Eino Ruutsalon neljäs pitkä elokuva herätti ristiriitaisia tunteita. "Aivan mitätön ei Laituri silti liene", Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat 27.11., 5.12.1965) kirjoitti kritiikkinsä päätteeksi, "koska se edes ärsyttää". "Tekijänsä neljäs työ, jonka tavoitteita ohjaaja itse on julkisuudessa selittänyt hyvin kauniisti ja syvämielisesti", Talaskivi perusteli, "osoittautui kuvauksellisesti hänen tähän asti ehkä parhaimmakseen - - mutta ajatuksellisesti ja kokonaisuutena suurin piirtein yhtä hengettömäksi kuin edelliset. Hatara käsikirjoitus, avuton dialogi nyt myös eräine 'snobistisine' tai muuten yleisöä kosiskelevine heittoineen ovat masentavinta uutuudessa, rintojen paljastelut, kirjailijan työn naurettavaksi saattaminen ja kuvaamataiteilijan kepposkonstit omituisimpia syvällisyyksiä, sankarikirjailijan yletön lapsekkuus huvittavaa, mutta kesäpäivän tunnelmat, muutamat luonnonnäkymät sekä käyskelyt luonnossa ovat oikeita keitaita tyhjällä laiturilla."

"Eino Ruutsalo kirjoittaa, ohjaa ja kuvaa", johdatteli E.L. (Erkka Lehtola, Aamulehti 12.12.1965) ja eritteli: "Skenaristina hän on luonut päähenkilökseen tyypin, joka kirjoittaa täsmälleen niin omituisesti ja sekavasti kuin kirjallisuutta harrastamaton katsoja nykykirjailijoiden kuvittelee tekevänkin. Laiturin kirjailija on jo käsikirjoitusvaiheessa muotoutunut tahattomaksi parodiaksi itsestään. - - Ohjaajana Ruutsalo pyrkii kehittelemään epäolennaista tilannettaan, mutta jättää ihmissuhteiden kehittelyn enemmänkin vain synopsiksen asteelle. Hänen ihmisensä ovat tyyppejä ja ääriviivahahmoja. - - Kuvaajana Eino Ruutsalolla on omat ansionsa, mutta silti Laiturissa on liian paljon harmaata, tunkkaista ja järjestymätöntä kuvamateriaalia."

"Teknillisessä suhteessa Ruutsalo on korottanut vaatimuksiaan", katsoi Heikki Eteläpää (Uusi Suomi 28.11.1965), "puhtaasti siltä kannalta Laituri on hänen suurin tähänastinen yrityksensä ja tuloksessa on paljon myönteistä. - - Laituri paljastaa Eino Ruutsalossa filmintekijänä ensimmäisen kerran huumoriin ja komiikkaan viittaavaa lahjakkuutta, jota hänen ehkä kannattaa ryhtyä kehittämään, etenkin kun näyttää olevan kysymys tosiaan visuaalisen komiikan tajusta - -. Pulmana minun kannaltani on tällä hetkellä aprikoida, onko tämä ajoittainen verevä koominen ilme positiivinen piirre Laiturissa vai ei, onko se tullut mukaan tieten tahtoen vai vahingossa, onko Ruutsalo pyrkinyt tekemään komediaa vai jotakin muuta. Kaarlo Kaartisen kauniin musiikin alakuloinen melodiikka väittää, että jotakin muuta."

"Bryggan är inget mästerverk och det finns drag i den som jag har svårt att förlika mej med", koki Bengt Pihlström (Nya Pressen 27.11., 3.12.1965). "Men nog är det en tjusande film, i sina påhitt och i sin skönhet. - - Mer än någon annan av våra regissörer är Ruutsalo bildkonstnär. Han visar det redan i sitt sätt att skildra landskap, inte med vykortets insmickrande kompositioner, utan så att inre skönhet växer fram, en strandlinjens kontur, en vattenytans form. Samma förmår han i fråga om mänskor - när han dröjer vid en kvinnobröst är det med konstnärens sinne för det estetiska, låt vara att bysten kan ha en uppgift också i intrigens gång."

"Eino Ruutsalon Laituri on ironiaan värittyvä moraliteetti, päivänkuva ajasta, elämästä, ajattelutavoista ja käyttäytymisestämme tänään", luonnehti Yrjö Kemppi (Ilta-Sanomat 27.11.1965). "Laituri merkitsee Ruutsalon paluuta symboleihin, ei esineellisiin tai hahmollisiin, vaan ajatuksellisiin. Jo yksistään se, että elokuvassamme joku tuntee kiinnostusta aikaansa ja yrittää eritellä sen ilmiöitä on ensiarvoisen merkityksellistä näillä tyhjänpäiväisyyksien markkinoilla. Tässä ominaisuudessa Laituri on ärsyke. Ärsyke se on nimeään ja mainostustaan myöten."

"Uusi suomalainen elokuva, jos sellaisesta yleisesti voi puhua, on Laiturissa saanut Rovaniemen markkinansa", määritti P.B-h (Peter von Bagh, Ylioppilaslehti 33/1965) nuoren polven kannan. "Laiturin taiteilijakuva ei poikkea edukseen siitä miten joku Kari Suomalainen asian näkee. Kirjailija - - tekee tekstiä, jota tuskin pohjoispohjalaiset teinilehdet painaisivat ja hänen vuoropuhelunsa perhostieteilijän ja täysihoitolaväen kanssa alittavat tähänastisen bottenin, joka on papin ja kirjailijan dialogi Kielletyssä kirjassa. Yritykset tehdä huumoria ja absurditeetteja johtavat luonnottomuuksiin ja varsinkin pieleenohjatun Matti Ruoholan (sääli hyvää jätkää) kohdalla epätäsmälliseksi, huonoksi sarjaksi gag'ejä."

Seuraavien vuosikymmenten tv-esitykset eivät ole parantaneet Laiturin mainetta. "Joskus kaksikymmentäkin vuotta voi olla armottoman pitkä aika", kirjoitti Harri Närhi (Katso 7/1987) 1987. "Ruutsalon Laiturille se on ollut, elokuva on auttamattomasti menettänyt kaikki ne tehot, jotka sillä ehkä oman aikansa moraalisessa horisontissa on ollut. Tänään se näyttää itsensä parodialta, sitä ei voi katsoa nauramatta. - - Jälkikäteen Laituriin on helppo liittää tiettyä nostalgista haikeutta, heijastuksia aikansa eurooppalaisesta elokuvasta ja tekijöidensä ilmeisestä vilpittömyydestä. Näyttelijöiden totaalinen ammattitaidon puute ja nolostuttavan surkeasti kirjoitetut dialogit saavat paljon anteeksi tämän jälkiviisauden kautta."

- Suomen kansallisfilmografia 7:n (1998) mukaan.