Lihasrappeumasairaudet ovat perinnöllisiä sairauksia, joissa lihassyyt kuolevat ennenaikaisesti ja lihaskudos korvautuu rasva- ja sidekudoksella. Seurauksena on lihaksen surkastuminen ja heikkeneminen. Satu Sandellin väitöstutkimus käsittelee DNAJB6-geenin mutaatiosta johtuvan lihasdystrofiasairauden kliinistä kuvaa ja patome-kanismeja.

Hartia-lantiorenkaan lihasdystrofia (limb-girdle muscular dystrophy, LGMD) on tautiryhmä, jossa lihasheikkous kohdistuu pääasiassa raajojen tyviosien lihaksiin. Tautiryhmä jaetaan vallitsevasti (LGMD1) ja peittyvästi (LGMD2) periytyviin tautimuotoihin. Nämä sairaudet ovat kaiken kaikkiaan harvinaisia, ja vallitsevasti periytyviä tautimuotoja on vain vähän verrattuna peittyvästi periytyvien muotojen yleisyyteen.

Ennen vuotta 2008 ei tiedetty LGMD1D-sairautta esiintyvän myös Suomessa. Suurehkon pirkanmaalais-satakuntalaisen perheen kohdalla oli tiedossa hitaasti etenevä, vallitsevasti periytyvä hartia-lantiolihasdystrofia kolmen sukupolven ajalta. Tämän ja toisen, pienemmän suvun kohdalla paljastui geneettinen kytkentä, joka sopi 1990-luvulla Yhdysvalloissa raportoituun kahden suvun lihasdystrofiageenipaikannukseen kromosomissa 7q36. Taudin ilmiasusta ei kuitenkaan oltu aiemmin raportoitu tarkempia tietoja. Tutkimuksen tavoitteeksi asetettiin kuvata taudin tarkempi ilmiasu, sen tyypilliset kliiniset piirteet, lihasten kuvantamis- ja patologialöydökset, tarken-taa kromosomaalista kytkentäaluetta sekä selvittää sairauden geenivirhe.

LGMD1D periytyy vallitsevasti ja sen syyksi paljastui DNAJB6-geenin mutaatiovirhe, joka oli kaikilla tämän aineiston suomalaisilla potilailla sama. Vielä ei ole varmuutta siitä, miksi elimistössä kaikissa kudoksissa runsaana esiintyvän DNAJB6-proteiinin geenivirhe aiheuttaa sairauden juuri lihaskudokseen. Lihaksessa DNAJB6:n toimin-ta liittyy proteiinien laaduntarkkailujärjestelmän toimintaan.

Vuonna 2010 julkaistiin Sandellin väitöstutkimukseen liittyvä ensimmäinen kattava kliininen kuvaus LGMD1D-sairauden ilmiasusta. Tutkituissa perheissä sairaus alkoi myöhäisellä aikuisiällä, joskus vasta yli 60-vuotiaana, ja eteni hitaasti. Tyypillisin ensioire oli reisilihasheikkous. Lähes kaikki potilaat säilyttivät itsenäisen liikkumiskyvyn pitkänkin sairastamisen jälkeen, jopa kahdeksankymmen vuoden ikään asti. Joillakin potilailla oli lievää puhe- tai nielemisvaikeutta. Yhdeksi sairauden tunnusomaiseksi piirteeksi paljastui lihasten magneettikuvauslöydös vuonna 2012, mikä johti useiden uusien potilaiden välittömään löytymiseen, kun kuvauslöydöksen perusteella voitiin edetä suoraan geneettiseen analyysiin. Tyypilliset lihasbiopsialöydökset raportoitiin vuonna 2014, ja myös näiden perusteella löydettiin uusia tapauksia. Tutkimuksen edetessä osoittautui, että LGMD1D on Suomen yleisin vallit-sevasti periytyvä hartia-lantiolihasdystrofia. Potilasmäärä on vielä pieni, mutta tiedossa on jo, että taudin kliininen kirjo tulee laajentumaan jatkossa uusien mutaatioiden löytymisen myötä.

Lihassairauksien diagnostiikan parantaminen on ensiarvoisen tärkeää paitsi lääketieteelliseltä myös inhimilliseltä kannalta. Jokaisella lihassairauspotilaalla on oikeus tietää, mikä on hänen tautinsa perimmäinen syy, miten hänen sairastamansa lihassairaus todennäköisimmin etenee, miten se periytyy, liittyykö siihen liitännäissairauksia kuten hengitys- ja sydänkomplikaatioita, joita voidaan ennakoivasti hoitaa, ja onko sairaus elinikää lyhentävä. Vaikka sairaudelle ei parannuskeinoa lähitulevaisuudessa löytyisikään, on potilaan tärkeää saada sairaudelleen lopullinen ja täsmällinen diagnoosi.