1950-luvun Suomea alettiin kutsua hyvinvointivaltioksi. Elämäntottumukset alkoivat muuttua sodan tuhoista selvittyään: koteihin alkoi tulla sähkölaitteita kuten TV ja radio. Orastava nuorisokulttuuri alkoi saada jalansijaa ja iskelmätähti- ja tanssi-ilmiö tulivat suosituiksi. Ääniteollisuuden ja elokuvien myötä musiikki ja artistit saivat yhä enemmän näkyvyyttä. Myös koulut huomasivat musiikillisen kehityksen ja tulikin tarve alkaa uudistaa myös koulujen musiikinopetusta. 1950-luvulta voidaan katsoa alkaneeksi ns. murrosvaiheen musiikinopetuksen historiassa. Pääpaino 1950-luvun musiikinopetuksessa oli laululla. Siinä korvakuulolaulu oli kaikkein suosituin opetusmuoto, mutta nuotinlukua ja teoriaakin harjoitettiin ahkerasti. Vuonna 1952 tuli Varsinaisen kansakoulun opetussuunnitelma (OPS), joka sisälsi myös musiikin opetussuunnitelman. OPS:n pääpaino on laulun opiskelulla ja päämärät liittyvätkin hyvin vahvasti siihen. Tärkein tavoite on tarjota oppilaille laaja lauluvarasto elämän tulevia tilanteita ja tilaisuuksia varten sekä toisena äänenkäytön ja äänenmuodostuksen kehittäminen. Musiikinopetus alkoi todenteolla uudistua, kun musiikintuntien sisältöön alettiin vaatia muutakin kuin laulua. Soittimet alkoivat tulla mukaan opetukseen. Tuolloin niillä ei tosin vielä ollut itsenäistä asemaa, vaan ne toimivat lähinnä rytmin ja teorian opettelun apuvälineinä. Soittimien vähittäisestä suosimisesta kertoo myös oppikirjauudistukset, joihin alkoi ilmestyä soitto- ja rytmitehtäviä soittimilla soitettavaksi. Tämä tutkimus on lyhyt kuvaus 1950-luvun yhteiskunnasta, koulujärjestelmästä ja yleisestä musiikkielämästä painopisteenä koulujen (eniten kansakoulun) musiikinopetus ja siihen liittyvät ilmiöt.