Ratavartijan kaunis Inkeri
Banvaktens vackra Inkeri (ruotsinkielinen nimi)
Prekrasnaja Inkeri (venäjänkielinen nimi)
A Szép Inkeri (unkarinkielinen nimi)
Beautiful Inkeri and the Railwayman (englanninkielinen käännösnimi)
Inkeri de l'inspecteur track (ranskankielinen käännösnimi)
Die Schöne Bahnwärter-Inkeri (saksankielinen käännösnimi)
Finna-arvio
Ratavartijan kaunis Inkeri
Hannu Lemisen ohjaama melodraama Ratavartijan kaunis Inkeri (1950) pohjautuu Jussi Kukkosen samannimiseen romaaniin. Veturinkuljettaja Ilmari Perttula (Erkki Viljos) rakastuu iäkkään ystävänsä ratavartija Iikka Junkkarin (Eino Kaipainen) nuoreen vaimoon, Inkeriin (Helena Kara). Työtoverin tytär Martta (Leila Itkonen) puolestaan tavoittelee Ilmaria. Ajan myötä Iikka saa vihiä Inkerin ja Ilmarin suhteesta.
Tallennettuna:
Genre | ||||||||||||||
---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
Ikäraja | ||||||||||||||
S |
||||||||||||||
Näyttelijät | ||||||||||||||
Kreditoimattomat näyttelijät
Avustajat
Lapset matkustajavaunussa: Leila Saarman-Palmu, Eeva Piepponen (Lähde: Kouvolan Sanomat 22.1.2006) ,
Lapset matkustajavaunussa: Leila Saarman-Palmu, Eeva Piepponen (Lähde: Kouvolan Sanomat 22.1.2006)Hae aiheista |
||||||||||||||
Muut tekijät | ||||||||||||||
Kreditoimattomat
|
||||||||||||||
Tuotantotiedot | ||||||||||||||
|
||||||||||||||
Esitystiedot | ||||||||||||||
|
||||||||||||||
Kuvauspaikat | ||||||||||||||
|
||||||||||||||
Kuvausaika | ||||||||||||||
Heinäkuu - syyskuu 1950 |
||||||||||||||
Sisältöseloste | ||||||||||||||
|
||||||||||||||
Lehdistöarviot | ||||||||||||||
"Hyvin ohjattua ja näyteltyä kehnoa viikkolehtiromantiikkaa", otsikoi O. V-jä (Olavi Veistäjä, Aamulehti 24.10.1954) ilmaisten arvostelijoiden yleisen käsityksen, että elokuvan toteutus nousi aiheen yläpuolelle. Kukkosen romaani koettiin "taiteellisesti arvottomana nyyrikkimäisenä tekoromantiikkana", joka "melodramaattisuudessaan, teennäisessä paisuttelussaan ja epäaitoudessaan on tyypillistä viikkolehtisatoa" (O. V-jä). "Sitä merkittävämpää on", ajatteli J-a N-nen (Juha Nevalainen, Ilta-Sanomat 21.10.1950), "että tästä kertomuksesta on saatu aikaan elokuva, joka hämmästyttävän vankasti liikkuu arjen realistisella peruskalliolla. Hannu Leminen on ohjaajana todennäköisesti ulottunut uransa tähänastiseen huippuun. Hänen ohjauksensa on varmaotteista, rytmillistä ja keskittynyttä, hänen näkemyksensä on filmillisen selkeä, iskevä ja persoonallinen. Esko Töyrin kaunis, kirkas ja detaljeista rikas kuvaus rakentaa sitä paitsi kokonaisuutta ratkaisevalla tavalla." "Tarinaa ei siis vaivaa liika omaperäisyys ja nokkeluus", katsoi myös J. T-i (Jouko Tyyri, Ylioppilaslehti 27.10.1950), "ja sitä kunnioitettavampi on filmin tekijöiden saavuttama tulos. Esko Töyrin kuvaus on huippuluokkaa, Ahti Sonnisen säästeliäs taustamusiikki erinomaista ja suurimman kiitoksen ansaitsee ohjaaja Hannu Leminen, jonka ansiota on varmaan juonen heikkouksien onnistunut peittäminen." "Ratavartijan kaunis Inkeri on uudelta tuottamoita sanalla sanoen velvoittavan hyvä pelinavaus", aloitti P. Ta-vi (Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat). "Parasta tässä elokuvassa on miljöö ja sen filmiin tuoma elävä todellisuuden ja aitouden leima. Ohjaajaa on onniteltava jo oikean ja sitäpaitsi erinomaisen edustavasti luonnonkauniin tapahtumapaikan löytämisestä, niinkuin saman tien myös siitä että hän on jokseenkin kokonaan suorittanut filmauksen oikeassa ympäristössä." Martti Savo (Modest Savtschenko, Työkansan Sanomat 24.10.1950) lähti liikkeelle siitä, että "käsikirjoituksessa ei ole sitä laajuutta, jonka antaisi ohjaajalle mahdollisuuden esittää tapahtumien sosiaalista taustaa eikä liioin syvyyttä, joka antaisi