan yhteiskunnan keskeisin dystooppinen piirre ja novum on Lex 75, kansalaisuutta iän perusteella rajaava laki. Dystooppisina voidaan nähdä myös spektaakkelimainen media, kuolinpäivän tuotteistuminen ja ihmissuhteiden heikentyminen. Kaunokirjallisiin keinoihin, joilla kuva Yliajan yhteiskunnasta rakentuu, lukeutuvat esimerkiksi keskenään ristiriitaista tietoa antavat tekstilajit, diskurssien ja kielenkäytön tapojen yhdistely sekä intertekstuaaliset viittaukset esimerkiksi kotimaiseen runouteen, laululyriikoihin ja Aleksis Kiven teksteihin. Rakenteellista väkivaltaa on Taivaassa nähtävissä riippuvuutta aiheuttavan virtuaalimaailman, kerjäläisjärjestelyn, rasistisen kansalaisuuden rajauksen sekä epäoikeudenmukaisen resurssien ja vallan jakautumisen muodossa. Rakenteellista väkivaltaa kuvataan Taivaassa esimerkiksi passiivirakenteilla ja metonyymisillä ilmauksilla, jotka häivyttävät väkivallan alkulähdettä. Rakenteellista väkivaltaa Yliajassa edustaa keskeisimmin Lex 75, jonka kuvailemisessa käytetään vaikuttamaan pyrkivää kieltä ja eufemistisia ilmauksia. Leinon teoksista voi tunnistaa sekä rakenteellista että kollektiivista väkivaltaa, ja nämä kaksi väkivallan muotoa näyttävät olevan teoksissa yhteydessä.
Tiivistelmä. Tutkimukseni käsittelee kirjallista tilaa, jota voidaan kutsua myös fiktiiviseksi tilaksi. Kysymyksessä on siis teoksen sisäinen tila, jonka lukijoina ”luomme” tekstiin perehtyessämme. Tuo tila koostuu kerronnassa esiintyvistä erilaisista tilan kuvauksista, joiden pohjalta muokkaamme oman tulkintamme siitä, missä teoksen kuvaamat asiat tapahtuvat. Kirjallista tilaa on tutkittu viime vuosina tiiviisti ja olen itsekin keskittynyt aiheeseen kirjallisuutta opiskellessani. Alaan liittyvät teoreettiset tutkimukset liittyvät kuitenkin usein johonkin aihepiirin osa-alueeseen. Kokoavaa kirjallisen tilan teoriaa, jossa aihepiiriä pyrittäisiin havainnollisesti kategorisoimaan ja ryhmittämään kokonaisuudeksi, en ole löytänyt. Työni keskeiseksi tavoitteeksi muodostui pyrkimys löytää tällainen havainnollinen jaottelu, jonka pohjalta yksittäisen teoksen tilallisuutta pohtiva kirjallisuudentutkija paremmin ymmärtäisi, mitä hän on tekemässä, toisin sanoen mihin kirjallisuuden tutkimuksen traditioon tai teoreettiseen lähestymistapaan hänen työnsä paikantuu. Työn menetelmänä oli siis kirjallisen tilan tutkimukseen tutustuminen alan kirjallisuuteen perehtymällä. Saatoin myös käyttää taustana lukuisia aiheesta tekemiäni esseitä, joita olen laatinut kirjallisuuden opinnäytetöinä. Ryhmittelytapoja osoittautui olevan useita. Tutkija voisi tehdä valintansa kohdistamalla työnsä fokuksen esimerkiksi feministiseen tai ekokriittiseen traditioon. Etsimäni jaottelu ei kuitenkaan suuntaudu tällä tavoin. Tavoitteenani oli löytää jotenkin yleispätevämpi jaottelun periaate, jossa teksti ja kerronta sinänsä ovat ryhmittelyn kohteena. Ratkaisevaksi virikkeeksi muodostui italialaisen kirjallisuustutkijan Franco Morettin käsitys kirjallisuudesta ”kerronnan virtana”, josta tutkija voi valita erilaisia kerronnan yksikköjä tarkastelunsa pohjaksi. Tätä kautta päädyin jaotteluun, jossa kriteerinä on tekstin laajuus, sen mittakaava. Tutkija voi siis tarkastella teosta sen pienimmistä yksiköistä sanoista lähtien. Hän voi tehdä tilallisen analyysinsä myös keskittyen lyhyisiin tekstikatkelmiin, joita olen (Bachlardin Tilan poetiikkaan pohjautuen) kutsunut myös poeettisiksi kuviksi. Tutkimus voi myös keskittyä — kuten on yleisesti tavattu