"Kahden maan yhteistyönä tehtävä elokuva on tuomittu epäonnistumaan", ilmoitti Helena Ylänen (Helsingin Sanomat 19.1.1980). "Tulitikkuja lainaamassa kantaa harteillaan yhteistyöelokuvan sovittamattomuuksia, tyylirikkoja, hajanaisuutta, outoa kokonaishahmoa. [- -] Leonid Gaidai ja Risto Orko ovat joutuneet tekemään lukuisia kompromisseja, he ovat joutuneet sulattamaan yhteen kahta, lähes vastakkaista koomista näkemystä. Gaidain elokuvahuumori keskittyy kikkoihin, kovakätiseen kuvalla ja äänellä pelleilyyn. Orkon lähtökohdat ovat olleet lähempänä perinteistä suomalaista Lassila-tulkintaa, annetaan puheen ja luonteenpiirteiden kasvaa hiljalleen huvittaviksi. Tämä kompromissi on filmin tulkinnallinen ja tyylillinen perusvirhe. Hyrisevä, hyväntuulinen jollottelu ei pääse kehittymään, farssi ei irtoa nopeaan menoon."

"Maiju Lassilan syvä ja vetoava näkemys suomalaisesta talonpojasta on kadonnut Suomi-Filmin ja Mosfilmin kolikoiden kilinään", luonnehti Markku Tuuli (Katso 7/1980), "ja tilalle on tullut halpaa farssia, jolla koetetaan tavoitella kansanvälistä yleisöä. Risto Orkolla on kieltämättä ollut ohjausansionsa historiallisissa elokuvissaan ja Leonid Gaidailla on ollut kosketusta koomisiin satiireihin sellaisissa elokuvissa kuin 12 tuolia ja Briljanttikäsi. Mutta yhteen he eivät tunnu sopivan. Tulitikkuja lainaamassa on kömpelö yhdistelmä Gaidain mauttomia farssitrikkejä ja liikkumatonta kansannäyttämöilmaisua, johon jälkiäänitys tuo vielä yhden epäaidon tekijän lisää."

"En hetkeäkään epäile, etteikö tätä elokuvaa olisi tehty huolella ja rakkaudella", koki Erkka Lehtola (Aamulehti 19.1.1980), "mutta siitä huolimatta se jää etäiseksi, ohueksi ja pinnalliseksi. Pahimmillaan Maiju Lassilan hersyvä huumori, hänen pilaileva komediallisuutensa, on muuttunut naiiviudeksi. Tätä elokuvaa katselee - mutta se ei sytytä, se ei vedä mukaansa. Siinä on luistavuutta mutta ei imua. Jo elokuvan ensimmäiset jaksot ennakoivat sen tulevaa laimeutta: suviset näkymät ovat oudon verettömiä ja ponnettomia. Kun ihmiset tulevat kuvaan, he eivät liity maahan ja maisemaan - he ovat runottomia, ammattitaitoisia näyttelijöitä mutta eivät kansankomedian rakastettavia ihmishahmoja, joiden karakteristiikka pulppuaisi syvimmistä sisäisistä lähteistä."

"Katsoja ei siis näe elokuvaa, jossa Maiju Lassilan unohtumattomasti ja kansatieteellisellä varmuudella hahmotellut henkilöt eläisivät elokuvallista elämäänsä", myönsi Pertti Lumirae (Suomen Sosialidemokraatti 19.1.1980) ja jatkoi: "Mutta jos unohtaa Lassilan, voi täydellä syyllä nauttia filmin usein riemukkaista käänteistä, osuvista tyypeistä ja hurjasta menosta. [- -] Tulitikkuja lainaamassa on sujuvaa ja kansanomaista viihdettä, joka viisaasti omissa rajoissaan pysytellen tarjoaa puolitoistatuntisen kestonsa aikana harmitonta hupia niin nuorille kuin vanhoillekin. Tässä mielessä tulosta voi pitää onnistuneena."

"Meillä on suomalaisenkin elokuvan piiristä kosolti näyttöjä siitä miten vaikeata komedian tekeminen on", pohti Leo Stålhammar (Suomenmaa 22.1.1980), "eikä näkemysten yhdisteleminen elokuvassa ole myöskään niitä helpoimpia asioita. Huomionarvoista on siten se, että Gaidain-Orkon Tulitikkuja lainaamassa parhaimmillaan tavoittaa lassilamaisia äänenpainoja ja mutkatonta huumoria ja tilannekomiikkaa [- -]. Yhteistyöelokuvan suurin ongelma on ääni eli se että suomenkielisessä versiossa venäläiset näyttelijät puhuvat suomalaisilla haamuäänillä. Martti Tschokkinen ja Aarno Sulkanen ovat lainanneet äänensä Ihalaiselle ja Vataselle eli Jevgeni Leonoville ja Vjatseslav Nevinnyille. Tulos on taidokas ja ansaitsee tunnustuksen, mutta siitä huolimatta tällainen ratkaisu on rasite elokuvalle tai sitten suomalainen korva on herkempi tajuamaan vivahteet koska meillä ei ole totuttu tähän monessa muussa maassa itsestään selvään käytäntöön. Joka tapauksessa Jevgeni Leonovin hienon luonnenäyttelijän ote näkyy tässäkin ja Vjatseslav Nevinnyi kasvattaa roolistaan varsin juoheasti leppoisan kun katsoja ei pyri näkemään tulosta ensi sijaisesti 'suomalaisena' toteutuksena."

- Suomen kansallisfilmografia 8:n (1999) mukaan.