Sylvi (1913) on ensimmäinen kotimainen kokoillan näytelmäelokuva. Hankkeen taustalla olivat jo Salaviinanpolttajista (1907) vastanneet kuvaaja Frans Engström sekä Suomen Kansallisteatterin näyttelijät Teuvo Puro ja Teppo Raikas. Kolmikko yhdisti voimansa jälleen syksyllä 1910. Tavoitteeksi otettiin kuvata seuraavana kesänä kaikkiaan kolme elokuvaa. Puro ja Raikas toivat osuutenaan kolmen miehen yhtiöön käsikirjoitus-, ohjaus- ja näyttelijäntyön. Frans Engström sijoitti kameratyönsä lisäksi sen verran rahaa, mitä tarvittiin kuvausmateriaaliin sekä muille näyttelijöille suoritettuihin korvauksiin. Palkan sai myös lavastuksista huolehtinut Carl Fager.

Kesän 1911 kolme elokuvaa olivat Minna Canthin näytelmiin perustuneet Sylvi Teuvo Puron ja Anna-Liisa Teppo Raikkaan ohjaamana sekä Hyökyaaltoja, ohjaajana Puro. Jälkimmäinen oli Puron kertoman mukaan filmatisointi ruotsalaisesta romaanista. Puro valaisi myöhemmin Suomi-Filmin Uutisaitassa (1/1946) hänen ja Teppo Raikkaan lähtökohtia: "Kun olimme molemmat teatterimiehiä, ajattelimme lähinnä näytelmiä, jotka parhaiten tunsimme. Mutta niin kuin tämän romaanin valintamme osoittaa, katsoimme liikkuma-alamme olevan sentään vähän laajemman." Hyökyaaltoja-elokuvan alkuteoksesta on epäselvyyttä. Elokuvan on arveltu perustuneen ruotsalaisen Axel Jäderinin romaaniin Brottsjöar (1891), mutta Hannu Salmi on teoksessaan Kadonnut perintö (2002) pitänyt tätä epätodennäköisenä, sillä Jäderinin romaani eroaa sisällöltään selvästi siitä, mitä elokuvasta tiedetään.

Ensimmäiseksi otettiin kuvausohjelmaan Sylvi heinäkuussa 1911. Sopivan ateljeen ja valaistuskaluston puutteen vuoksi valittiin interiöörien kuvauspaikaksi helsinkiläisen Hotelli Fennian pihanpuoleinen kattoterassi. Sen varjopuolina olivat kulisseja liehuttavat tuulenpuuskat sekä niiden mukana viereisestä savupiipusta silloin tällöin kuva-alaan leijailevat savupilvet. Sylvin ulkokuvat otettiin Helsingin Kaivopuistossa. Seuraavaksi kuvattiin Hyökyaaltoja Helsingin saaristossa ja viimeisenä Anna-Liisa, jonka ulkokuvat otettiin Seurasaaressa ja interiöörit jälleen Fennian katolla.

Teuvo Puron mukaan työn edistyessä kävi ilmi, että hänen ja kuvaaja Frans Engströmin taiteelliset näkemykset poikkesivat toisistaan. Puro olisi halunnut näyttelijöistä myös lähikuvia, mutta Engström kieltäytyi niistä jyrkästi. Hänen käsityksensä mukaan näyttelijöiden tuli näkyä kuva-alassa aina kokonaisina.

Nimiosaa Sylvissä esitti Aili Rosvall, hänen nuoruudenystäväänsä Viktor Hovingia Teppo Raikas ja Sylvin aviomiestä ohjaaja Puro itse. Raikkaan ja Puron tapaan Aili Rosvall (myöhemmin Somersalmi) oli Suomen Kansallisteatterin näyttelijöitä. Aili Somersalmi esiintyi seuraavan kerran valkokankaalla vuosikymmeniä myöhemmin Valentin Vaalan historiallisessa draamassa Jossain on railo (1949). Myös Olga Salo, Olga Leino, Eero Kilpi, Jussi Snellman ja Ester Forsman olivat Kansallisteatterin näyttelijöitä.

