Kaikki aineistot
Lisää
[Johdanto] Vasemmiston vuoden 1966 vaalivoitto, Rafael Paasion kansanrintamahallituksen muodostaminen ja yleisen kulttuuri- ja yhteiskuntakriitikin voimistuminen (ks. esim. Alapuro 2003, 554–555; Siisiäinen 1990, luku 3) muodostivat ”mahdollisuuksien ikkunan” (Kingdon 1995), jonka kautta kysymys työelämän demokratisoinnista nostettiin politiikan agendalle ja lainsäädännöllisen valmistelun kohteeksi.1 1960-luvun lopun poliittinen suhdanne avasi väylän työelämää koskeville radikaaleillekin muutoshankkeille. Lähes kaikki poliittiset ryhmittymät jakoivat käsityksen työelämän demokratisoinnin tarpeellisuudesta, mutta mielipiteet demokratisoinnin tulevasta sisällöstä ja toteuttamistavoista vaihtelivat: yritysdemokratia oli askel niin taloudellisten valtasuhteiden muutokseen kuin keino yrityksen yhteistoiminnan kehittämiseksi (Kettunen 2002, 340). Käsitteellisen avoimuutensa johdosta yritysdemokratia muodostui poliittisessa keskustelussa myös iskusanaksi ja arviointikriteeriksi, jonka turvin kritisoitiin erilaisia yhteiskunnallisia epäkohtia niin oikealta kuin vasemmalta. [Jatkuu artikkelissa]
1970-luvulla olympialiike ajautui kriisiin, jossa se joutui määrittelemään toimintansa ehdot uudelleen. Toisen maailmansodan jälkeinen voimakas talouskehitys, kulutusyhteiskunnan nopea kasvu, teknologinen muutos sekä näiden johdannaisena seurannut urheilun voimakas kaupallistuminen, ammatillistuminen ja viihteellistyminen haastoivat Pierre de Coubertinin luoman ”olympismin” ideaalin. Luonteeltaan 1970-luvun kriisi oli sekä materiaalinen että ideologinen, jonka hallintaa ei helpottanut se, että Kansainvälisen olympiakomitean (KOK) ydinryhmä liikkeen puheenjohtajan Avery Brundagen johdolla oli pitänyt sitkeästi kiinni 1800- ja 1900-lukujen vaihteen olympismista samalla ummistaen silmänsä ympäröivän maailman muutoksilta. Näin ollen kriisi oli myös urheilujohtajuuden kriisi. Tässä artikkelissa tarkastelen olympialiikkeen kriisin luonnetta osittain materiaalisista, mutta erityisesti diskursiivisista lähtökohdista käsin. Kriisin keskeiset tarkastelupisteet ovat seuraavat: i) amatööriyden ihanteesta käyty taistelu, joka johti merkittävään olympiaideologian muutokseen 1970-luvulla; ii) edelliseen linkitettynä taistelu ja sopeutuminen urheilun kaupallisuuteen sekä iii) kysymys ”gigantismista”, jolla viitattiin muun muassa olympiakisojen nopeaan kasvuun ja isäntäkaupunkien taloudellisiin ongelmiin. Kriisin ratkaisu oli liikkeen muodonmuutos, johon sisältyi amatööri-ihanteesta luopuminen ja kaupallisuuden hyväksyminen osaksi olympiatoimintaa, toisin sanoen siis liikkeen tuominen oman aikansa kulttuuria ja yhteiskuntaa vastaavaksi. ”Postmodernin” olympialiikkeen synnyn voi ajoittaa juuri näihin kriiseihin, jonka seuraukset näkyvät edelleen tänään, jolloin erityisesti kriittisessä olympiakirjallisuudessa puhutaan ”olympialiikkeen” sijasta ”olympiateollisuudesta” tai ”olympiasirkuksesta”. Artikkelin ensisijaisena lähdeaineistona on olympialiikkeen oma tiedotuslehti Olympic Review sekä 1970- ja 80-lukujen olympiakongressien ja vuosikokousten keskustelut.
