"Kurkvaaran kehitys filmintekijänä on viime vuosina edistynyt ilahduttavan positiivisesti", aloitti Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat 18.9.1971): "Hänen varhaisissa elokuvissaan toistuvasti tyypilliset kömpelyydet ja karkeudet tai epäloogisuudet ja äänipuolen heikkoudet ovat vähitellen kuoriutuneet vähiin tai pois. [- -] Kujanjuoksu on käsittääkseni (ja muistaman mukaan entisiä arvioiden) Kurkvaaran tähän asti paras, asiallinen ja kaikessa koruttomuudessaan hyvin vaikuttava elokuva. Kerronta etenee yleensä sopivan rauhallisesti, mutta jo proloogiluontoinen pelinavaus [- -] on tehokas ja hyvin tehty ja saa katsojan ehdottoman kiinnostuneeksi."

"Ilahduttavan kypsäksi ja selkeäksi jäsentyy Maunu Kurkvaaran Kujanjuoksun kokonaisuus", kiitti myös Heikki Eteläpää (Uusi Suomi 19.9.1971, 10.12.1977). "Sitäpaitsi Kujanjuoksu on tietyllä tavalla uudentyyppinen kotimainen, dokumentinomaisuutta lähenevällä tarkkuudella, yleensä autenttisilla tapahtumapaikoillakin, se yrittää rekonstruoida yleisesti tunnetun rikosprosessin kulun. [- -] Näistä aineksista koostuu hyvin kiinteä, jännittäväkin tapahtumasarja, jonka Kurkvaara kertoo kiistattomalla arkirealistisella teholla. Hänen väridramaturgiansakin on mielenkiintoinen, ja tuo hieman elävyyttä raskassoutuiseen prosessiin [- -]. Väreiltään Kujanjuoksu on hyvin korkealuokkainen, harvoin meillä on esim. kevättalven sääolosuhteita taltioitu näin elävinä, näin omaperäisinä."

"Första delen av filmen", kirjoitti B.P-m (Bengt Pihlström, Nya Pressen 18.9., 23.9.1971), "är utmärkt med stark miljökänsla och kusligt verkliga karaktärer. Filmen faller när den sedan rapsodiskt skildrar den riktige brottslingens sammanbrott, men ett intressant konstnärligt grepp bibehålls till slutet."

"Tosin elokuvassa on puutteensakin", kritisoi Erkka Lehtola (Aamulehti 19.9.1971) tunnustettuaan teoksen monet ansiot. "Kujanjuoksu horjuu. Asiapohjaltaan se on todenmukainen ja ilmeisen luotettava. [- -] Valmisteleva esityö on ollut perusteellista, mutta kun on päästy varsinaiseen toteutukseen, ei tilanteen hahmottelu kaikkiaan saavuta dokumentaarista tehoa. Aarre Karen on tietysti uskottava Torsti Koskinen, mutta joutuessaan vastakkain Esko Mannermaan kanssa ei elokuvaan synny riittävää uskottavuutta; puuttuu ilmaa, puuttuu vivahteita, puuttuu elettyä tuntua. Eikä tämä puute koske pelkästään näyttelijäsuorituksia. Kujanjuoksussa on muutenkin sellaista jähmeyttä, että se käy jonkin verran kuivakkaaksi elokuvaksi."

"Kujanjuoksulla on kieltämättömiä ansioita", puntaroi myös Markku Tuuli (Katso 41/1971), "ja Kurkvaara on jälleen kerran tarttunut polttavan ajankohtaiseen aiheeseen kuvaamalla ihmisen oikeusturvaa näin oikeuslaitoskeskustelun keskellä. Mutta vaikka seitsemän vuotta viattomana istuneen miehen tarina on ilman muuta kertomisen arvoista, Kurkvaaran vilpittömät aikeet ja kunnianhimo ovat olleet lopputulosta suuremmat. Kujanjuoksun pahat tyylivirheet ovat niin ilmeisiä, että niitä ei pysty sivuuttamaan."

"Vahva kotimainen [- -] ja kameran käytöltään Kurkvaaran komeimpia", arvioi puolestaan Leo Stålhammar (Suomenmaa 24.9.1971). "Värisävyt luontuvat harmonisesti kokonaisuuden henkeen. Kurkvaaran ohjaajan ote näkyy myös kauttaaltaan onnistuneissa näyttelijäsuorituksissa. Aarre Karenin syyttömästi tuomittu mies samoin kuin Esko Mannermaan komisario ovat luonnekuvina parasta mitä kotimaisessa elokuvassa on viime aikoina nähty. Otto Donnerin musiikki liittyy joustavasti muuhun kerrontaan."

- Suomen kansallisfilmografia 8:n (1999) mukaan.