tehdäkin — koko teoksen laajuuteen. Kullakin näistä lähestymistavoista osoittautui olevan oma teoreettinen välineistönsä. Sanojen tilallisuutta tarkastellaan semiotiikan ja kielitieteen välinein, lyhyttä tekstikatkelmaa ja sen aukeamista tilallisena kuvana puolestaan fenomenologisen kirjallisuudentutkimuksen keinoin ja koko teoksen mittakaavaa ensisijaisesti sen kerronnan rakennepiirteiden (strukturalistisen/jälkistrukturalistisen) analyysin kautta. Jaottelun tarkoituksena ei ole sulkea pois muita tai ristikkäisiä tarkastelutapoja vaan esittää kullekin tekstin tai kerronnan yksikölle luonteenomainen tilallinen tarkastelukulma. Tällainen luonteenomainen tarkastelutapa siis avaisi parhaiten juuri kyseisen kerronnan mittakaavan tilallisia piirteitä ja mahdollisuuksia. Kun tarkastelun mittakaavaa edelleen laajennetaan, tullaan useiden teosten tai laajan teosjoukon tasolle. Tällaiset laajat kerronnan kokonaisuudet ovat olleet tyypillisiä muun muassa kirjallisen maantieteen piirissä — havainnollisena esimerkkinä juuri yksi alan pioneereista Franco Moretti. Kirjallinen maantiede voi kuitenkin käsitellä paikan tilallisuutta kaikilla muillakin kerronnan mittakaavan tasoilla, eikä ole siis suoraan rinnastettavissa esittämääni kolmiosaiseen ryhmittelyyn. Olen kuitenkin halunnut työssäni tarkastella lyhyesti myös kirjallisen maantieteen aluetta, koska fiktiivisen tilan tutkimuksen nykyvaiheen kannalta se on kiinnostava ja nopeasti laajentunut tutkimusalue. Kirjallinen maantiede muodostaa myös yhdessä kirjallisuudentutkimuksen kanssa elävän ja kehittyvän poikkitieteellisen tutkimuskentän. Aivan yhtä elävä ei ole arkkitehtuurin ja kirjallisuuden yhteys, vaikka alalta on uuttakin vertailevaa tutkimusta. Tällä kentällä voisi kuitenkin olla tulevaisuudessa luotavissa kirjallisen maantieteen tapaan kiinnostava yhteinen tutkimusalue. Taustastani johtuen olen halunnut valottaa myös tätä aihepiiriä omassa luvussaan ikään kuin pohjustuksena tulevalle. Kun tutkimuksen tuloksia tältä osin tarkastellaan kriittisesti, tulee kysyneeksi, kuinka toimiva valittu ryhmittely oikeastaan on? Miksi ei koko teoksen skaalassa voisi käyttää fenomenologisia tilan tutkimuksen menetelmiä tai lyhyen tekstikatkelman osalta narratologisia ja strukturalistisia? Näinhän kirjallisuudentutkimuksessa toimitaan, eikä jaotteluni pyri sitä kritisoimaan. Jaottelu on siis yksi mahdollinen eikä muita käytäntöjä poissulkeva. Ryhmittely tuottaakin tuloksena ennen kaikkea havainnon, että nuo kaksi tapaa ovat olennaisesti erilaisia. Ne katsovat kirjallista tilaa periaatteellisella tasolla eri näkökulmista: fenomenologian katsannossa tila on tekstin kautta syntyvä tilakokemus. Strukturalistisessa tarkastelussa se on teoksen sisäisen maailman tilarakenne. Kaiken kaikkiaan edellä esitetty pyrkimys aihepiirin kategorisointiin voi olla havainnollinen ja auttaa tutkijaa orientoitumaan fiktiivisen tilan tutkimustapoihin. Lopputuloksena on kuitenkin — pikemmin kuin ryhmittely — jonkinlainen yleiskatsaus kirjallisen tilan tutkimukseen. Samalla kun se on suppea ja subjektiivinen, on se kuitenkin teemaa valaiseva ja siten yksi mahdollinen puheenvuoro aiheesta. Tämän keskeisen tutkimuskysymyksen ohella kiinnostukseni kohteena on siihen liittyvä erillinen aihe: tilallisen kuvan itselleen eläminen. Kysymys liittyy lukijatutkimukseen ja teoksen vastaanottoon ja sitä on tavattu lähestyä fenomenologisen kirjallisuustutkimuksen keinoin. Kuinka on mahdollista, että pienten