Tutkielmassa käsitellään Helsingin kaupunginmuseon erikoisnäyttelyitä vuosina 1967–1983. Tarkastelun painopiste on 1970-luvun näyttelyissä. Tutkimusajanjakso alkaa museon ensimmäisestä erikoisnäyttelystä ja päättyy päätökseen, jonka jälkeen museossa alettiin järjestää vuosittain yksi suurempi erikoisnäyttely, ns. päänäyttely. Erikoisnäyttelytoiminta on käynnistynyt Suomen kulttuurihistoriallisissa museoissa aktiivisemmin 1970-luvulla. Tuolloin näyttelytoiminnan kehittämiseen suhtauduttiin avoimesti ja toimintaan haettiin uusia muotoja. Tutkielmassa erikoisnäyttelyitä lähestytään historiatutkimuksen näkökulmasta, sekä näyttelyitä tarkemmin analysoiden. Tutkielman pääkysymys liittyy siihen, millainen näyttelyiden suhde on ollut niitä ympäröivään yhteiskuntaan, museokenttään ja näyttelyiden rakentajiin. Tarkastelun taustaksi kuvataan ajankohdan yhteiskuntaa, museoalan tilannetta ja erikoisnäyttelytoiminnan kehittymistä. Kaupunginmuseon näyttelyhistorian taustaksi muodostetaan kuva museon toiminnasta yleisemmin. Pääkysymykseen pyritään vastaamaan tarkastelemalla näyttelyiden rakenteita ja näyttelykieltä, aiheita ja sisältöjä, museoammattilaisten ajatuksia näyttelyiden taustalla, sekä näyttelyiden herättämää mielenkiintoa. Tutkielman aineisto koostuu kahdesta pääosasta. Ensimmäisen osan muodostavat näyttelyistä säilyneet erilaiset arkistomateriaalit, kuten suunnitelmat, esitteet, tiedotteet, sekä museon historiikit ja toimintakertomukset. Näyttelyiden ulkoasun tarkastelussa keskeisessä asemassa ovat kuvat museon näyttelyistä. Toisen osan aineistosta muodostavat museoammattilaisten haastattelut, joita on tehty yhteensä kahdeksalle museossa tutkimusajanjaksolla työskennelleelle henkilölle. Tutkimuksen johtopäätös on, että Helsingin kaupunginmuseon näyttelyt ovat olleet tiiviisti kiinni ajassaan. Museo on kehittänyt toimintaa aktiivisesti kokeillen uudenlaisia aiheita ja esitystapoja. Perinteisistäkään aiheista ja näyttelyrakenteista ei ole luovuttu, mutta niihinkin on pyritty löytämään uudenlaisia lähestymistapoja. Näyttelyt ovat olleet kuvia ympäröivästä yhteiskunnasta, museoalan ajankohtaisista toimintamalleista ja näyttelyiden rakentajista.
Tutkielman kohteena on Suomen kehitysyhteistyön aloittaminen Nicaraguan kanssa vuosina 1979-1982 osana Suomen kehitysyhteistyöpolitiikan esiinnousua. Tutkielmassa esitetään, minkälaisessa kehitysyhteistyöpoliittisessa kontekstissa kehitysyhteistyö aloitettiin, miten se alkoi ja mitkä asiat siihen vaikuttivat. Aineiston analyysissa on käytetty lähdekriittistä menetelmää ja tutkielmassa on rakennettu kohdistettu teoria Suomen kehitysyhteistyöpolitiikan muodostamisesta Lauri Siitosen väitöskirjan Aid and Identity Policy - Small Donors and Aid Regime Norms pohjalta. Suomen kehitysyhteistyömäärärahat kasvoivat voimakkaasti vuodesta 1979 lähtien aina 1990-luvun alun lamaan asti. Tämä lisäsi eri toimijoiden kiinnostusta määrärahojen ohjaamiseen. Suomen liike-elämä, kansalaisjärjestöt, poliitikot ja puolueet ilmaisivat 1980-luvun alussa aiempaa voimakkaammin mielipiteensä siitä, missä ja miten Suomen tulisi tehdä kehitysyhteistyötä. Kehitysyhteistyötä koskevat päätökset teki pääosin ulkoasiainministeriön virkamiehet sekä hallituksen ministerit, erityisesti ulkoministeri ja pääministeri. Heidän intresseissään oli kuitenkin kehitysyhteistyömäärärahojen kasvun takaaminen. Siten eri eturyhmien intressit tuli ottaa huomioon, jotta kaikki tukisivat määrärahojen kasvattamista. Eri ryhmien kannat saattoivat erota paljonkin toisistaan ja tämä aiheutti haasteita johdonmukaisen kehitysyhteistyöpolitiikan