näyttelijöille mahdollisuuden suorittaa psykologisia henkilötulkintoja", mutta päätyi käsitykseen, että elokuva on "Hannu Lemisen eräs kaikkein parhaimpia töitä, ellei kaikkein paras. Filmi on johdonmukaisesti ja tasaisesti kerrottu. Se on täynnä älykkäästi keksittyjä ja hyvin 'sliipattuja' ylimenoja ja kamerakulmia, joista yksikään ei ole, kuten usein sattuu, tekijän kyvyllään keikaroimista, kaikki näyttää syntyneen sujuvan kerronnan johdonmukaisista vaatimuksista." "Hannu Leminen arbetar med ambition och [- -] även stundom når rätt aktningsvärda resultat", tunnusti myös H. K. (Hans Kutter, Hufvudstadsbladet 25.10.1950). "Med verklig tillfredsställelse annoterar man sålunda att regissören på det hela taget omsorgsfullt undvikit det teatraliska flåspatos och den högljuddhet i alla känsloutryck, som fortfarande så ofta skämmer våra inhemska alster. Många scener präglas av en intimitet och en nyansering i replikföringen, som man hoppas kommer att lämna spår efter sig. Hannu Leminen besitter även en icke föraktlig visuell fantasi, den friskt skildrade fiskeutflykten var en fin och valörskimrande detalj med doft av sommar och ömhet som man gärna bläddrar tillbaka i minnet." Kiitosta riitti näyttelijöillekin: "Helena Kara saavuttaa Inkerin osassa kauniin voiton ja hän saa siitä irti kaiken, mitä siitä yleensä voi saada ja Eino Kaipainen ratavartijana on tasainen ja oikeaan osuva." (E. L-nen eli Erkki Leppänen, Uusi Suomi 22.10.1950). "Helena Kara nimiosassa on parempi kuin moniin aikoihin. Hänessä on pehmeää, miellyttävän sentimentaalista suloutta, vaikka muutamat lähikuvat tahtovatkin esittää hänet tarpeettoman romanttisessa, raukeasilmäisessä ja sadunhohtoisessa valossa" (J-a N-nen). O. V-jä:n mielestä paras näyttelijä oli Eino Kaipainen, joka "luo vahvasti arkisävyisen, rehdin ja hyväntahtoisen luonnekuvan ratavartijasta ja näyttelee voimakkaasti dramaattiset kohtaukset [- -]. Erkki Viljos on kehittynyt ilahduttavasti sitten viime näkemän varsinkin replikoinnissa, eikä pyrikään ylittämän tulkintamahdollisuuksiaan." - Suomen kansallisfilmografia 4:n (1992) mukaan. |
||||||||||||||
Taustaa | ||||||||||||||
Ratavartijan kaunis Inkeri oli toukokuussa 1950 syntyneen uuden tuotantoyhtiön, Fennada-Filmi Oy:n ensimmäinen kokoillan elokuva. Fennada- Filmi muodostui Oy Fenno-Filmin ja Adams Filmi Oy:n tuotanto-osastojen yhdistyessä kustannussäästöjen aikaansaamiseksi, ja Ratavartijan kaunis Inkeri oli alunperin tarkoitus toteuttaa Adams Filmin tuotanto-osaston viidentenä elokuvana. Käsikirjoituksen copyright on merkitty Adams Filmin Tuotanto-osaston nimiin. Ratavartijan kaunis Inkeri perustuu Jussi Kukkosen samannimiseen romaaniin. Tarinassa voi havaita yhtymäkohtia Émile Zolan romaaniin Ihmispeto / La Bête humaine (1890), josta on useita filmisovituksia. Kuuluisin on Jean Renoirin samanniminen elokuva vuodelta 1938, jonka pääosassa veturinkuljettajana nähdään Jean Gabin ja kolmiodraaman muina osapuolina Simone Simon ja Fernand Ledaux. Käsikirjoittajanimimerkin Filmikynä takana olivat tällä kertaa Hannu Leminen ja Ilmari Unho; Rosvo Roopessa (1949) Filmikynä-nimimerkin toisena osapuolena Lemisellä oli kirjailija Joel Laikka. Alkuperäisromaaniin verrattuna tapahtumakulkua on yksinkertaistettu ja osa romaanin henkilöistä jätetty pois. Elokuvan loppu poikkeaa sekä romaanista että käsikirjoituksesta: romaanissa tapahtumat jatkuvat vielä lähes vuoden eteenpäin, ja käsikirjoituksessa kerrotaan Inkerin muutto pois ratavartijan mökistä miehensä kuoleman jälkeen sekä Inkerin ja Ilmarin tapaaminen tässä yhteydessä. Lisäksi elokuvasta on jätetty pois käsikirjoituksen jakso, missä Inkeri kansallispukuisena harjoittelee Otsonmäen Seuratalon