”Lauri Nurksen ohjaamaa Veijareita kutsutaan urbaaniksi veijarikomediaksi. Urbaani elokuva onkin. Mutta komediaksi Veijarit on turhan vakavamielinen ja rankka”, pohti Marko Ahonen (Savon Sanomat 24.12.2010). ”Sympaattiset hahmot ovat vähissä. Oikeastaan aikamoisia molopäitä lähes koko porukka. Ensin juonta on hädintuskin nimeksi, kunnes lopussa mopo lähtee juonen suhteen täysin käsistä. Parhaiten toimivat hauska dialogi ja näyttävä visuaalisuus. Pisteitä myös siitä, että Veijarit liikkuu niin psyykkisesti kuin fyysisesti nykyajassa, sukupuolirooleja lukuun ottamatta.”

”Veijareiden kompastuskivi on Katri Mannisen käsikirjoitus. Siinä on hyviä tilanteita ja luontevaa dialogia, mutta sen toistoinen tarina polkee paikoillaan. Loppuhuipennusta tavoitellessaan elokuva karkaa tyystin käsistä”, totesi Tarmo Poussu (Ilta-Sanomat 23.12.2010), joka kiinnitti useiden kriitikoiden tavoin huomiota elokuvan esittämiin sukupuolirooleihin. ”Veijareissa miehet ovat kuin taivaalle karkaavia heliumpalloja ja naiset niihin ripustautuvia lyijypainoja. Ilman painoja pallot poksahtavat ennen pitkää rikki, mutta painojen maahan kahlitsemina ne kaipaavat alati tuulen mukaan. Kovin edistyksellisiksi elokuvan roolikäsityksiä ei voine väittää.”

Samoilla linjoilla jatkoi Jarno Lindemark (Etelä-Suomen Sanomat 24.12.2010), joka ihmetteli sitä, miten näin ”höttöinen” käsikirjoitus on päässyt tuotantoon. ”Voi tätä kliseiden määrää. Etenkin kun aihe – keskenkasvuisten miesten aikuistuminen – on jo tuhansin tavoin loppuun kaluttu. Taas kerran miehen elämä on yksinkertaistettu kahteen ääripäähän, jossa toisaalla on idyllinen keskiluokkainen perhe-elämä ja vastuullisuus ja toisaalla vastuuton rellestäminen. Katsoja voi sitten sääliä tai nuhdella Sakua tämän pinnallisuudesta ja kannustaa Ässää tämän yrityksestä perustaa perhe. Rautalankaa kuluu, kun Ässän ja Sakun ystävyydestä väännetään konfliktia. Elokuvan jokainen kohtaus, jokainen vuorosana, on etukäteen arvattavissa. [- -] Ohjaaja Nurksen tyyliä on vaikea erottaa satunnaisesta saippuasarjasta.”

Lauri Lehtiselle (Suomen Kuvalehti 51–52/2010) Veijarit vaikutti ”kakkosketjun Solar-viihteeltä”. ”Draamakomedian kerronta löytää alkuvaiheissa mainosmaisen nokkelia oikopolkuja milloin minkäkin asian ytimeen. Kun henkilöt on esitelty, sekä keinot että asiat käyvät vähiin. [- -] Saku ja Ässä tietävät itsekin, että pelkkä kohokohtien tavoittelu tekee elämästä ja elokuvasta tasapaksun, mutta vauhdikkuuden vaihtoehdot tuntuvat yhtä latteilta. Lopuksi ongelmia yritetään paeta Duudsonit-osaston ilmapallostuntilla. Liian myöhään, liian hölmöä. Parempi hulluus kukkii pieninä annoksina vaihtoehtopoppari Riston biiseissä ja absurdeja kuvakirjoja tekevän Ville Tiihosen kiilusilmäisessä vastakulttuurigurun roolissa.” Myös Tomi Nordlundin (Satakunnan Kansa 24.12.2010) mielestä Riston ”vinksahtanut rock” toimi elokuvassa kun taas Veli-Pekka Lehtosen (Helsingin Sanomat Nyt-liite 24.12.2010) mukaan ”musiikkiosuudet tuntuvat usein vain tarinasta irrallisilta”.

Kriitikoiden yleislinjasta poikkeavasti Tuomas Riskala (Iltalehti 22.12.2010) antoi neljä tähteä raikkaaksi kokemalleen buddy-elokuvalle. ”Veijarit kertoo ystävyydestä, Peter Pan -syndroomasta ja elämän täyttymättömistä päämääristä. Se on myös kuvaus rikkoutuneista unelmista, joiden takaa paljastuva tarina on yllättävän koskettava. Mitä ei vielä alkupuolen machoilusta uskoisi. Ilmava ohjaus ja Henri Blombergin rosoisesti sykkivä kaupunkikuvaus tekevät Veijareista myös visuaalisesti nautittavan. Samoin näyttelijäsuoritukset ansaitsevat kiitosta. Etenkin [Mikko] Leppilammen ja [Antti] Luusuaniemen yhteiset jaksot tuntuvat aidoilta ja uskottavilta. Toisensa jo Teatterikorkeakoulusta lähtien tunteneiden miesten välinen ystävyys näkyy roolitöissä.”

”Ensisijaisesti Veijarit pärjää hurvittelevan elämäntavan kuvauksena”, tiivisti Taneli Topelius (Turun Sanomat 24.12.2010). ”Sekä Leppilampi että Luusuaniemi sopivat rooleihinsa itsetietoisina hurmureina, jotka kantavat elokuvaa pitkälti persooniensa avulla. Etenkin Leppilampi tuo rooliin paljon aiemmista elokuvaosistaan kunnollisena romanttisena miessankarina, mikä pehmentää Veijareiden tekstin hänen ylleen maalaamia kylmempiä ja itsekeskeisempiä sävyjä.”