Kaikki aineistot
Lisää
Tutkielman tavoitteena on selvittää kulttuurikritiikin representaatioita Jörn Donnerin teoksessa Nya Boken om vårt land. Läsebok för vuxna i Finland (1967). Keskeisenä tutkimusongelmana on hahmottaa, miten ja minkälaisiin diskursseihin tarttumalla teos kirjoittaa isänmaata ja sen kansallista kulttuuria uusiksi ja kuinka se on intertekstuaalisessa vuoropuhelussa eri kirjallisten kerrostumien kanssa. Kirjallisista kerrostumista tärkein subteksti teoksessa on Topeliuksen Maamme kirja (1876), jonka arvoja vastaan kerronta polemisoi laveasti. Topeliuksen patriotismi ja kaitselmusaate sekä Runebergin sankarikuolema ja maisemaihanne kumoutuvat yksittäisinä kirjallisina motiiveina tarinamaailmassa. Kirkon, armeijan ja institutionaalisen vallankäytön tapojen nähdään tutkielmassa asettuvan vastakkain modernisaation ajatuksen kanssa ihmisten tasavertaisuudesta. Auktoriteetit menettävät merkitystään maan nykyaikaistuessa. Teos representoi suomalaisen yhteiskunnan 1960-luvun murrosta. Yhtenäisyyskulttuuri säröilee ja siihen vaikuttaa esimerkiksi televisioituminen. Tutkielman tavoitteena on kiinnittää huomiota siihen, miten teoksen kerronta on intermediaalisessa suhteessa valokuvaan, elokuvamaiseen esitystapaan ja journalistiseen ilmaisuun.
1960-luvun opiskelijaliikehdintä on herättänyt voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Erikoislaatuisuuttaan korostanutta liikettä on tutkittu pääasiassa murroksena, vaikka tapahtumat olivat myös osa opiskelijoiden parissa jo pidemmän aikaa vaikuttanutta radikalismin jatkumoa. Tässä tutkielmassa tarkastellaankin juuri tätä radikalismin alkuvaihetta, niinsanottua kulttuuriradikalismia ja sen ilmenemismuotoja. Sekä tutkimuksissa että aikalaisten muistelmissa 60-luvun ilmiöiden keskeiseksi selittäjäksi on nostettu sukupolvien välinen ero. Sukupolvea on käytetty selittäjänä yleistason lisäksi myös hienoviritteisempien sukupolviteorioiden avulla. Muistelmien ja näiden teoreettisten analyysien varjoon on kuitenkin jäänyt se seikka, että jo aikalaiset perustelivat oman ryhmänsä radikaaliutta nimenomaan sukupolvien välisellä erolla. Tässä tutkielmassa tarkastellaan tämän sukupolviargumentaation tyyppejä ja keskeisimpiä aihealueita. Näkökulma sukupolveen on ennen kaikkea retorinen: sukupolvi oli identiteetti, johon samaistuttiin ja jolla erimielisyyttä selitettiin. Näin vältetään sukupolviteorioiden yleinen ongelma pienen, mutta julkisesti näkyvän eliitin asenteiden ja ajatusten samaistamisesta koko opiskelevaa ikäluokkaa koskevaksi. Tutkimuksen lähdemateriaalina käytetään ylioppilaskuntien julkaisemia ylioppilaslehtiä. Lehtien sisältö oli harvoin erityisen toimitustyön tulosta ja lehdet korostivatkin omaa rooliaan nimenomaan vapaan keskustelun ja väittelyn areenoina. Lähestyn lehdissä käytyä keskustelua radikalismin ja sen sukupolviselityksen kielellisen rakentamisen näkökulmasta. Selvitän, miten radikalismi määritteli toisaalta oman radikaaliutensa, toisaalta tähän radikalismiin kiinteästi kuuluneen käsityksen sukupolvista ja niiden erilaisten arvomaailmojen syistä. Kulttuuriradikalismi määritteli kulttuurin laajasti ja siksi pyrki ottamaan aktiivisesti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Tärkein sitoutumiskohde oli kuitenkin löyhä liberalismi, puolueisiin kulttuuriradikaalit eivät vielä suuremmin suuntautuneet. Sukupolvien välistä eroa radikaalit taas selittivät ennen kaikkea historialla. Vanhan polven arvomaailmaa selitti sen kokema kansallismielinen 30-luku ja siihen kiinteästi liittynyt toinen maailmansota. Omaan, nuoren sukupolven arvomaailmaansa radikaalit liittivät rationaalisen, yhteiskuntatieteellistä tietoa hyväksi käyttäneen liberaalin edistyksen.