juhlasalissa kuvaelmaa "Impi ja pajarin poika". Jussi Kukkonen oli Kainuun Sanomien päätoimittaja ja asui Kajaanissa. Hänen romaaninsa tärkein tapahtumapaikka on Otsonmäen rautatieristeys, jonka esikuvana ilmeisesti on ollut Kontiomäen risteysasema. Elokuvasovitus kuvattiin kuitenkin Kouvolassa sekä Harjun pysäkin lähistöllä Kouvolan - Kuusankosken rataosalla. Elokuvassa nähdään mm. Risto Ryti -sarjan veturit 1037, 1039 ja 1040. Kiitokseksi ja korvaukseksi VR:n Kouvolan varikon avusta Fennada-Filmi valmisti 15 minuutin mittaisen lyhytelokuvan Kouvolan miesten kyydissä, kuvaajana Auvo Mustonen. Se tarkastutettiin 7.9.1950, uuden yhtiön ensimmäisenä työnä. Erkki Viljos oli ennen elokuvauraansa toiminut veturinlämmittäjänä ja osasi myös ajaa veturia. Kohtauksessa, missä junan oli määrä ajaa ratavartijan resiinan päälle, Viljos kuitenkin löi veturin jarrut pohjaan niin rajusti, että pyörät hankautuivat kulmikkaiksi. Tämän jälkeen VR:n palvelut kuvausryhmälle muuttuivat maksullisiksi. Nimiosaa tarjottiin ensin Ansa Ikoselle, joka kuitenkin kieltäytyi käsikirjoitukseen sisältyneen saunajakson vuoksi. Osan sai sen jälkeen ohjaajan puoliso Helena Kara. Ilmarin unikuvina nähty saunajakso on elokuvassa toteutettu hyvin suurella pieteetillä. Loppupuolen jaksossa, missä ratavartija ja hänen vaimonsa selvittelevät välejään, kuvaaja Esko Töyri on tunnelman korostajana käyttänyt vinoon asetettua kameraa. Kahvinjuontijakson keskusteluun veturinkuljettaja Lukkarin kotona sisältyy tunnetun helsinkiläisen Hildénin leipomon mainontaa - käsikirjoituksen vastaavassa kohdassa puhutaan Fazerin leivoksista. Valtion elokuvatarkastamo määräsi Ratavartijan kauniille Inkerille 15 %:n veron. Tuottaja valitti elokuvalautakuntaan, joka ei muuttanut päätöstä. Lautakunnan päätös syntyi äänin 4 - 3: käytännössä asian ratkaisi veron puolesta äänestänyt lautakunnan jäsen Risto Orko, Suomi-Filmin toimitusjohtaja. Tiettävästi veron aiheutti jakso, jossa Inkerin ja Ilmarin rakkauskohtaus jatkui lähikuvina edestakaisin liikkuvasta veturinpyörien männästä. Sensorit katsoivat tämän ylimenon synnyttävän epäsiveellisiä mielleyhtymiä. Alkuteksteissä ei ole ruotsinkielistä nimeä - se on mainittu sekä elokuvan tarkastushakemuksessa että Hufvudstadsbladetin elokuvakartassa. Elokuvan juliste on Kansallisen audiovisuaalisen instituutin kokoelmissa ainoastaan digitaalisena versiona. Ratavartijan kaunis Inkeri myytiin 1950-luvun puolivälissä Neuvostoliittoon ja myöhemmin 1961 Unkariin. Kotimaassa elokuvan yleisömenestys jäi suurimpien kaupunkien teatteriesityskertojen mukaan laskien jonkin verran vuoden keskitasoa heikommaksi. - Suomen kansallisfilmografia 4:n (1992) mukaan. |
||||||||||||||
Musiikki | ||||||||||||||
1. Alkumusiikki Säv. trad. ja Ahti Sonninen Orkesteri (off, alkutekstit), 0' 40". 2. Heilani kotiin kulki kaksi tietä Säv. ja san. trad. Es. Eino Kaipainen, laulu (100 %), 0' 10". 3. Taikayö Säv. M. D. Tomnikovski, sov. Ahti Sonninen Puhallinorkesteri (off), 3' 10". 4. Zacatecas Säv. Milton Leeds, sov. Ahti Sonninen Puhallinorkesteri (off), 1' 05". 5. Loppumusiikki Säv. ja sov. Ahti Sonninen Piano ja orkesteri (off, lopputekstit), 2' 25". Huomautuksia: Alkumusiikin aiheena on Sonnisen sovittama kansanlaulu Sinun silmät ja minun silmät ne aina yhteen palaa, joka on toistuvana aiheena myös taustamusiikissa. Taustamusiikin toistuvana "rakkauden teemana", pääteemana on Ahti Sonnisen sovittama kansansävelmä Kun kävelin kesäillalla, joka kuullaan usein orkesterisovituksena, jossa pianolla on sooloasema. - Toim. Juha Seitajärvi Suomen kansallisfilmografia 4:n (1992) pohjalta. |
||||||||||||||
Tarkastustiedot | ||||||||||||||
|
||||||||||||||
Tekniset tiedot | ||||||||||||||
|