Niin kutsutun vanhan musiikin esittämisen tutkimuksessa musiikin tekijän, esittäjän keho on useimmiten ollut näkymättömissä. Huomio on sen sijaan tyypillisesti kohdentunut tutkimuksen kohteena olleen aikakauden alkuperäislähteisiin ja niiden tarjoamaan tietoon siitä, miten musiikkia on esitetty. Italialaisen varhaisbarokin resitatiivin esittämistä kuvaavassa väitöstutkimuksessani olen pyrkinyt liittämään tämän esittäjälle sinänsä välttämättömän tutkimustiedon oman aikamme esittäjän musiikin työstämisen keholliseen käytäntöön. Väljästi Michel Henryn fenomenologiaan kiinnittyvässä tutkimuksessani avaan laulajan kokemusta autoetnografisen, tutkijan oman laulajan ja pedagogin kokemukseen perustuvan tutkimisen ja kirjoittamisen kautta. Ajattelen laulajan musiikin tekijänä ja tutkijana, joka monipuolisen koulutuksensa, tietämisensä, taitamisensa ja kokemuksensa pohjalta ottaa kantaa musiikkia ja sen esittämistä koskeviin kysymyksiin. Menneiden aikojen musiikkia, partituuria ja esittämiskäytäntöjä koskeva tieto on laulajassa tässä hetkessä, kehollistuneena tietämisenä, ei kaikkien ulottuvilla olevana tietona. Esittämisen kuvaamisen kannalta keskeiseksi tutkimuksessa muodostui sprezzaturan käsite: tietoon, taitoon ja kokemukseen perustuva hienovaraisuus, kultivoitu kyky toimia huolettoman mestarillisesti tavalla, joka kuitenkin pakenee sanallistamista. Resitatiivin työstämisen kannalta keskeinen juonne on laulaen puhuminen, jota lähestyn sekä Monteverdin oman ajan puhumisen ja laulumusiikin säveltämisen ja esittämisen käytäntöjen että laulamisen yksittäisen kehollistuneen kokemuksen – kuuntelemisen, puhumisen ja laulamisen – suunnasta.