Juna-aikatauluissa saattoi 1900-luvun alussa olla merkintä "6.9 j.p.p." eli yhdeksän minuuttia yli kuuden jälkeen puolenpäivän tai sama aika saattoi olla merkittynä 6.09 i.p. Vakiintumaton merkintäkäytäntö ja se, että sama merkintä saattoi tarkoittaa aamua tai iltaa johti helposti väärinkäsityksiin. Ratkaisuksi tuli 24 tunnin aikajärjestelmä ja 24 tunnin kellotaulu. Muutoksen jälkeen sama aika ilmaistiin 18.09. Suomessa vuonna 1928 tehty siirtyminen 24 tunnin aikajärjestelmään kuitenkin hämmensi ihmisiä. Vuosikymmenen lopulla myyntiin tuli 24 tunnin jaolla olevia kelloja, mutta niiden suosio jäi lyhyeksi. Ajanluku uuden mallisesta kellotaulusta oli vaikeaa, sillä tuntiosoittimen paikka oli toinen ja nopea kellonluku johti helposti virheeseen. Iltapäivätunnit voitiin liittää kellotauluun myös siirtokuvana.

Ajatus herätyskellosta on eräällä tavalla mekaanisen kellon perusajatus. Ensimmäiset mekaaniset ajanmittauslaitteet asennettiin luostareihin ja ne ilmoittivat äänimerkillä rukoushetket ja siten ”herättivät” luostarin asukkaat toimimaan oikealla hetkellä.

Lattiakelloissa on herätysmekanismia käytetty 1700-luvun alusta lähtien ja ranskalaisista pöytäpendyyleistä kehitettiin 1800-luvun puolivälissä herätysmekanismilla varustettu pöytäkello.

Nykymielessä herätyskelloja alettiin käyttää vasta 1900-luvun alussa. Herätyskellojen massatuotanto käynnistyi Saksassa, ja herätyskelloista suunniteltiin sekä matka- että yöpöytäversioita. Herätyskelloissa ei ole heiluria vaan liipotin, joten niitä voidaan siirtää paikasta toiseen käynnin häiriintymättä.

Herätyskello on rannekellon jälkeen maailman levinnein kellotyyppi, jota miltei jokainen ihminen tarvitsee päivittäin. Nykyisin herätyskellon rinnalle on tullut matkapuhelimen herätyskello-toiminto, jonka symbolissa vanhanajan herätyskellon kuva ”mikkihiirimäisine” tiukukorvineen on säilynyt.

Suomen Kellomuseon perusnäyttely näyttelykeskus WeeGeellä 1.6.2006 alkaen.