Tässä tutkimuksessa tarkastelen terveyssisar Tytti Huotarin tekemää työtä pienessä lappilaisessa Pelkosenniemen kunnassa 1930-luvun lopulta 1960-luvun alkuun saakka. Huotari on isoäitini ja hän kirjoitti vuosia työuransa jälkeen muistelmat, joissa hän paneutuu kuvaamaan tekemäänsä työtä ja siihen vaikuttaneita olosuhteita. Nämä muistelmat muodostavat toisen puolen tutkimuksen lähdeaineistosta. Lisäksi täydennän ammatinharjoittajan itsensä muistoja kyläläisille tekemilläni haastatteluilla, joissa he kertovat omia kokemuksiaan terveyssisaren työstä. Tutkin, miten Huotari kertoo työstään, millaista kuvaa rakentaa itsestään terveydenhuollon ammattilaisena ja myös sitä, mitä hän jättää kertomatta. Samalla tarkastelen sitä, miten kyläläiset muistavat terveyssisaren työn ja millaisia merkityksiä sille muistelunsa kautta antavat. Terveysisarten työtä on käsitelty aiemmin pääasiassa osana makrotason terveydenhuollon kehitystä. Aineistoni on muistitietoaineistoa, jonka käyttö puoltaa paikkaansa erityisesti pyrittäessä lähemmäs historian ja henkilökohtaisen kokemuksen välistä suhdetta sekä yhteiskunnan muutoksen ja sen vaikutuksen yksilöllistä tulkintaa. Muistitietoaineistoa terveyssisarten työn käsittelyssä on käytetty vain vähän. Muistitietoaineistoa tulkittaessa olennaista on paitsi se, mitä kerrotaan, myös se miten kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta. Aineistoani käsittelen teemoittelemalla ja suhteuttamalla sitä tutkimuskirjallisuuden luomaan kuvaan terveyssisaren työstä ja sen reunaehdoista sekä tarkastelemalla sitä mikrohistoriallisesta näkökulmasta. Koska kyseessä on tutkimus lähisukulaisestani lähdekriittisyys ja oman tutkijan positioni reflektointi ovat merkittävässä asemassa tutkimuksessa. Terveyssisaren työ jakaantui eri väestöryhmien ennakoivaan terveydenhuoltoon ja neuvontaan sekä sairauksien ehkäisyyn. Varsinainen sairaanhoito kuului sairaanhoitajille, mutta sitäkin kylissä kiertelevä terveyssisar joutui jatkuvasti tekemään. Perustyö sisälsi kouluterveystarkastukset, joilla oli erityinen valtiollinen merkitys hyvän kansalaiskunnon takaamisessa sekä terveys- ja puhtausvalistuksen, joiden avulla ihmisiä pyrittiin koulimaan huolehtimaan itsestään paremmin. Pienten lasten terveydenhoito oli erityisesti Lapin alueella merkittävää, sillä lapsikuolleisuus ennen neuvolalaitoksen leviämistä oli alueella suurempi kuin muualla maassa. Huotarin muistelmissa merkittävään asemaan nousevat myös sotavuodet. Niiden kautta päästään käsiksi myös Lapin sodan lappilaisiin jättämiin traumoihin.
