Aki Kaurismäen tuore elokuva hurmasi kriitikot. ”Maailmassa on enää harvoja ohjaajia, joiden persoonallisen käsialan tunnistaa heti filmin ensimmäisestä otoksesta lähtien”, aloitti Tapani Maskula (Turun Sanomat 9.9.2011). ”Näistäkin mestareista vain muutamilla huomaa elokuvahistoriasta ammennettua tyylitajua kertoa ihmiskohtaloista maagisen realistisella estetiikalla. [- -] Le Havre on Aki Kaurismäen täyteläisin ja ehjin ohjaustyö, jonka optimismi valaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Lannistumattomille roolihenkilöille vastoinkäymiset kääntyvät lopulta voitoksi. Heidän selviytymisensä koomisuudessa häivähtää samanlaista pakahduttavaa pateettisuutta kuin Chaplinin mykkäfilmeissä. Le Havre edustaa selkeää ja koskettavaa vaihtoehtoa nykyfilmien synkkyyttä tyrkyttävälle kulttuuririhkamalle. Virkistävän puhdaslinjaisena se sitoo konstailematta humaanin tarinansa visuaalisesti vahvaan dynamiikkaan. Lyhyesti sanottuna Le Havre on kansainvälinen täysosuma, joka palauttaa uskon yksinkertaisten asioiden kauneuteen ja ihmisten luontaiseen sydämensivistykseen.”

Matti Rämön (Helsingin Sanomat Nyt-liite 9.9.2011) mielestä Le Havre lukeutuu Kaurismäen parhaisiin elokuviin. ”Le Havre on ohjaajansa ajankohtaisin elokuva, joka näkee maailman kylmyyden, mutta ei suostu lannistumaan sen edessä. [- -] Vieraalle maalle siirtyminen on tehnyt Kaurismäelle hyvää. Se näkyy Kaurismäen parhaisiin elokuviin kuuluvan Le Havren hengessä ja kuvissa. Laitakaupungin valojen ahdistuneisuus on poissa. Tilalle on palannut murheita uhmaava elämänilo, Kaurismäen aikuisten satujen korvaamaton energian lähde.”

Rämö huomioi, ettei elokuva ajankohtaisesta aiheestaan huolimatta keskity lopulta kuvaamaan paperittomien maahanmuuttajien arkea. ”Reippaasta Idrissasta kasvaa kokonainen persoona, mutta hänen näkökulmansa hautautuu Marcelin ponnistelujen alle. Maahanmuuttajapoika jää symboliksi, jonka avulla ranskalainen työläisyhteisö osoittaa inhimillisyytensä. Runsaamman kuvan maahanmuuttajan elämästä antaa Marcelin kengänkiillottajakollega Chang (Quoc Dung Nguyen). Ranskaan papereitta tullutta vietnamilaista siedetään, koska tämä tyytyy elämään varjoissa ja tekemään työtä, joka kelpaa harvalle ranskalaiselle.”

Saku Schildtille (Episodi 8/2011) Le Havre oli Kaurismäen kantaaottavin teos, mutta hänen mielestään tämä koitui elokuvan kompastuskiveksi. ”Kaurismäki on tehnyt Le Havresta alleviivatusti aikuisten sadun, jossa pakolaisongelma on yksinkertaistettu ja mustavalkoistettu – ja joka ei tuo aiheen ympärillä käytävän keskusteluun mitään erityisen rakentavaa. Kauas kodistaan ajautuneet pakolaiset ovat hyviä, gestapomaisesti tunkeilijoita jahtaavat poliisit pahoja ja sillä hyvä. Elokuvan kiinnostavimmaksi hahmoksi nouseekin ääripäiden välillä operoiva Monet, ihmisiä inhoava mutta hyvää tarkoittava poliisi, joka edustaa vuorotellen uhkaa ja turvaa. Näyttelijä [Jean-Pierre] Darroussin tekee hahmosta taitavasti pienillä eleillä työssään kovettuneen etsivän, jonka kyynisyys ei ole onnistunut nitistämään tämän oikeamielisyyttä. Sadunomaisuus on Kaurismäelle ominainen tyylikeino, mutta näin vaikean aiheen käsittelyyn se osoittautuu huonoksi valinnaksi. Monimutkaisen asian yksinkertaistaminen vesittää hyväntahtoisen sanoman.”