mustien merkkien kautta meille avautuvat loputtomat tilalliset maailmat, joissa teoksen henkilöhahmojen lisäksi myös me lukijat liikumme, joskus jopa todellista ympäröivää maailmaa muistuttavalla havainnollisuudella. Tutkiessani tilatutkimuksen eri kategorioita saatoin havaita, että tätä aihepiiriä kosketeltiin osana fenomenologista tilan tutkimusta. Alkusysäyksen tarkasteluun antoi Bachelardin muotoilema ajatus poeettisesta kuvasta. Tutkimuksen menetelmänä oli valita kirjallisuudesta tällaisia voimakkaan visuaalisia ja lukijalle elävinä aukeavia kohtia, joita voi kutsua yleisesti tilallisiksi kuviksi. Käyn työssäni läpi useampia esimerkkejä pohtien, mikä tekee niistä tekstin sisällä erityisen merkityksellisiä ja kuinka ne suhtautuvat omaan tekstiympäristöönsä. Tällaisen tarkastelun tuloksena osoittautui, että tilallinen kuva koostuu lyhyistä tekstin katkelmista — muutama lause, jopa yksi virkekin voi riittää — ja ne rakentuvat varsin rajallisesta määrästä tilaa kuvaavia sanoja ja tilallisia suhteita kuvaavia paikan ilmaisuja. Näitä tilallisia suhteita voi kutsua topologisiksi relaatioiksi. Kiinnostavaa on myös, että teoksenkin laajuudessa lukijan mahdollisuus teoksen maailmaan eläytymiseen näyttää koostuvan näistä erillisistä tilallisista kuvista. Teoksen tilallisuus olisi siis eräänlainen kuvasarja, jonka pohjalta — ja monia puuttuvia kohtia omalla kuvittelullaan täydentäen — lukija rakentaa itselleen enemmän tai vähemmän ehjää tilallista maailmaa. Esittelemäni kaksi aihetta tai tutkimuskysymystä niveltyvät toisiinsa ja muodostavat tutkimukseni kokonaisuuden, jossa yleisestä tilojen kategorisoinnista tai teoreettisesta yleiskatsauksesta tarkennetaan yhteen kiinnostavaan aiheeseen. Johtopäätöksenä voinee todeta, että yleisen tilan piirteiden tarkastelun voi tehdä monella tapaa, mutta myös tässä esitetty on mahdollinen ja valaiseva. Se antaa myös taustan kohdistaa katse jälkimmäiseen vaikeaan kysymykseen ja luo sille otollisen tarkasteluympäristön. Tekstin tilaan eläytyminen on kuitenkin luonteeltaan — ainakin toistaiseksi — määrittelyjä pakeneva. Se mitä aiheesta voi sanoa ilman luonnontieteellisen tutkimuksen konkreettista apua, on rajallista. Kirjallisen tilan tutkijalle kuitenkin jo pieni askel eteenpäin voi olla palkitseva ja johtaa kenties uusiin kysymyksiin. Voisi vaikka kysyä, mikä on poeettisen kuvan ja kuvarunon suhde: aukeavatko ne samalla tavoin lukijan luomina autenttisina tilaelämyksinä?
Tiivistelmä. Tarkastelen tutkielmassani viisauden tematiikkaa Michel de Montaignen teoksessa Esseitä. Päähuomioni kohdistuu esseeseen ”Koulumestareista” (Du pédantisme), jota tutkin viisauden opettamisen näkökulmasta. Toinen tutkimuskysymykseni laajentaa näkökulmaa viisauden opettamisesta viisaaksi kasvamiseen. Lähtökohtaoletuksenani on, että ihminen on viisauden saralla oppilas koko elämänsä ajan, joten viisastumista voi tapahtua kaikissa elämänkaaren vaiheissa. Aineistona toisessa tutkimuskysymyksessäni onkin esseitä Montaignen tuotannon eri vaiheilta mukaan lukien hänen laaja esseensä ”Apologia eli Raimond Sebondin puolustus” sekä koko esseekokoelman viimeinen essee ”Kokemuksesta”. Kolmas tutkimuskysymykseni tarkastelee Montaignen käsityksiä viisaudesta nykyajan viisaustutkimuksen valossa. Minulle viisaus näyttäytyy jollakin tapaa ikiaikaisena käsitteenä, joten haluan selvittää, kuinka paljon yhtymäkohtia on 1500-luvulla kirjoitettujen tekstien ja nykyajan tutkimustulosten välillä. Analyysini perustuu