[Johdanto] Vasemmiston vuoden 1966 vaalivoitto, Rafael Paasion kansanrintamahallituksen muodostaminen ja yleisen kulttuuri- ja yhteiskuntakriitikin voimistuminen (ks. esim. Alapuro 2003, 554–555; Siisiäinen 1990, luku 3) muodostivat ”mahdollisuuksien ikkunan” (Kingdon 1995), jonka kautta kysymys työelämän demokratisoinnista nostettiin politiikan agendalle ja lainsäädännöllisen valmistelun kohteeksi.1 1960-luvun lopun poliittinen suhdanne avasi väylän työelämää koskeville radikaaleillekin muutoshankkeille. Lähes kaikki poliittiset ryhmittymät jakoivat käsityksen työelämän demokratisoinnin tarpeellisuudesta, mutta mielipiteet demokratisoinnin tulevasta sisällöstä ja toteuttamistavoista vaihtelivat: yritysdemokratia oli askel niin taloudellisten valtasuhteiden muutokseen kuin keino yrityksen yhteistoiminnan kehittämiseksi (Kettunen 2002, 340). Käsitteellisen avoimuutensa johdosta yritysdemokratia muodostui poliittisessa keskustelussa myös iskusanaksi ja arviointikriteeriksi, jonka turvin kritisoitiin erilaisia yhteiskunnallisia epäkohtia niin oikealta kuin vasemmalta. [Jatkuu artikkelissa]
Toisen maailmansodan jälkeen alkaneella jälleenrakennuksen kaudella Suomessa alettiin kiinnittää huomiota myös maaseutuväestön kouluttamiseen, ja koulutustason nostamiseksi oppikouluja perustettiin sellaisille paikkakunnille, joilla niitä ei ennen ollut ollut. Tutkimuksessa selvitetään, miten lukio-opiskeluun suhtauduttiin pienellä maatalousvaltaisella paikkakunnalla ja mitä lukionkäynti opiskelijoille merkitsi. Tutkimuksen keskiössä ovat vuonna 1961 perustetun Lammin lukion (tuolloin Lammin yhteiskoulu) ensimmäiset ylioppilaat, jotka suorittivat ylioppilastutkintonsa keväällä 1964. Keskeisin tutkimusaineisto koostuu kuudesta puolistrukturoidusta haastattelusta ja kahdesta kirjoitelmasta. Lähteenä on käytetty lisäksi Lammin lukion ja paikallislehti Keski-Hämeen arkistoja. Haastatteluja ja kirjoitelmia analysoitiin muistitietohistorian keinoin ja pyrittiin luomaan kuva siitä, millaista lukio-opiskelu ylioppilaiden näkökulmasta oli. Lukion arkea koskevissa muistoissa korostuivat oppilaiden ja opettajien etäinen ja autoritäärinen suhde, opiskelun itsenäisyys ja vastuu lukion traditioiden kuten penkkareiden käynnistämisestä. Ylioppilaskirjoitusten merkitystä painotettiin jo ensimmäisestä lukiovuodesta alkaen, ja kirjoittamaan päästettiin oppilaiden tulkinnan mukaan vain ne oppilaat, joiden luotettiin pääsevän läpi. Ylioppilaiden vanhemmat ja lähipiiri suhtautuivat opintoihin positiivisesti mutta heillä ei ollut resursseja tukea opiskelijoita opintojen arjessa. Suurin osa ylioppilaista jatkoi lukion jälkeen yliopistoon. Koulutusvalintoja ei kuitenkaan leimaa suurille ikäluokille tyypillinen päämäärätietoinen hakeutuminen kohti sosiaalista nousua ja ammattiuraa vaan valinnat perustuivat kaveripiiristä tai kirjallisuudesta saatuihin esikuviin. Yliopisto-opinnoissa ei-akateeminen tausta tuli selvästi esille vierauden ja ulkopuolisuuden tunteena.