toteuttamiselle. Kasvaneet kehitysyhteistyömäärärahat mahdollistivat Suomen pitkäaikaisten ohjelmamaiden määrän lisäämisen. Maavalintaprosessiin, joka aloitettiin vuoden 1982 keväällä, tuotiin yhtenä vaihtoehtona mukaan Nicaragua. Suomi oli aloittanut kehitysyhteistyön maan kanssa vuonna 1980 niin kutsutun sandinistisen vallankumouksen jälkeen, joka oli tapahtunut kesällä 1979. Tätä oli edeltänyt tuhoisa sisällissota. Vallankumous päätti Nicaraguaa hallinneen Somoza-dynastian diktatuurin. Se mahdollisti niin Suomelle kuin monelle muullekin länsimaalle kehitysyhteistyön aloittamisen, mikä oli Nicaragualle tervetullutta sisällissodasta ja diktatuurista toipuvana maana. Suomen kehitysyhteistyön aloittaminen Nicaraguan kanssa oli jatkumoa aikaisemmalle kehitysyhteistyöpolitiikalle, jossa tärkeässä osassa olivat sekä Yhdistyneiden kansakuntien että like minded -maiden, erityisesti Pohjoismaiden toiminta. YK:n alaiset järjestöt kannustivat Nicaraguan auttamiseen ja tähän ryhtyivätkin kaikki like minded -maat. Tämä oli ryhmittymä, johon Suomi halusi itsensä samaistettavan länsimaisen profiilin vahvistamiseksi. Siten yhteistyön aloittaminen Nicaraguan kanssa oli palveli tätä tarkoitusta. Myös maan avuntarve oli ilmeinen. Yhteistyö aloitettiin positiivisissa merkeissä, mutta sitä jarruttivat kokemattomuus ja määrärahojen allokointi. Kehitysyhteistyön tekeminen Nicaraguan kanssa ei herättänyt juuri julkista keskustelua ennen maan tuomista ohjelmamaakeskusteluun. Esitykset hallitukselle valittavista ohjelmamaista teki ulkoasiainministeriön alainen parlamentaarinen Taloudellisten kehitysmaasuhteiden neuvottelukunta (TALKE). TALKE:ssa puolueet ja etujärjestöt pääsivät ensimmäistä kertaa vaikuttamaan Suomen ohjelmamaiden valintaan. Nicaraguan valitseminen lamautti koko maavalintaprosessin, sillä TALKE:n edustajat eivät päässeet konsensukseen siitä, tulisiko maata esittää ohjelmamaaksi. Siten vuoden 1982 lopussa TALKE ei ehdottanut yhtäkään uutta ohjelmamaata, vaikka neuvottelukunta oli yksimielinen muista esitettävistä maista. Maan valitsematta jättämiseen vaikutti sen ajautuminen uuteen sotaan, johon Yhdysvallat otti osaa tukemalla sandinisteja vastaan taistelleita contra-joukkoja. Kuitenkin tätä merkittävämpää oli, ettei mikään muu länsimaa ollut vakiinnuttanut kehitysyhteistyötä Nicaraguan kanssa ohjelmamaatasolla ja Nicaraguan valinta olisi särkenyt poliittisen tasapainon Suomen ohjelmamaiden joukossa. Kasvaneet määrärahat olivat lisänneet eri eturyhmien kiinnostusta kehitysyhteistyöpolitiikkaa kohtaan siinä määrin, että ohjelmamaiden tuli edustaa tasapuolisesti koko poliittista kenttää. Tilanteessa Suomen julkituodut kehitysyhteistyöpoliittiset linjaukset, jotka puolsivat Nicaraguan valintaa, jäivät poliittiselta ohjaukseltaan suuntaa-antaviksi. Tutkielman aineistona on käytetty ulkoasiainministeriön arkiston Nicaraguan kehitysyhteistyötä koskevia asiakirjoja vuosilta 1979-1982 ja TALKE:n asiakirjoja vuosilta 1980-1982. Painettuina lähteinä on analysoitu Suomen kehitysyhteistyötä koskevia virallisjulkaisuja. Tämän lisäksi tutkielmassa on hyödynnetty muistitietoa haastatteluin ja muistelmin. Myös Suomi-Nicaragua-seuran arkistoaineiston läpikäynti on antanut tutkimuskysymykselle lisänäkökulmaa. Suomen kahdenvälinen kehitysyhteistyö Nicaraguan kanssa on päättynyt vuonna 2012, joten aihe on varsin ajankohtainen. Lisäksi Suomen maavalintojen tarkemmat historialliset tulkinnat ovat toistaiseksi vielä harvinaisia. Tutkielma tarjoaa kohdistetun analyysin Suomen kehitysyhteistyön historiasta Nicaraguan tapaustutkimuskohteen kautta.