tarkkaan lähilukuun, jossa otan huomioon Montaignen esseiden ominaispiirteet: lukuisat filosofiset lainaukset ja viittaukset, arkielämästä ja yhteiskunnasta poimitut esimerkit, pyrrhonistisen epäilyn ja Montaignen omintakeisen tyylin pohdiskella asioita. Esseissä katsotaan yhtä aikaa kauas ja lähelle, ympäröivään yhteiskuntaan ja itseensä, yleisiin totuuksiin ja henkilökohtaisiin mieltymyksiin. Teoriataustassani avaan käsityksiäni siitä, miten Montaignen Esseitä tulisi lukea, esittelen tutkielmani hermeneuttiset lähtökohdat, tarkastelen Montaignen suhdetta pyrrhonismiin ja avaan käsitteen viisaus filosofista taustaa. Lisäksi esittelen Ann Hartlen kehittelemää kehämäisen dialektiikan käsitettä, jota sovellan erityisesti ”Koulumestareista”-esseen analyysissa. Keskeisenä tutkimustuloksena esitän, että viisauden opettamisessa ei pohjimmiltaan ole kyse kirjoista opituista tiedoista ja käytännön taidoista, vaan tärkeintä ovat opetuksen taustalla olevat arvot ja se, miten tiedoista tehdään omakohtaisia ja miten tietoja ja taitoja opitaan käyttämään hyödyksi käytännön tilanteissa. Myös harkinta, itsetuntemus ja omien rajojen tunnistaminen ovat viisauden opettamisessa oleellisia elementtejä. Nämä elementit näyttäytyvät tärkeinä myös viisaaksi kasvamisessa. Viisaaksi kasvamisessa muita keskeisiä tekijöitä ovat omien kokemusten hyödyntäminen elämässä, virheistä oppiminen sekä nöyryys omaa viisautta kohtaan. Erityisesti kokoelman viimeisessä esseessä nousevat esiin myös kestävien arvojen tavoittelu elämässä, oman paikan löytäminen ja aidon elämän eläminen, joiden voidaan ajatella olevan vahvimmin elämänkokemuksen mukanaan tuomaa viisautta. Montaignen ajattelulla osoittautuu olevan varsin paljon yhtymäkohtia nykyaikaisen viisaustutkimuksen kanssa. Ainoa selkeä ero Montaignen ajattelun ja nykyaikaisen viisaustutkimuksen välillä on se, että Montaigne erottaa toisistaan jumalallisen ja inhimillisen viisauden, mutta nykytutkimuksen lähtökohtana on ajatus, että siinä etsitään yksilöllistä ja ihmisen saavutettavissa oleva viisautta. Muut nykyaikaisen viisaustutkimuksen perusperiaatteet — älykkyys ei tee ihmisestä viisasta ja tiedon on tultava näkyväksi viisaan ihmisen elämässä — ovat varsin hyvin linjassa Montaignen ajattelun kanssa. Lisäksi yhtäläinen näkemys on siitä, että nöyryys, itsetuntemus, kokemus ja toisten ymmärtäminen ovat osa viisaan ihmisen elämää. Vaikka Montaignen Esseitä on kirjoitettu viisisataa vuotta sitten, voidaan todeta, että Montaignen ajatukset viisauden opettamisesta ja viisaaksi kasvamisesta ovat varsin relevantteja vieläkin. Viisaus ja viisaat sanat eivät vanhene samalla tavalla kuin tieto saattaa vanhentua.
Tiivistelmä. Pro gradu -tutkielmassani käsittelen kirjallisuusanalyyttisen menetelmien avulla ruumiillisuuden ja luonnon suhdetta Tove Janssonin tuotannossa. Tutkimuskysymykseni on, miten Tove Jansson kuvaa myöhäisessä tuotannossaan meri- ja saariluontoa ruumiillisina kokemuksina. Kohdeaineistoni varhaisin teksti on vuonna 1961 ilmestynyt Janssonin essee ”Ön”. Lisäksi tutkin romaania Sommarboken (1972), romaanin Rent spel (1989) saarielämää käsittelevää kuutta lukua, muistiinpanoista koostuvaa teosta Anteckningar från en ö (1996) sekä novelleja ”Sjörövarrom” (1987) ja ”Måsarna” (1991). Tutkimukseni keskeisiä käsitteitä ovat meri ja saaristo kirjallisuuden miljöinä ja aiheina sekä ruumiillisuus. Ruumiillisuuden tarkastelun teoriakehyksenä käytän ranskalaisen