Ympäristöaiheesta tuli Britanniassa näkyvä huolenaihe 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, mikä näkyi nopeasti myös julkisen vallan toiminnassa. Britanniaan perustettiin vuonna 1969 ympäristökomitea ja vuonna 1970 maailman ensimmäinen ympäristöministeriö. Voidaan ajatella, että nämä toimet merkkasivat Britannian modernin ympäristöpolitiikan alkua. Tässä tutkielmassa tarkastellaan Britannian ympäristöpolitiikan muotoutumista ympäristökomitean perustamispäätöksestä vuonna 1969 konservatiivi Margaret Thatcherin pääministerikauden alkamiseen eli vuoteen 1979. Alkuperäislähteinä hyödynnetään Britannian parlamentin täysistuntokeskusteluja, ympäristökomitean raportteja ja pääpuolueiden vaaliohjelmia. Lisäksi The Guardianin ja The Timesin ympäristöaiheinen uutisointi huomioidaan kontekstoivassa mielessä. Tarkoituksena on hahmottaa ennen kaikkea millaista ympäristökeskustelu oli Britanniassa vuosina 1969–1979 ja miten se muovautui. Tätä tutkitaan tarkastelemalla ajanjakson politiikkaa kielenkäytön kautta. Tutkimusmetodina käytetään hyväksi mahdollisuuksien mukaan uudelle poliittiselle historialle ominaista käsite- ja debattianalyysia Reinhart Koselleckin ja Quentin Skinnerin teorioiden mukaan. Parlamentin ympäristöpoliittisen keskustelun päälinjat kulkivat ajanjaksolla vähitellen saastumisen eri muodoista ja kansainvälisten merkkitapahtumien herättämästä mielipiteenvaihdosta kansainvälisiin ympäristöaiheisiin kuten erilaisiin kokouksiin ja sopimuksiin. Pinnalla oli myös Britannian suhde Euroopan talousyhteisön ympäristöpolitiikkaan erityisesti sen jälkeen, kun Britannia liittyi yhteisöön vuonna 1973. Lisäksi energiaresurssit nousivat ajanjaksolla koettujen kriisien myötä keskustelun keskiöön. Ympäristöpolitiikkaa harjoitettiin Britanniassa läpi 1970-luvun hyvin yhdenmukaisesti, eikä hallituspuolueen vaihtumisilla näyttänyt olevan suurta merkitystä siihen. Britannian ympäristöpolitiikka alkoi kuitenkin vasta muotoutua tutkimusajanjaksolla, eikä 1970-luvulla näyttänyt olevan varmuutta siitä, mitkä asiat kuuluivat siihen. Kokonaisuudessaan Britannian ympäristöpolitiikka kuitenkin monipuolistui, tarkentui ja ennen kaikkea kansainvälistyi vuosikymmenen aikana. Ympäristökeskusteluja leimasi 1970-luvulla Britannian parlamentille poikkeuksellisen vahva yksimielisyys siitä, että ympäristön suojeleminen on tärkeää. Tästä huolimatta joitain erimielisyyksiä esiintyi. Vuosikymmenen alkupuolella ne liittyivät pääosin ympäristöongelmien ratkaisemisen tärkeysjärjestykseen ja eri toimijoiden vastuualueisiin, kun vuosikymmenen lopulla ne koskivat enemmän lakiehdotusten ja kansainvälisten sopimusten yksityiskohtia. Näissä kiistoissa puolueilla ei usein ollut määrättyä kantaa ympäristöpolitiikan yksityiskohtiin, ja siten ne eivät usein jakaantuneet puoluerajojen mukaan. Kokonaisuudessaan ympäristöpolitiikka näytti olevan ajanjaksolla melko epäpoliittista. Selvä merkki tästä oli se, että ympäristöaiheista äänestettiin parlamentin debattien yhteydessä ala- ja ylähuoneessa vain harvoin ja suuri osa keskusteluista käytiin nimenomaan parlamentin ylähuoneessa. Kiistat pysyivät näin suhteellisen maltillisina ja käsitteelliset muutokset eivät osoittautuneet silmiinpistäviksi.