Työssä on perehdytty taideteollisuuden kriisikeskusteluun, jota käytiin 1970-luvun loppupuolella Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla sekä alan ammatillisissa julkaisuissa. Debattiin osallistui sisustusarkkitehtejä, teollisia muotoilijoita, taiteilijoita ja taidehistorioitsijoita. Työn keskeisin ongelma on, mitä eliitti tarkoitti taideteollisuuden kriisillä 1970-luvulla. Mikä oli keskustelua käyneiden kirjoittajien mielestä ongelman ydin? Miten se ilmeni? Kirjoittajilta kysytään, mistä ongelmat johtuivat ja millaisia ratkaisuja he tarjosivat. Lisäksi kysytään, miten määriteltiin taideteollisuuden yhteiskunnallinen tehtävä. Työssä pyritään tuomaan esille nekin ongelmat, jotka ovat kätkeytyneenä rivien väliin. Tavoitteena on ollut 70-lukulaista taideteollisuutta ympäröivän yhteiskunnallista todellisuuden analysointi. Lisäksi tavoitteena on ollut löytää niitä rakenteita, jotka loivat merkityksiä taideteollisuudelle ja sen kriisille. Taideteollisuutta tarkastellaan modernismin ja postmodernismin näkökulmista. Tutkimusmateriaalina ovat mielipidekirjoitukset, ja tutkimusmenetelmäksi on valittu diskurssianalyysi. Keskustelussa esitetyt mielipiteet on jaettu keskustelun esiin nostamiin diskursseihin: yhteiskunnalliseen, kulttuurin, tuotannon ja esteettisyyden diskurssiin. Yhteiskunnallisen diskurssi paljasti ammatillisen kriisin, joka johtui siitä, ettei taideteollinen tuotanto pystynyt reagoimaan riittävän nopeasti lamaan tai yhteiskunnallisiin muutoksiin. Tuotanto halvaantui osittain. Diskurssi paljasti valtarakenteen tuotannon ulkopuolisten tekijöiden, taiteen, teollisuuden ja markkinoinnin välillä. Kulttuurin diskurssissa kriisi näyttäytyi ulkomailta tulleiden vaikutteiden ja suomalaisten talonpoikaisten vaikutteiden hämmentävänä kaaoksena. Siitä muodostui kansallisuuden ja kansainvälisyyden välille valta-asetelma ja kulttuuristen arvojen kriisi. Tuotannon diskurssissa kriisin aiheutti tuotannon tekijöiden epäselvät roolit, jotka olivat seurausta taideteollisuuden muuttuneesta yhteiskunnallisesta asemasta. Tästä seurasi tuotannon sisäinen kriisi, jota nimitetään aseman kriisiksi. Siinä valtataistelua kävivät tuotesuunnittelija, valmistaja sekä myyjä. Esteettisyyden diskurssissa kriisi nähdään maun huononemisena ja esinetuotannon laadun heikkenemisenä. Diskurssin takaa paljastuu valtataistelu kuluttajan ja tuotannon välillä. Kriisi muodostui, kun uotannon ammattilaiset olivat menettäneet vallan päättää siitä, mikä oli hyvää ja mikä huonoa esineistöä. Päätäntävalta oli siirtynyt kuluttajalle.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Yhdysvalloissa 1960–1970-lukujen aikana vaikuttaneen radikaalin äärivasemmistolaisliike Weather Undergroundin vaikutuskeinoja. Liike halusi väkivaltaista vallankumousta maan sisällä. Tämän seurauksena syntyisi uusi sosialistinen yhteiskunta ilman kaikkia tuon ajan ongelmia. Tutkielmassani tarkastelen, mitä keinoja Weather Underground käytti saavuttaakseen vallankumouksen. Weather Underground profiloitui tekemiensä pommi-iskujen kautta terroristijärjestöksi, mutta pommi-iskut eivät olleet liikkeen ainoa keino saavuttaakseen haluamansa. Tarkastelen liikkeen tekemiä julkaisuja, mielenosoituksia ja muita esille tulleita vaikutuskeinoja. Liikkeen julkaisutoiminta oli laaja ja se oli myös pääkeino oman agendan levittämiseksi ympäri Yhdysvaltoja. Pommi-iskujen ja muiden keinojen avulla kansan huomio saatiin käännettyä tiettyä ongelmaa kohtaan. Nämä ongelmat vaihtuivat ajan mukana, eivätkä olleet aina samoihin teemoihin perustuvia. Tällaisia Yhdysvaltojen yhteiskunnallisia ongelmia olivat muun muassa systemaattinen rasismi vähemmistöjä kohtaan, imperialismin harjoittaminen kolmansissa maissa ja oleellisimpana Vietnamin sota. Näitä vastaan pyrittiin taistelemaan eri keinoin ja saavuttamaan muiden sosialististen maiden, kuten Kuuban ja Vietnamin yhteiskuntamalli.