Koska suomalaisissa laboratorioissa ei näin pitkiä elokuvia katsottu voitavan työstää, oli Sylvin, Anna-Liisan ja Hyökyaaltojen negatiivit lähetettävä Kööpenhaminaan saakka. Se vaati kuitenkin lisää varoja 12 500 markkaa, eikä Engström saanut summaa kokoon ennen kuin vasta loppusyksystä 1912. Kun elokuvat palasivat laboratoriosta, kävi ilmi, että Anna-Liisan ja Hyökyaaltojen negatiivit olivat tuhoutuneet. Näin ainoastaan Sylvi saatiin valmiiksi asti.

Elokuvan osti helsinkiläinen elokuvateatterimies Hjalmar V. Pohjanheimo, josta kehkeytyi pian autonomian ajan tuotteliain elokuvatuottaja. Pohjanheimo maksoi elokuvasta kertakorvauksena 4 500 markkaa. Loput tuotantokustannuksista, 20 000 markkaa, jäivät Engströmin tappioksi.

Engströmin, Puron ja Raikkaan yhteistyö päättyi näihin vastoinkäymisiin. Engström vaikutti tämän jälkeen elokuvalevittäjänä, Puro ja Raikas jatkoivat uraansa Kansallisteatterissa. Puron elokuvaura jatkui 1920-luvulla Suomi-Filmi Oy:n palveluksessa. Sylvi jäi Teppo Raikkaan viimeiseksi elokuvaksi, sillä hän kuoli vuonna 1916.

Sylvin pituus oli tarkastuspäätöksen mukaan 890 metriä, mikä 16 kuvaruutua sekunnissa projisoituna vastaa noin 48 minuutin kestoa. Elokuvaa mainostettiin "ensimäisenä suomalaisena tunnin kestävänä taidefilminä" ja "ensimäisenä suomalaisen taiteen suurteoksena elävienkuvien alalla". Mainonnassa Kansallisteatterin näyttelijöiden nimet olivat näyttävästi esillä, mutta muut tekijät jätettiin nimeämättä. Elokuvan ensi-ilta oli Viipurissa Maat ja kansat -teatterissa 24. helmikuuta 1913. Turussa elokuva nähtiin 3. maaliskuuta, Helsingin Lyyra-teatterissa 10. maaliskuuta ja sittemmin kevään ja syksyn mittaan muissa suurissa kaupungeissa. Suurimpien kaupunkien esitysmäärillä mitattuna Sylvi oli autonomian ajan katsotuin kotimainen näytelmäelokuva.

Sylvi on nykytietojen mukaan ainoa vuosien 1907–16 suomalainen näytelmäelokuva, josta on säilynyt elävää kuvaa jälkipolville. Muutama sata metriä elokuvan järjestämätöntä negatiivimateriaalia löytyi helsinkiläisestä romukaupasta vuonna 1933. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin hallussa on 345 metrin mittainen negatiivi sekä Aho & Soldanin materiaalin pohjalta vuonna 1934 tuottama 210-metrinen lyhytelokuva. Hannu Salmi (emt.) on arvellut säilyneen materiaalin koostuvan lähinnä kohtauspoistoista. Kohtaukset kattavat Salmen rekonstruktion mukaan varsin suuren osan Canthin näytelmän sisällöstä. Filmiryhmä Oy editoi Aho & Soldanin versiosta vuonna 1980 uuden, äänellä varustetun toisinnon.

Kansallinen audiovisuaalinen instituutti teki vuonna 2016 Hannu Salmen rekonstruktion pohjalta Sylvin säilyneistä kohtauksista on noin 27 minuuttisen, selittävin tekstein varustetun 4k-kopion. Elokuvan alkuperäiset välitekstit eivät ole säilyneet, joten rekonstruktion lähtökohtana on käytetty Minna Canthin näytelmää ja elokuvan vuoden 1913 käsiohjelmaa. Rekonstruktio sai ensi-iltansa Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla huhtikuussa 2016.

Toivo Särkkä tuotti ja ohjasi Minna Canthin näytelmästä vuonna 1944 uuden elokuvasovituksen, nimiosassa Helena Kara.

- Suomen kansallisfilmografia 1:n (1996) pohjalta toimittaneet Riikka Pennanen ja Lauri Piispa