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Taide-lehden 1960-luvun pääkirjoituksia. Pääkirjoituksissa toistuvat teemat ja puheet kertovat aikansa yhteiskunnallisesta tilanteesta ja puheenaiheista taidekentällä, jossa Taide-lehdellä oli merkittävä rooli taiteilijoiden ja taiteen äänitorvena. Tutkimukseni keskeisenä tavoitteena on selvittää millaista puhetta pääkirjoituksissa käytiin, ketkä sitä kävivät ja millaiset teemat aineistossa toistuvat. Tutkin myös Taide-lehden taustaa ja pääkirjoitustekstien käyttämistä tutkimusaineistona. Tutkimukseni taustakonteksti oli 1960-luvun taide-elämä Suomessa. Olen tutkinut aineistoani kahden metodin avulla. Aluksi tarkastelin tutkimusaineistossa ilmeneviä teemoja, joiden avulla selvitin mistä 1960-luvun taidekentällä keskusteltiin. Päädyin tarkastelemaan kolmea vahvimmin esiintynyttä teemaa tarkemmin, joiden lisäksi neljää muuta teemaa. Pääteemoina aineistossa ovat taiteen tukeminen, museo- ja näyttelytilat, taide ja politiikka. Toisena metodina käytin diskurssianalyysiä, jonka pohjana käytin omiin tarkoituksiini muokaten Norman Faircloughin kriittisen diskurssianalyysin mallia. Määrittelin neljä diskurssia, jotka toistuvat pääkirjoituksissa. Nämä ovat kansallinen diskurssi, kansainvälinen diskurssi, taiteilijakeskeinen diskurssi ja taiteen tila -diskurssi. Kunkin diskurssin kohdalla tarkastelin diskurssin ominaisia piirteitä, diskurssissa ilmeneviä positioita ja identiteettejä, sekä diskurssille ominaista kieltä ja retoriikkaa. Lopuksi tarkastelin kriittiselle diskurssianalyysille tyypilliseen tapaan diskursseissa ja niiden välillä esiintynyttä valtaa. Tutkimus osoittaa, että Taide-lehden kautta näyttäytyvä taidekenttä on moniääninen ja muuttuva. Vuosikymmenen alun ja lopun välillä on eroa. Diskurssianalyysin kautta myös selvisi, että kentällä olijat eivät ole yhdenvertaisia, vaan kirjoittajien ja Taide-lehden kautta määritellään valta-asetelmia.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Yhdysvalloissa 1960–1970-lukujen aikana vaikuttaneen radikaalin äärivasemmistolaisliike Weather Undergroundin vaikutuskeinoja. Liike halusi väkivaltaista vallankumousta maan sisällä. Tämän seurauksena syntyisi uusi sosialistinen yhteiskunta ilman kaikkia tuon ajan ongelmia. Tutkielmassani tarkastelen, mitä keinoja Weather Underground käytti saavuttaakseen vallankumouksen. Weather Underground profiloitui tekemiensä pommi-iskujen kautta terroristijärjestöksi, mutta pommi-iskut eivät olleet liikkeen ainoa keino saavuttaakseen haluamansa. Tarkastelen liikkeen tekemiä julkaisuja, mielenosoituksia ja muita esille tulleita vaikutuskeinoja. Liikkeen julkaisutoiminta oli laaja ja se oli myös pääkeino oman agendan levittämiseksi ympäri Yhdysvaltoja. Pommi-iskujen ja muiden keinojen avulla kansan huomio saatiin käännettyä tiettyä ongelmaa kohtaan. Nämä ongelmat vaihtuivat ajan mukana, eivätkä olleet aina samoihin teemoihin perustuvia. Tällaisia Yhdysvaltojen yhteiskunnallisia ongelmia olivat muun muassa systemaattinen rasismi vähemmistöjä kohtaan, imperialismin harjoittaminen kolmansissa maissa ja oleellisimpana Vietnamin sota. Näitä vastaan pyrittiin taistelemaan eri keinoin ja saavuttamaan muiden sosialististen maiden, kuten Kuuban ja Vietnamin yhteiskuntamalli.