Tässä työssä olen tutkinut Leo Mellerin kirjallista tuotantoa Suomessa vuosina 1971-1979 ja vertaillut sitä sen hetkisiin todellisiin maailmanpoliittisiin tapahtumiin. Olen pohtinut, mistä Meller on saanut kirjojensa aiheet ja miksi hän on tulkinnut kyseiset maailmanpoliittiset tapahtumat juuri siten kuin hän ne kirjoissaan esittää. Tutkin Leo Mellerin kirjallista toimintaa myös erilaisten historiallisten selitysmallien avulla. Näitä historiallisia selitysmalleja ovat idealistiset selitysmallit ja rakenteelliset selitysmallit. Tutkimukseeni keskittyy vuosiin 1971-1979. Vuodesta 1971 lähtien Leo Meller aloitti maailmanpoliittisten tilanteiden tutkimisen ja niiden tulkitsemisen Raamatun ennustusten valossa. Näin ollen olen aloittanut varsinaisen tutkimukseni vuodesta 1971. Maailmanpoliittisista tapahtumista Meller pitää tärkeimpänä USA:n ja Neuvostoliiton välistä kylmää sotaa. Tutkimukseni päättyy vuoteen 1979. Vuonna 1975 pidettiin Helsingissä ETYK-konferenssi ja tästä alkoi ns. liennytyksen aikakausi. Tämän vuoksi Mellerin on täytynyt keksiä uusia aiheita kirjoihinsa. Niinpä vuodesta 1976 alkaen Meller alkoi keskittyä enemmän Israelin tilanteeseen. Tutkimuksen edetessä käy selville, että Mellerin kirjoissaan esittämät ajatukset eivät ole peräisin häneltä itseltään, vaan Meller on lainannut useita amerikkalaisia kirjailijoita ja saarnamiehiä ja soveltanut heidän ajatuksensa koskemaan Suomen tilannetta. Yhdysvaltalaisista saarnamiehistä Mellerin merkittävin esikuva on Hal Lindsey. Meller on tuonut amerikkalaisen eskatologian Suomeen ja soveltanut sen koskemaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Neuvostoliitto näyttäytyy Mellerin kirjoissa ”punaisena petovaltana” joka uhkaa pientä Suomea. Suomessa oli julkaistu apokalyptistä eli lopunajallista kirjallisuutta jo yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin Leo Meller aloitti kantaa ottavan kirjallisen toimintansa ja maailmanpoliittisten tapahtumien tulkitsemisen Raamatun ennustusten valossa (vuodesta 1971 lähtien).
Ympäristöaiheesta tuli Britanniassa näkyvä huolenaihe 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, mikä näkyi nopeasti myös julkisen vallan toiminnassa. Britanniaan perustettiin vuonna 1969 ympäristökomitea ja vuonna 1970 maailman ensimmäinen ympäristöministeriö. Voidaan ajatella, että nämä toimet merkkasivat Britannian modernin ympäristöpolitiikan alkua. Tässä tutkielmassa tarkastellaan Britannian ympäristöpolitiikan muotoutumista ympäristökomitean perustamispäätöksestä vuonna 1969 konservatiivi Margaret Thatcherin pääministerikauden alkamiseen eli vuoteen 1979. Alkuperäislähteinä hyödynnetään Britannian parlamentin täysistuntokeskusteluja, ympäristökomitean raportteja ja pääpuolueiden vaaliohjelmia. Lisäksi The Guardianin ja The Timesin ympäristöaiheinen uutisointi huomioidaan kontekstoivassa mielessä. Tarkoituksena on hahmottaa ennen kaikkea millaista ympäristökeskustelu oli Britanniassa vuosina 1969–1979 ja miten se muovautui. Tätä tutkitaan tarkastelemalla ajanjakson politiikkaa kielenkäytön kautta. Tutkimusmetodina käytetään hyväksi mahdollisuuksien mukaan uudelle poliittiselle historialle ominaista käsite- ja debattianalyysia Reinhart Koselleckin ja Quentin Skinnerin teorioiden mukaan. Parlamentin ympäristöpoliittisen keskustelun päälinjat kulkivat ajanjaksolla vähitellen saastumisen eri muodoista ja kansainvälisten merkkitapahtumien herättämästä mielipiteenvaihdosta kansainvälisiin ympäristöaiheisiin kuten erilaisiin kokouksiin ja sopimuksiin. Pinnalla oli myös Britannian suhde Euroopan talousyhteisön ympäristöpolitiikkaan erityisesti sen jälkeen, kun Britannia liittyi yhteisöön vuonna 1973. Lisäksi energiaresurssit nousivat ajanjaksolla koettujen kriisien myötä keskustelun keskiöön. Ympäristöpolitiikkaa harjoitettiin Britanniassa läpi 1970-luvun hyvin yhdenmukaisesti, eikä hallituspuolueen vaihtumisilla näyttänyt olevan suurta merkitystä siihen. Britannian ympäristöpolitiikka alkoi kuitenkin vasta muotoutua tutkimusajanjaksolla, eikä 1970-luvulla näyttänyt