Päivi Valotielle (Turun Sanomat 2.9.2011) Ville Jankerin Pussikaljaelokuva oli ”vallan luonnikas” filmatisointi Mikko Rimmisen vaikeana pidetystä alkuperäisteoksesta. ”Valkokankaalle siirtynyt tragikoominen kuvaus vähän vajaa kolmekymppisten joutojätkien ajelehtimisesta yhden kesäpäivän aikana kantaa oivasti alle puolitoistatuntisen kestonsa. Elokuva tavoittaa sekä Rimmisen kirjan fiiliksen että hilpeän kielenkin nimenomaan dialogissaan, päähenkilöidensä käymässä loppumattomassa länkytyksessä. [- -] Pussikaljaelokuva, kuten pohjatekstinsäkin, antaa arvon oravanpyörästä tietoisesti pois jättäytyneille luusereille, muodikkaammin ja nätimmin sanottuna elinikäisille downshiftaajille, jotka viis jaksavat veisata yhteiskunnan vaatimuksista. Vaarana on sortuminen liiankin siloteltuun rentturomantiikkaan, mutta jos tämän ei anna häiritä, elokuva toimii lempeänä muistutuksena siitä, ettei elämän tarvitse olla yhtä suurta suoritusta.”

”Kolme vapaaehtoisesti syrjäytynyttä tai syrjäytymässä olevaa nuorta miestä, yksi kesäinen vuorokausi, loputtomasti puhetta ja paljon kaduilla, puistoissa ja kapakoissa nautittua olutta. Pussikaljaelokuvan ainekset eivät ole kovin kummoiset, mutta oudosti kokonaisuudesta muodostuu osasiaan suurempi kokonaisuus, joka vetää mukaansa vastuuttoman vetelehtimisen maailmaan”, kiitti Jouni Vikman (Episodi 8/2011). ”Katsojan kannalta kolmikon seuraan lyöttäytyminen muistuttaa tilannetta, jossa itse saapuu selvänä jo pitempään pämpänneiden kavereittensa seuraan. Siksi elokuvan alkupuoli on kriittinen hahmoihin samastumisen suhteen. Jos heille antaa mahdollisuuden, huomaa pian olevansa samalla aaltopituudella Marsalkan, Lihin ja Hennisen kanssa.”

Jussi Virratvuori (Karjalainen 2.9.2011) vertasi useiden kriitikkojen tavoin elokuvaa Aki Kaurismäen Calamari Unioniin (1985). ”Elokuvan miljöönä toimivasta Kalliosta on karsittu pois liikenteen melu ja muu kaupungin häly. Tilalla on seesteinen äänimaisema, joka onnistuu korostamaan päähenkilöitten kiireettömyyttä. Kamera hakee rauhaisalla rytmillä terassilla istuvia ihmisiä, nurmikolla kesää palvovia ihoja sekä muutamia perusduunareita. Kaiken tapahtumattomuus antaa tilaa katsoa ja eläytyä Aki Kaurismäen hengessä. [- -] Jankerin ote on tuore ja perinnevapaa, ja tämä näkyy ja kuuluu elokuvassa pelkästään positiivisesti. Kuvaaja Jarkko T. Laine osoittaa taas kykynsä hivelevillä otoksillaan. [- -] Syksyn suomalaisen elokuvatapauksen kruunaa Pussikaljaelokuvan huikaisevan komea loppu. Harvoin on miesten välistä ystävyyttä näin karun todesti kuvattu kuin tämän leffan viimeisissä kuvissa Pasilan ratakiskojen yläpuolella.”

Kriittisempiä ääniä ei kuitenkaan puuttunut. ”Onnistuneen kirjafilmatisoinnin rima ylitetään hipoen, vain hipoen”, totesi Veli-Pekka Lehtonen (Helsingin Sanomat Nyt-liite 2.9.2011). ”Jankeri ei kikkaile, ei kameralla, ei leikkauksilla, ei etenkään henkilöohjauksella. Ilmaisu on niin pelkistettyä, että se kääntyy välillä kankean puolelle. Näin on, vaikka elokuvaan on kirjoitettu varoen lisää ’vauhtia’ eli veikeitä sattumuksia poliisin kanssa sekä hentoinen rakkaustarinakin. Pussikaljaelokuva hengittää kyllä kirjan tapaan henkilöidensä kanssa samaa ilmaa, tykkää heistä, suomen kielestä ja Helsingistä, raukeudesta ja kesästä kaupungissa. Oikein korostaen elokuva rakastaa Kallion kulmia. [- -] Elokuvan ilmeinen vertailuelokuva on Aki Kaurismäen 26 vuoden takainen Calamari Union. [- -] Jankeri ei kuitenkaan ole niin omaehtoinen tai absurdin pirullinen kuin Kaurismäki.”

”Tuloksena on epätasainen ja esikuvastaan kauas jäävä, mutta silti omalla tavallaan viehättävä ja viihdyttävä nuortenleffa”, luonnehti Tarmo Poussu (Ilta-Sanomat 2.9.2011). ”Romaanin kielellinen ilotulitus kuuluu elokuvan ja varsinkin sen suulainta päähenkilöä esittävän Eero Milonoffin dialogissa. Jankerin ulkoiseen realismiin pitäytyvä ohjaus ei kuitenkaan tarjoa vastinetta romaanin tajunnanvirtatekniikalle. Siksi elokuvaan syntyy häiritsevä railo tyylitellyn dialogin ja arkisen miljöön välille.”

Päivi Valotie kehui erityisesti Pussikaljaelokuvan näyttelijäntyötä ja kaupunkikuvausta. ”Jussi Nikkilä, Eero Milonoff ja Ylermi Rajamaa tekevät tarinan antisankareista lihaa ja verta olevia velikultia, joista on helppo pitää. Nikkilä on vetäytyvä tarkkailija, hiljainen ja hermoileva Marsalkka, joka pakenisi mieluusti päiväunille, jos vain kaverit päästäisivät. Milonoff on kaljoittelun lomassa ikäkriisiä hetkittäin poteva iso ja tyhmänuskalias Henninen, joka ei malta olla uhoamatta virkavallalle toveriensa toppuutteluista huolimatta. Rajamaa on porukan velmu jutuniskijä, korpifilosofi Konsta Pylkkäsen urbanisoitunut uuden polven hengenperillinen, joka pohtii milloin mitäkin puhuen itsensä välillä pussiinkin. Mainioiden näyttelijöiden kannatteleman elokuvan yhdessä pääosassa on nuhjuisen komea Kallion kaupunginosa. Helteinen kesäkaupunki puistoineen, katuineen, kuppiloineen ja ihmisineen on taltioitunut Pussikaljaelokuvaan niin kauniisti ja tavallista kattavammin, että elokuvalla tulee epäilemättä olemaan kaupunkikuvaa dokumentoiva arvonsa vielä vuosikymmenten päästä.”

Toim.: Suomen kansallisfilmografia / Riikka Pennanen 2016