filosofi Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiaa, joka pohjaa saksalaisen filosofi Edmund Husserlin fenomenologiseen tietoteoriaan. Käytän jossain määrin myös sukupuolentutkimuksen teorioita ja metodeja hahmotellessani ruumiillisuutta sekä siihen läheisesti liittyviä seksuaalisuuden ja sukupuolen käsitteitä ja niiden rakentumista. Käsittelen kohdeaineistoani kirjallisuusanalyyttisilla teorioilla ja menetelmillä ja yhdistän analyysiin ja tulkintaan fenomenologiasta ammentavan, sukupuolentutkimuksen käsitteillä hahmotellun ruumiillisuuden. Lähestymistapani saa posthumanistisia ja jopa ekokriittisiä sävyjä tarkastellessani ihmisruumista suhteessa ympäröivään luontoon. Keskeinen tutkimustulokseni on Janssonin kuvaaman ruumiillisen luontosuhteen hahmottaminen kaksitahoisena: toisaalta aktiivisena, ympärilleen dynaamista tilaa luovana toimintana ja toisaalta edellistä passiivisempana sulautumisena ympäröivään tilaan. Ensimmäisellä tarkoitan luonnossa työskentelyä, puuhastelua ja leikkimistä sekä näiden toimien kautta tapahtuvaa luonnon muokkaamista. Aktiivinen, ruumiillinen toiminta tekee luonnon tutuksi ja luovaksi toiminnan kentäksi, jonka muokkaaminen on mahdollista, vaikkakin paikoin vaikeaa. Toisella ruumiillisen tilan osa-alueella, sulautumisella ympäröivään tilaan, tarkoitan henkilöhahmojen kykyä antautua ja sulautua yhteen luonnon kanssa. Jansson kuvaa yhteyden muodostamista luontoa inhimillistämällä ja toisaalta ihmistä ei-inhimillistäen mutta myös hyvin konkreettiseksi prosessiksi, jossa sulautumisen tilaa tuotetaan ruumiillisella kosketuksella luontoon. Sulautumista voi ilmentää myös liikkuminen luonnon sisällä, esimerkiksi metsässä tai tiheikössä. Janssonin hahmojen ja luonnon liikekielen yhteys näyttäytyy sananvalintojen kautta: hahmojen ruumiillinen liike voi vertautua luontoelementtien liikkeeseen ja toisaalta luontoelementtien liikkeen kuvaus saa paikoin antropomorfistisia ja personifikaation piirteitä. Ihminen ja luonto kietoutuvat yhteen myös ruumiillisen havaitsemismaailman kautta, jota määrittää Maurice Merleau-Pontyn mukaan havaitsemisen epätäsmällisyys. Janssonin hahmojen luontokokemus on sekä epätäsmällisen moninaista että myös moniaistillinen kokonaisuus. Tulkintani mukaan Jansson ruumiillista luontosuhdetta käsitellessään purkaa kulttuuri-luontovastakkainasettelua, kuvaa ruumiin rajallisuuden kokemuksia sekä henkilöhahmojen ja luonnon asemanvaihdoksia. Näillä keinoin Jansson häivyttää inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden ja toimintojen rajapintoja ja samalla subjekti–objekti-dikotomiaa havaitsijan ja havaittavan, kokijan ja koettavan väliltä. Rajapintojen häilymisen ja subjekti- ja objektipositioiden uudelleenasemoinnin kautta tulkitsen Janssonin ilmaisevan maailmankatsomustaan, irrottautumista dikotomioista ja polariteeteista kaikin tavoin, ovat sitten kyseessä vapauden ja riippuvuuden tai esimerkiksi sukupuolibinäärin kysymykset. Tasapaino löytynee ääripäiden välimaastosta. Havainnoistani ja tuloksistani vedän lankoja kohti posthumanistista keskustelua ihmisen ja ympäröivän luonnon välisestä suhteesta, ja ekokriisin jylläämässä maailmassa nämä kysymykset ovatkin äärimmäisen ajankohtaisia. Janssonin kuvaama ruumiin ja luonnon vuorovaikutus muotoutuu eri elementtien luontevaksi yhteistoiminnaksi ja yhteensulautumiseksi, jolloin esimerkiksi ihminen, toislajinen eläin, ympäröivä luonto ja kulttuuri voidaan hahmottaa yhtä merkityksellisinä osina elämän vivahteikkaassa verkostossa.