olevan varmuutta siitä, mitkä asiat kuuluivat siihen. Kokonaisuudessaan Britannian ympäristöpolitiikka kuitenkin monipuolistui, tarkentui ja ennen kaikkea kansainvälistyi vuosikymmenen aikana. Ympäristökeskusteluja leimasi 1970-luvulla Britannian parlamentille poikkeuksellisen vahva yksimielisyys siitä, että ympäristön suojeleminen on tärkeää. Tästä huolimatta joitain erimielisyyksiä esiintyi. Vuosikymmenen alkupuolella ne liittyivät pääosin ympäristöongelmien ratkaisemisen tärkeysjärjestykseen ja eri toimijoiden vastuualueisiin, kun vuosikymmenen lopulla ne koskivat enemmän lakiehdotusten ja kansainvälisten sopimusten yksityiskohtia. Näissä kiistoissa puolueilla ei usein ollut määrättyä kantaa ympäristöpolitiikan yksityiskohtiin, ja siten ne eivät usein jakaantuneet puoluerajojen mukaan. Kokonaisuudessaan ympäristöpolitiikka näytti olevan ajanjaksolla melko epäpoliittista. Selvä merkki tästä oli se, että ympäristöaiheista äänestettiin parlamentin debattien yhteydessä ala- ja ylähuoneessa vain harvoin ja suuri osa keskusteluista käytiin nimenomaan parlamentin ylähuoneessa. Kiistat pysyivät näin suhteellisen maltillisina ja käsitteelliset muutokset eivät osoittautuneet silmiinpistäviksi.
Tutkielmani tarkoituksena on tarkastella Yhdysvalloissa 1970-luvun alussa noussutta afrikanamerikkalaista populaarin elokuvan buumia, jonka merkittävintä ilmausta kutsutaan blaxploitaatioksi. Analysoin kuinka afrikanamerikkalainen identiteetti representoidaan blaxploitaatiosyklin varhaisessa merkkiteoksessa Super Fly (1972). Super Fly oli sekä yleisömenestys että sai vastata kiivaaseen vastustukseen afrikanamerikkalaista yhteisöä edustaneiden järjestöjen taholta. Tutkielmani taustaoletuksena on ajatus elokuvasta yhteiskunnallisten voimien valtataistelun sijana. Sekä elokuvan tuotanto että vastaanotto on kamppailua ensiksi siitä, millainen elokuvan sisältö tulee olemaan, ja toiseksi siitä, kuinka valmistunut elokuva tulisi lukea ja tulkita. Ennen varsinaista analyysia perehdytän lukijan sekä blaxploitaation taustalla vaikuttaneeseen yhteiskunnalliseen kontekstiin että tapoihin, joilla afrikanamerikkalaisia oli representoitu Hollywood-elokuvassa ennen 1970-lukua. Mustat jäivät monessa mielessä osattomaksi nopeasti vaurastuneen Yhdysvaltojen kehityksessä. Sama osattomuus toistui myös elokuvallisten representaatioiden kohdalla. Analysoin Super Flyta Judith Butlerin performatiivisen politiikkakäsityksen kautta. Butlerille subjekti muodostuu sosiaalisesti säänneltyjen tekojen kautta. Ihmisellä on mahdollisuus vastarintaan, mutta sen on aina oltava suhteessa häntä mahdollisesti alistavaan subjektipositioon. Subjektin identiteetti rakentuu aina erossa ja eron kautta, jolloin subjektin identiteetti määräytyy sen kautta, mitä tämä rajaa ulkopuolelle itsestään. Tuloksena totean, että Super Fly onnistuu monessa mielessä ylittämään rasististen kulttuuristen stereotypioiden vallan ja tavoittamaan autenttista mustaa kokemusta stereotypioiden taustalla. Merkittäviä keinoja tämän saavuttamiseksi Super Flyssa ovat klassista Hollywood-kerrontaa rikkovat dokumentaristiset keinot, joiden kautta elokuva rakentaa autenttisuutta näyttämällä aitoa Harlemia osana elokuvan diegesistä. Päähenkilö Priest esitetään autenttiseen kulttuuriin intiimissä suhteessa olevana antisankarina, joka saavuttaa vapautensa ylittämällä valkoisen hegemonian mustalle toimijuudelle asettamat rajat, mutta tekee sen hegemonian tarjoamia resursseja hyödyntäen. Super Fly problematisoi Priestin saavuttaman vapauden rajat: Priest ei tiedä mitä vapaudellaan tekisi, mutta hän valitsee mieluummin vapauden kuin alisteisuuden. Super Fly päätyy kritisoimaan ghetton rasistisuutta, huumeita ja rikollisuutta, juuri niitä elemettejä, joiden ihannoinnista elokuvaa on syytetty. Priestin kyky hyödyntää mahdollisuuksiaan nojaa kuitenkin maskuliiniseen ja paternalistiseen maailmankuvaan, joka jää Super Flyn diegesiksessä mustan identiteetin ja vastarinnan takaajaksi erotettuna useista feminiinisiksi merkityistä elementeistä elokuvan diegesiksessä.
