Tutkimukseni on taiteellinen tutkimus, jonka raportoin teoreettisessa muodossaan kuvataidekasvatuksen perustutkimuksena. Tutkimusraportin menetelmällinen ote on fenomenologinen, käsiteanalyyttinen sekä teoreettisen intressin suuntaama. Tutkimus alkaa taiteidenvälisten kokemusten herättämällä kysymyksellä: miksi taiteellinen toiminta joskus osoittaa yhteytensä muihin käytäntöihin tavalla, johon yhteyden osoittanut toiminta ei itse anna vastausta? Tutkimusosassa seuraan kysymystä omassa toiminnassani ja sen jälkeen useissa kulttuurisissa yhteyksissä: visuaalisessa kulttuurissa, nykytaiteessa, työkalun filosofiassa, mimesiksen antropologisessa tarkastelussa, esteettisessä kokemuksessa, mielikuvituksessa, havaintoteoriassa sekä liikkeeseen kuuluvassa lihan viisaudessa. Kontektualisointien myötä ajattelen työn keskeiset käsitteet uudelleen ja sijoitan tutkimukseni diskurssiin visuaalisesta. Tutkimuksen lopuksi palaan vuoropuhelussa valittujen taiteilijoiden kanssa alkuperäiseen tutkimuskysymykseen uudella käsitteellisellä otteella: millaisen politiikan taiteilija valitsee tehdessään visuaalisen ajattelunsa näkyväksi? Esitän tutkimuksen lopputulokset eräänä mahdollisena genealogiana keskustelulle visuaalisesta ajattelusta. Lähteenä käytän erityisesti Foucaultin ajatusta epistemestä, suomalaisen taidekasvatuksen tutkimustraditiota, valittuja nykytaiteilijoita sekä omaa taiteellista tutkimushistoriaani. Tutkimukseni historiallisuus ja lähteet osoittavat, että visuaaliset käytäntömme, havainto, taiteellinen työ tai reflektio eivät synny tyhjästä tai itsen ulkopuolelle: ne kuuluvat visuaaliseen ajatteluun. Visuaalisen ajattelun lopputulokset aina jo kattavat ja antavat visuaalisten käytäntöjemme ilmaantumisen mahdollisuuden. Tutkimus osoittaa, että kulttuurisen käytännön löytäessä visuaalisen ajattelunsa merkitys on ilmaantumisessa ja ilmitulemisen tavassa. Tutkimus asettuu kritiikiksi kuvataidekasvatuksen reflektiivisen ajattelun perinteelle, jossa visuaalinen ajattelu kaventuu reflektion tunnistamaksi tehtäväksi. Reflektioperinteemme älyllistää visuaalisen kokemuksen tunne-elämän tai ylevöittämisen välineeksi. Tutkimuksessa painotetaankin taiteilijan, kasvattajan ja tutkijan vastuuta ymmärtää kontekstia ja tulkita suhteita, joissa visuaalinen kokemus ehdollistetaan. Tutkimus perustelee, että ilmiöperustan olettaminen ei ole välttämätöntä kokemuksen visuaalisuudelle. Tutkimus tunnistaa visuaalisen ajattelun tuotteiden kulttuurisen arvostamisen politiikaksi oikeudesta käyttää omaa mielikuvitustaan ja havaitsemisen taitoja sen päättämiseen mikä on näkyvää ja miksi. Omasta visuaalisesta ajattelustaan voi kuitenkin ottaa vastuun ja sitten tehdä se näkyväksi. Visuaalinen ajatteleminen viittaa nykytaiteesta tuttuun asenteeseen, jossa elämän kietoutuminen kaikkiin merkityksiin, joskus määrättömällä tavalla, halutaan ottaa mukaan kietoutuneisuudesta tehtävään arviointiin ja keskusteluun.