"Yhtiötä on kaikin puolin onniteltava Sano se suomeksi -filmin johdosta", tervehti U. H. (Uuno Hirvonen, Uusi Suomi 30.3.1931) "ensimmäistä suomalaista 100-prosenttista äänielokuvaa". "Movietone-järjestelmän mukainen äänellisyys on suurin piirtein täysin moitteeton. Ohjaaja on eräissä pikkujutuissa onnistunut kekseliäästi aikaansaamaan mainion luonnonäänitehon. Katsoja - teknilliseen puoleen syventynyt - riemastuu kuullessaan sokeripalojen kalisevan Paavo Nurmen kahvikupissa, ja kun tulitikku sytytettäessä sähähtää, on hän erittäin tyytyväinen suomalaisen tekniikan uuteen voittosaavutukseen. Valokuvauksellisesti filmi pakostakin on hiukan yksitoikkoinen. Kysymyksessä on nimittäin - Nurmen harjoittelupätkää lukuunottamatta - yksinomaan sisäkuvaus. Valaistusta kyllä vaihdellaan, mutta kun koko ajan - aiheen pakoittamana - käytetään yksinomaan puolilähi- ja lähikuvia, ei minkäänlainen vaihtelu tuota virkistystä."

"Heti aluksi on sanottava, että ohjaaja Yrjö Nyberg ei ole tarkoittanutkaan mitään yhtenäisjuonista elokuvaa", kirjoitti Sp. (Helsingin Sanomat 29.3.1931), "vaan lienee hänen tarkoituksensa ollut osoittaa, että äänielokuvaus nyt on meidänkin maassamme mahdollista. [- -] Puhe kuului täysin selvänä, ja laulu ja musiikki sointuivat kauniimmin kuin konsanaan amerikkalaisessa tai saksalaisessa äänifilmissä. Sanalla sanoen Sano se suomeksi osoittaa vakuuttavalla tavalla, että maassamme on ainakin yhtä hyvät teknilliset mahdollisuudet äänifilmien valmistamiseen kuin missä tahansa muualla. [- -] Kaikkia esityksiä kuunteli ja katseli mielihyvällä."

"Kysymyksessä on puhdas kokeilu, ja taiteellisesti ei tulosta voida lainkaan arvostella", koki H-m (Roland af Hällström, Aamulehti 10.5.1931), "sillä Sano se suomeksi on filmiä yhtä vähän kuin revyytäkin. [- -] Valitettavasti ei yhtiö tähän ensimmäiseen elokuvaansa ole hankkinut taiteellisesti pätevää ohjaajaa, joka olisi voinut saada aikaan paremmankin tuloksen, ja yrittänyt ratkaista muitakin äänielokuvaprobleemeja kuin puhtaasti teknillisiä. Jo se seikka, että kamera-asettelu kaikissa kohtauksissa on aivan stereotyyppinen, tekee sen, että yritys jää aivan vajavaiseksi. Lisäksi eri esityksistä ei ole todellisia revynumeroita kuin kaksi, nimittäin virolainen baletti ja radiopila, joista mahdollisesti toisellaisella ohjauksella ja kuvauksella olisi voinut saada huvittaviakin. Paavo Nurmi -haastattelu on vallan mahdoton ja pääkohtauksena oleva Turun teatterin Tschechow-näytelmä on vain valokuvattua teatteria."

"Eri kappaleiden valintaa ei kuitenkaan voi pitää täysin onnistuneena", arvosteli myös H:ra (Suomen Sosialidemokraatti 29.3.1931), "vaikkakin filmin valmistajat ovat tehneet niinkin suuren saavutuksen, kuin että ovat 'saaneet Nurmen puhumaan'. Nurmi ja hänen valmennusmenetelmänsä eivät kuitenkaan ole oikeassa ympäristössä lauluesitysten, tanssien ja halpahintaisten näytelmien parissa. [- -] Koko filmi tekee hajanaisen vaikutuksen. Sitä katsellessa tulee väkisinkin mieleen huonosti sekoitettu potpurri. Musiikki ja vuoropuhelut kuuluvat filmissä erinomaisen selvästi, tekisipä mieli sanoa selvemmin kuin useimmissa täällä esitetyissä amerikkalaisissa filmeissä. Sanonnan selvyys on kuitenkin ollut filmin laatijoilla ehkä liian paljon pääasiana, joten vuoropuheisiin on tullut jossakin määrin kaavamaisuutta, ja muutamin kohdin jopa ulkoluvulta vaikuttavaa."

Svenska Pressenin Q. (31.3.1931) kaipasi huumoria ja keveämpää otetta: "Nu har det hela gjorts så tråkigt som gärna tänkas kan. De humoristiska bitar, som inflikats, innehålla - med undantag av slutnumret, Tjehovs lilla, roliga pjes 'Frieriet' - uteslutande plattheter av det mest banala slaget och konferencieren Markus Rautio, känd som radioman, förefaller som om han hade ett tungt värv att fylla, så kemiskt fri från revykonferencierens lediga sätt och lustiga infall är han."

- Suomen kansallisfilmografia 1:n (1996) mukaan.