Tämän tutkimuksen tavoitteena on lisätä ymmärrystä opettajien käyttämästä kouluväkivallasta ja selvittää, minkälaista väkivaltaa opettajat ovat käyttäneet 1930–1970-lukujen Suomessa sekä minkälaisia tunteita, kokemuksia ja seurauksia kouluväkivaltakokemuksiin liittyy. Tutkimuksessa kouluväkivaltatilanteita tarkastellaan väkivaltaa kokeneiden oppilaiden näkökulmasta ja kouluväkivalta määritellään laajana ilmiönä, joka voi ilmetä opettajan ja oppilaan välisessä vuorovaikutuksessa tai piiloisemmin koulun rakenteissa ja toimintatavoissa. Tutkimuksen aineisto koostuu Minun koulumuistoni -keruuhankkeen koulumuistokirjoituksista. Koulumuistoaineistosta on rajattu kouluväkivaltatilanteet, jotka ovat tapahtuneet muistelijan ollessa kansa- tai keskikoulussa vuosina 1930–1970. Tutkimukseen valittiin 49 muistelijan kirjoitukset, joista löytyi yhteensä 149 kouluväkivaltatilannetta. Aineiston rajaus on toteutettu teoriaohjaavasti, ja aineistoa on analysoitu kvalitatiivisesti aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimuksessa havaittiin, että opettajan käyttämällä väkivallalla oli useita ilmenemismuotoja. Muistelijat toivat esiin opettajan käyttämää vakavaakin fyysistä väkivaltaa siitä huolimatta, että oppilaiden fyysinen kurittaminen oli laitonta. Väkivaltaa kuvattiin myös seksuaalissävytteisinä tekoina, syrjintänä, vahingollisina käytänteinä ja pedagogisina ratkaisuina. Uhreiksi joutuivat erityisesti heikossa asemassa olevat oppilaat. Oppilaita kasvatettiin ja rangaistiin alistamalla sekä häpeää ja pelkoa tuottamalla, ja koulumuistokokemuksiin liitettiin pääasiassa negatiivisia tunteita. Teksteistä kävi ilmi, että lapsuudessa koetun kouluväkivallan vakavuus tiedostettiin joskus vasta aikuisena ja väkivallalla saattoi olla pitkäaikaisia seurauksia uhrille. Tulokset osoittavat, että opettajan kyseenalaistamaton auktoriteettiasema aiheutti väkivaltaa kokeneille oppilaille avuttomuuden kokemuksia. Kirjoittajilla oli muistoja, joissa opettajan väkivaltainen käytös ja pelon ilmapiiri haittasivat oppimista. Väkivallan aiheuttamat häpeän kokemukset olivat voimakkaita ja opettajan käyttämä henkinen väkivalta näyttäytyi vahingollisena. Muistelijat kuvasivat, kuinka yhteiskunnan eriarvoiset rakenteet heijastuivat myös kouluun, jossa ne ilmenivät opettajan konkreettisina väkivallantekoina. Tulosten perusteella voidaan päätellä, että koulumaailmasta tarvittaisiin ajankohtaista tutkimusta väkivallan piiloisemmista ilmenemismuodoista, sekä opettajan väkivaltaisen käytöksen vaikutuksista oppilaan koulukokemuksiin sekä oppimiseen.
Tämä pro gradu -tutkielma tutkii vuoden 1976 poliisilakkoa. Miten ja miksi poliisit menivät lakkoon, mitä lakossa tapahtui ja mitä siitä seurasi? Olen käsitellyt lakkoa prosessina, joka muutti poliisien käsitystä omasta ammattikunnastaan. Tutkimuslähteinä ovat olleet jyväskyläläisten poliisien haastattelut, arkistolähteet sekä sanomalehdet, joita vertaamalla ja analysoimalla olen tehnyt tämän tutkimuksen. Suomen Poliisien Liittoon kuuluneet poliisit menivät lakkoon lähinnä palkka- ja sosiaaliseikkojen vuoksi. Lakon ulkopuolelle jäivät eri ammattiliitoissa olleet rikospoliisit sekä poliisin päällystö. Oletuksena oli, että lakosta tulee lyhyt, mutta lakko venyikin lähes kolmen viikon mittaiseksi ja päättyi lopulta ilman mainittavia tuloksia. Lakon tapahtumat vaikuttivat henkilöiden ja henkilöstöryhmien välisiin suhteisiin pääsääntöisesti negatiivisesti. Lakossa olleet kokivat koko lakon epäonnistuneeksi. Poliisien merkitys yhteiskunnalle ei ollutkaan niin kriittinen kuin useimmat olivat ajatelleet. Poliisilakon jälkeen poliisit eivät ole lakkoilleet lähes neljäänkymmeneen vuoteen.
