Maksimaalinen hapenottokyky on yleisesti käytetty kestävyyskunnon mittari. Anaerobista kynnystä taas pidetään jopa maksimaalista hapenottokykyä parempana suorituskyvyn mittarina. Automaattiset arviointimenetelmät ovat suhteellisen tuore keksintö maksimaalisen hapenottokyvyn mutta erityisesti anaerobisen kynnyksen arvioinnissa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia yhden maksimaalisen hapenottokyvyn ja yhden anaerobisen kynnyksen arviointimenetelmän validiteettia. Tutkimus koostui kontrollimittauksista liikuntabiologian laboratoriossa, sekä neljästä kenttämittauksesta. Tutkimuksessa vertailtiin kontrollimittausten tuloksia kenttätesteihin. Tutkittavat olivat 24-40 -vuotiaita kestävyysharjoitelleita miehiä (n=19). Mittaukset sisälsivät hermolihasjärjestelmän testit ja suoran mattotestin. Ensimmäisen testikerran jälkeen testattavat tekivät kenttätestit erillisillä mittauskerroilla kuukauden sisällä ensimmäisestä testistä. Muut kenttämittaukset sisälsivät 30 minuutin testin radalla sekä levänneenä että väsytettynä, 30 minuutin testin polulla ja 50 minuutin testin mäessä. Jokainen kenttätestikerta sisälsi 20 minuuttia juoksua 70 % henkilökohtaisesta maksimisykkeestä ja 10 minuuttia kiihtyvästi siten, että 90 % maksimisykkeestä ylittyy. Maksimaalisen hapenottokyvyn arvio ilmoitettiin painoon suhteutettuna hapenkulutuksena (aVO2max) ja anaerobisen kynnyksen arvio nopeutena (aVank) ja sykkeenä (aHRank). Radalla tehty aVO2max kontrolliarvio (56.6 ml/kg/min ± 5,4) poikkesi mattotestissä mitatusta (49,6 ± 4,5) merkitsevästi (p<0.001). Kaikki VO2max kontrolliarviot olivat suurempia kuin mitattu arvo (TE = 7.0 ml/kg/min, SEE = 3.83). Eri olosuhteissa tehdyt arviot poikkesivat kontrolliarviosta merkitsevästi (p<0.001). Kaikissa olosuhteissa arvio pieneni kontrolliarvioon verrattuna. Lisäksi arvion virhe suhteessa mitattuun arvoon kasvoi merkitsevästi VO2max:n kasvaessa aVO2maxP ja aVO2maxM osalta (r = -0.557, p<0.05 ja r = -0.652, p<0.01). Anaerobisen kynnyksen arviot eivät eronneet mitatuista merkitsevästi nopeuden (aVank 13.8 ± 1.0 km/h vs. Vank14.0 ± 1.2 km/h) tai sykkeen (aHRank 169 ± 7 bpm vs. HRank 170 ± 8 bpm) osalta (p = 0.723 ja p = 0.404) ja korrelaatiot olivat vahvoja (rHR = 0.883, rv =0.759). Eri olosuhteissa tehdyt anaerobisen kynnyksen arviot poikkesivat kontrolliarviosta merkitsevästi (p<0.01). Kaikissa olosuhteissa arviot pienenivät kontrolliarvioon verrattuna. Tutkimuksen perusteella tutkittu maksimaalisen hapenottokyvyn arviointimenetelmä on tarkkuudeltaan lähellä aiemmin tutkittuja arviointimenetelmiä. Helpon käytettävyytensä ansiosta se on vaihtoehto muille testausmenetelmille. Käytännössä testaus tulisi suorittaa kovalla tasaisella alustalla, sillä olosuhteen muutos heikentää arvion tarkkuutta ja pienentää hapenkulutuksen arvoa. Tutkittua anaerobisen kynnyksen arviointimenetelmää voidaan tutkimuksen perusteella pitää käyttökelpoisena varsinkin kovalla tasaisella alustalla suoritetussa harjoituksessa. Tutkimuksen pieni otos ja menetelmän vaatimat harjoitusolosuhteet rajoittavat kuitenkin tulosten yleistämistä. Olosuhteen muuttuessa anaerobinen kynnys jää tutkitulla menetelmällä usein arvioimatta tai arviointitarkkuus on heikompi.