Tero Jartti (s. 1962) kävi Teatterikorkeakoulun 1983-87, työskenteli freelance-näyttelijänä mm. Kansallisteatterissa ja Espoon teatterissa sekä esiintyi mm. tv-sarjoissa Seitsemän veljestä (1989) ja Tuntemattomalle Jumalalle (1993). Hän ohjasi pitkän tv-elokuvan Panostaja (1991) ja lyhytelokuvan Kun piru tuli polkupyörällä sepän tölliin ja sepän vaimo sai uuden nenän (1993) ennen puolipitkää Aapoa, joka syntyi Sparrausringin (ks. alla) puitteissa ja valmistui projektin kahdeksantena elokuvana, Villealfa Filmproductions Oy:n ja GNUfilms Oy:n tuotantona.

"Mieleen alkoi vain tulla niin paljon kuvia, joita ei voinut tehdä tavanomaisin teatterin keinoin", Jartti perusteli siirtymistään teatterista elokuvaan (Aamulehti 12.3.1993). Aapo oli suomalaisen elokuvan kolmas Runar Schildt -filmatisointi Nyrki Tapiovaaran Varastetun kuoleman (1938) ja Claes Olssonin Varpusen suudelman (1992) jälkeen. "Pyrkimyksenä oli olla alkutekstille mahdollisimman uskollinen", hän kertoi Aapon pohjana olevan samannimisen novellin sovitustyöstä. "Mutta koska Schildt kirjoittaa enemmän valkoisesta kuin punaisesta näkökulmasta, oli tarpeen tehdä tiettyjä tarkistuksia. Meidän versiossamme esimerkiksi Räsänen ei ole yhtä järkähtämätön kuin Schildtillä - päinvastoin hän lopussa luopuu leikistä. Aapon kosiskelema Lempi on toinen henkilö, jota olemme nostaneet enemmän etualalle, lähinnä korostaaksemme rakkaustarinan osuutta. Ja pidimme myös vaarin siitä että Aapon epäpoliittinen tausta tulisi selvästi esiin." (Ny Tid 20.1.1995).

Toisaalta tekijät kokivat elokuvan tarvitsevan myös vahvan poliittisen viitekehyksen, ja sellaisena käytettiin Räsäsen työväentalolla pitämää puhetta, joka lainattiin Irmari Rantamalan Työmies-lehden artikkelista elokuulta 1917. "Yksi elokuvan tärkeimmistä viesteistä on, ettei syyllisiä ole", Jartti pohti elokuvansa tematiikkaa. "Elokuvan myötä halusin myös valottaa niitä tekijöitä, jotka johtavat mielettömään, selittämättömään vihaan. On niin helppoa leimata Bosnian tai Ruandan tapahtumat kehitysmaiden ongelmiksi ja haukkua sisällissodan pyörteisiin joutuneita ihmisiä idiooteiksi. 'Ne on niin tyhmiä', sanotaan. Kuitenkin samanlainen tilanne vallitsi meillä, eikä siitä ole kovinkaan pitkä aika. Ennen Aapoa en itsekään tiennyt juuri mitään senaikaisesta Suomesta, saati sodan julmuudesta, vaikka 1918 käyty sisällissota on yksi Euroopan uuden ajan historian julmimpia. Taisteluissa, teloituksissa, vankileireillä nälkään kuoli noin 40 000 ihmistä, runsas prosentti koko väestöstä." (Anna 30/1994).

Aapon käsikirjoituksen pohjana käytettiin alkuperäisnovellia ja Tero Jartin sekalaisia muistiinpanoja "Kässärin tynkää ja merkintöjä". Varsinaista käsikirjoitusta ei ollut. Sen sijaan Kaisa Mäkinen ja Jartti tekivät kuvakäsikirjoituksen.

Aapon kuvaukset tapahtuivat neljässä jaksossa, kaikkiaan 30 kuvauspäivässä ja yli vuoden kuluessa, sillä tarina vaati kaikkien vuodenaikojen mukanaoloa. Ampuminen joella improvisoitiin paikan päällä - kohtausta ei ole käsikirjoituksessa. Avustajia tarvittiin tekijöiden mukaan noin 400. Elokuva kuvattiin super 16 mm:n materiaalille, ja levennettiin 35 mm:n esityskopioksi. Se sai ensiesityksensä Cannesin festivaalien myyntimessuilla toukokuussa 1994 ja Suomen ensi-iltansa heinäkuun lopussa. Televisiossa se nähtiin saman vuoden joulukuussa. Englanniksi tekstitetyn kopion alkuun on liitetty teksti, joka kertoo Suomen yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tilanteesta 1917-1918.

Aapon jälkeen Tero Jartin ura on jatkunut sekä näyttelijänä, dramaturgina että lyhyt- ja tv-elokuvien ohjaajana, mm. teoksissa Lyhyt elokuva Helsingistä (1999) ja Inkkaripäähine (2002), joka voitti Micromovies-palkinnon Tampereen lyhytelokuvajuhlilla. Aapo sai Jartin ja Hietasen kiinnostumaan aiheeseen liittyvästä historiasta ja tematiikasta siinä määrin, että he alkoivat suunnitella Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian uudelleenfilmatisointia.

Vuosina 1990-96 toteutettu Sparrausrinki oli Suomen elokuvasäätiön (SES), Audiovisuaalisen viestintäkulttuurin edistämiskeskuksen (AVEK), Yleisradion ja MTV3:n yhteinen hanke, jonka tarkoitus oli kannustaa nuoria lupaavia tekijöitä tarjoamalla rahoitus puolipitkään fiktioelokuvaan. Hankkeeseen hyväksytyille tuotannoille myönnettiin kullekin 1 300 000 mk:n budjetti, josta Elokuvasäätiön ja AVEK:n osuus oli 900 000 mk ja televisioyhtiöiden 400 000 mk. Projekti rahoitti kahtatoista vuosina 1991-97 valmistunutta elokuvaa. (Leena Louhivuori: Sparrausrinki. Helsinki: AVEK 1996) Projektissa syntyneistä elokuvista kahdeksan päätyi teatterilevitykseen ja on näin ollen sisällytetty Kansallisfilmografiaan.

- Toim. Juha Seitajärvi, Lauri Piispa ja Jorma Junttila Suomen kansallisfilmografia 11:n (2004) pohjalta