Tässä pro gradu -työssä syvennyn nuorten naisten pukeutumiseen 1960- ja 1970-lukujen Suomessa kulttuurisena ilmiönä. Tutkimuksen keskiössä on naisten omakohtaiset kokemukset ja kertomukset. Vertaan naisten kokemustarinoita muuhun pukeutumisen tutkimukseen, jolloin saadaan aikaan mielenkiintoinen yhtälö. Tämä yhtälö heijastaa yhteiskunnan suurten suuntaviivojen muutosta, kertoo kulutustottumusten murroksesta ja kuvastaa nuorisokulttuurin esiintymistä. Tutkimuksessa sivuan, miten suomalaiset naiset omaksuivat maailmalta tulevia muotivirtauksia ja millaisia muotoja pukeutumisen tapakulttuurissa esiintyi. Työssä esittelen myös pukeutumisen eroavaisuuksia kaupunkilaisnuorten ja maalaisnuorten välillä sekä tarkastelen, miten nuoret suomalaiset naiset ovat kokeneet pukeutumisensa ulkomailla. Lähestyn pukeutumista kulttuurisena ilmiönä, joka heijastaa yhteiskunnan muutosta sekä vallalla olevia arvoja ja käsityksiä. Pukeutumisesta etnologisesti kiinnostavaa tekevät sen välttämättömyys ja jokapäiväisyys sekä se, että pukeutuminen on muutakin kuin peittämistä ja koristautumista. Tutkimus on kvalitatiivinen ja aineisto koostuu tekemistäni haastatteluista naisille, jotka ovat olleet nuoria tutkimusajankohtana, haastateltavien henkilökohtaisista nuoruuden valokuvista ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) keruuaineistosta, joka käsitteli naisten housujen käyttöä. Valitsin tutkimusmenetelmiksi diskurssi- ja kuva-analyysin aineistojen luonteen perusteella. Naisten kokemuksen mukaan 1960-luvulla pukeutuminen on ollut vielä hyvin sidonnaista pukeutumisen tapakulttuuriin. Yhteiskunnan muuttuessa maatalousyhteiskunnasta palvelu- ja teollisuusyhteiskunnaksi nuoriso alkoi vaatia osaansa yhteiskunnasta. Nuorten naisten pukeutuminen oli yksi erottava elementti vanhemman sukupolven ja nuorison välillä. Naiset kertoivat kuinka he 1960-luvun puolivälin minimekkomuodin jälkeen alkoivat omaksua arkivaatteekseen muun muassa leveälahkeiset housut. Työ- ja juhlapukeutumisessa nuorilta naisilta odotettiin kuitenkin mekon käyttöä. 1960-luvulla alkanut nuorisomuoti jatkoi voittokulkuaan koko 1970- luvun. Yhteiskunnan suuret muutokset kuten kaupungistuminen ja nuorten naisten palkkatyöhön siirtyminen kasvattivat naisten itsemääräämisoikeutta. Samalla muuttuivat kulutustottumukset, pukeutumistavat ja naiskuva kotiäidistä työssäkäyväksi naiseksi. 1960- ja 1970-luvuilla kulutus kasvoi, mutta naiset eivät kokeneet sitä niin voimallisesti kuin on annettu ymmärtää, esimerkiksi mainontaa käsittelevissa tutkimuksissa. Naiset kertoivat kuinka vaatteita ostettiin tarpeeseen ja shoppailukulttuuri oli vasta saapumassa Suomeen. Nuorten kaupunkilais- ja maalaisnaisten pukeutumisessa on havaittavissa pieniä eroja. Maalla nuoret naiset pukeutuivat funktionaalisemmin, kun taas kaupungeissa suosittiin muodikkuutta. Kaupungeissa esiintyi myös erilaisia sosiaalisia ryhmiä kuten popparit ja rasvikset. Näihin ryhmiin kuulumista nuoret ilmaisivat pukeutumalla eri tyyllisiin vaatteisiin.
Recent studies have shown that the politics of self–presentation was a contentious issue among feminists. This article, which is based primarily on oral histories, addresses how Finnish second– wave feminists viewed the meanings of dress and appearance for their identity. The focus is on those who believed that feminist ideology liberated them to embrace their femininity and argues that Finnish feminist views about dress liberated women from the orthodox Marxist, pro–Russian Soviet political ideology of the Taistoist movement that was popular among young people in the 1970s, yet also from traditional, conservative female education at home and in school.