Schildtin mielestä Le Havre kuului kuitenkin kuvauksellisesti Kaurismäen parhaisiin tuotoksiin. ”Ohjaaja on puhunut elokuvien visuaalisuudesta ’valon ja varjon leikkinä’, ja kuvailu kiteyttää Le Havren lämpimän, varjoisan ilmeen osuvasti. Kuvat ja kohtaukset ovat keskivertoelokuviin verrattuna kuin yleviä öljyvärimaalauksia julisteiden rinnalla. Samoin musiikkivalinnoissa Kaurismäen tyylitaju on pistämätön.”

”Kaurismäen tyylissä supisuomalainen jäykkyys ja vaatimattomuus yhtyvät charmikkaasti ranskalaiseen tapakulttuuriin ja ranskan kielen runollisuuteen”, ihasteli Jarno Lindemark (Etelä-Suomen Sanomat 9.9.2011). ”Samalla kun Le Havre kuvaa eurooppalaisuutta, se on itsessään, eri maiden yhteistuotantona, mainio esimerkki siitä mitä eurooppalaisuus voi olla: kulttuurien kirjoa ja rikastavaa kohtaamista. [- -] Runollinen, hauska dialogi piirtää nerokkaita muotokuvia ajastamme, tapahtumista ja tunteista. Vähistä sanoista ja eleistä syntyy taas kerran suurta kaihoa, jota maalaukselliset asetelmat kehystävät ylväästi kuin japanilaisissa puupiirroksissa.”

”Ranskankielisenä Kaurismäen mielellään viljelemä lyhyt ja karsittu dialogi toimii jopa paremmin kuin suomeksi puhuttuna, mistä suuri kiitos menee myös erinomaisille näyttelijöille”, kehui Jussi U. Pellonpää (Forssan Lehti 23.9.2011). ”Suurisydämisen ja umpisympaattisen André Wilmsin rinnalla Jean-Pierre Darroussin tekee monisäikeisemmän roolityön auktoriteetin edustajana, jonka operointi oman moraalinsa ja valtiollisten määräysten kiirastulessa toimii erinomaisesti. Blondin Miguelin rooliksi jää lähinnä dramaattisina ja koomisina vuorottelevien tapahtumien tarkkailu.” Klaus Fransbergin (Vasabladet 9.9.2011) mukaan elokuvasta puuttuivat kuitenkin vahvat naishahmot. ”Det finns heller inga starka kvinnor i filmen. Visserligen höjer sig Kati Outinens karaktär mot slutet, men hon är ändå en kvinna som accepterat sin traditionella roll.”

Le Havre sai lämpimän vastaanoton myös kansainväliseltä lehdistöltä. ” [- -] Le Havre is a continual pleasure, seamlessly blending morose and merry notes with a deftness that’s up there with Kaurismäki’s best comic work”, kiitti Leslie Felperin (Variety May 23, 2011), joka näki Le Havren Cannesin elokuvajuhlilla. ”You could be forgiven for thinking that the film’s concern for outsiders is buried beneath an arch style and countless insider film nods, but Le Havre still emerges as a simple, hopeful and nostalgic portrait of an essentially good community”, kuvaili Dave Calhoun (Time Out April 5, 2012) elokuvan Iso-Britannian ensi-illan tienoilla. “What really saves Le Havre from being too precious, apart from a wicked thread of black humour, is a sense of solidarity between not just the story’s characters, but between them, the filmmaker and us.”

Toim.: Suomen kansallisfilmografia / Riikka Pennanen 2016