Terrorismilla on ollut suuri vaikutus Israelin–Palestiinan konfliktin kehittymiseen, rauhanprosessiin ja osapuolten välisiin suhteisiin. Terrorismia oli ollut jo ennen vuoden 1967 kuuden päivän sotaa, mutta sen luonne, määrä ja kohteet muuttuivat suuresti sodan jälkeen. Terrorismi kehittyi paikallisesta toiminnasta, suoraan Israeliin kohdistuvasta ja sen olemassaoloa vastustavasta terrorismista hiljalleen kansainvälistyväksi, laajemmaksi kokonaisuudeksi, jonka kohteeksi nousi tutkimuksen aikarajauksen lopulla myös Yhdysvallat. Yhdysvaltojen keskeinen asema konfliktissa kasvoi 1960-luvun lopulla ja eritoten 1970-luvulla, kun se pyrki löytämään diplomaattisen ratkaisun konfliktiin, samalla turvaten Israelin turvallisuuden.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan terrorismia Yhdysvaltojen näkökulmasta; millaisia asenteita ja odotuksia Yhdysvalloilla siihen oli, sekä sitä, miten asenteet muuttuivat tarkasteluvälillä. Tutkimuksen aikarajaus alkaa vuodesta 1967 ja kuuden päivän sodasta, päättyen vuoteen 1978, Camp Davidin sopimukseen. Tutkimusmetodina on narratiivianalyysi, jossa analysoidaan terrorismin narratiivin eli kertomuksen kehitystä, sekä sen kautta ilmeneviä Yhdysvaltojen asenteita ja odotuksia. Alkuperäisaineistona toimii Yhdysvaltojen ulkopoliittinen aineisto FRUS, joka sisältää mm. yhdysvaltalaisten diplomaattien ja poliitikkojen välisiä sähkeitä ja keskusteluja.

Tutkimuksessa selvisi, että Yhdysvallat ei pitänyt terrorismia uhkana Israelin olemassaololle tai sen turvallisuudelle, mutta näki terrorismin keskeiseksi syyksi osapuolten välisen diplomatian vaikeudelle; Yhdysvallat asennoitui esimerkiksi PLO:hon terroristisena järjestönä, mikä hankaloitti diplomatiaa palestiinalaisten kanssa etenkin 1970-luvulla. Tämän lisäksi yhtenä tutkimustuloksena havaittiin, että 1970-luvun jälkipuoliskolla terrorismi- ja fedayeen -termien käyttö väheni huomattavasti yhdysvaltalaisessa keskustelussa.