Tässä pro gradu -työssä syvennyn nuorten naisten pukeutumiseen 1960- ja 1970-lukujen Suomessa kulttuurisena ilmiönä. Tutkimuksen keskiössä on naisten omakohtaiset kokemukset ja kertomukset. Vertaan naisten kokemustarinoita muuhun pukeutumisen tutkimukseen, jolloin saadaan aikaan mielenkiintoinen yhtälö. Tämä yhtälö heijastaa yhteiskunnan suurten suuntaviivojen muutosta, kertoo kulutustottumusten murroksesta ja kuvastaa nuorisokulttuurin esiintymistä. Tutkimuksessa sivuan, miten suomalaiset naiset omaksuivat maailmalta tulevia muotivirtauksia ja millaisia muotoja pukeutumisen tapakulttuurissa esiintyi. Työssä esittelen myös pukeutumisen eroavaisuuksia kaupunkilaisnuorten ja maalaisnuorten välillä sekä tarkastelen, miten nuoret suomalaiset naiset ovat kokeneet pukeutumisensa ulkomailla. Lähestyn pukeutumista kulttuurisena ilmiönä, joka heijastaa yhteiskunnan muutosta sekä vallalla olevia arvoja ja käsityksiä. Pukeutumisesta etnologisesti kiinnostavaa tekevät sen välttämättömyys ja jokapäiväisyys sekä se, että pukeutuminen on muutakin kuin peittämistä ja koristautumista. Tutkimus on kvalitatiivinen ja aineisto koostuu tekemistäni haastatteluista naisille, jotka ovat olleet nuoria tutkimusajankohtana, haastateltavien henkilökohtaisista nuoruuden valokuvista ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) keruuaineistosta, joka käsitteli naisten housujen käyttöä. Valitsin tutkimusmenetelmiksi diskurssi- ja kuva-analyysin aineistojen luonteen perusteella. Naisten kokemuksen mukaan 1960-luvulla pukeutuminen on ollut vielä hyvin sidonnaista pukeutumisen tapakulttuuriin. Yhteiskunnan muuttuessa maatalousyhteiskunnasta palvelu- ja teollisuusyhteiskunnaksi nuoriso alkoi vaatia osaansa yhteiskunnasta. Nuorten naisten pukeutuminen oli yksi erottava elementti vanhemman sukupolven ja nuorison välillä. Naiset kertoivat kuinka he 1960-luvun puolivälin minimekkomuodin jälkeen alkoivat omaksua arkivaatteekseen muun muassa leveälahkeiset housut. Työ- ja juhlapukeutumisessa nuorilta naisilta odotettiin kuitenkin mekon käyttöä. 1960-luvulla alkanut nuorisomuoti jatkoi voittokulkuaan koko 1970- luvun. Yhteiskunnan suuret muutokset kuten kaupungistuminen ja nuorten naisten palkkatyöhön siirtyminen kasvattivat naisten itsemääräämisoikeutta. Samalla muuttuivat kulutustottumukset, pukeutumistavat ja naiskuva kotiäidistä työssäkäyväksi naiseksi. 1960- ja 1970-luvuilla kulutus kasvoi, mutta naiset eivät kokeneet sitä niin voimallisesti kuin on annettu ymmärtää, esimerkiksi mainontaa käsittelevissa tutkimuksissa. Naiset kertoivat kuinka vaatteita ostettiin tarpeeseen ja shoppailukulttuuri oli vasta saapumassa Suomeen. Nuorten kaupunkilais- ja maalaisnaisten pukeutumisessa on havaittavissa pieniä eroja. Maalla nuoret naiset pukeutuivat funktionaalisemmin, kun taas kaupungeissa suosittiin muodikkuutta. Kaupungeissa esiintyi myös erilaisia sosiaalisia ryhmiä kuten popparit ja rasvikset. Näihin ryhmiin kuulumista nuoret ilmaisivat pukeutumalla eri tyyllisiin vaatteisiin.
In Saarikoski’s political poems, there are two things combined: figurativeness which is the traditional medium of poetry, and political radicalism. This combination is part of Saarikoski’s “political poetics”. Not much academic research has been carried out about Saarikoski’s lyrics, but it’s been studied earlier by for example Janna Kantola and H. K. Riikonen. In Saarikoski’s political-regarded works of the 1960’s, the most avant-garde-influenced are Mitä tapahtuu todella? (“What really happens?”) (1962) and Ääneen (“Aloud”) (1966). According to my interpretation, Mitä tapahtuu todella? is mostly influenced by artistic avant-gardism: collage and montage are used, among other things. In Ääneen, the speaker of the poem is continually saying that he’s a communist, and implores his audience to choose this ideology too. The traditional figurativeness containing “birds”, “flowers” and “trees”, is used. This concerns also Mitä tapahtuu todella?. There is both indirect imagery and concrete images in poems. Peter Bürger has stated that the avant-gardists wanted to re-establish art back to every-day life (Lebenspraxis). In Saarikoski’s lyrics, this can be seen for example in how daily things such as a photo in a newspaper or having dictionaries lie about the table are described. Figurativeness, being one medium of poetry, plays an important role in this kind of description.