Lindholmin saha eli Lindholms Såg Ab toimi Espoon keskuksessa rautatieaseman vieressä vuosina 1922-1984. Toiminta-aikana kokonaisuuteen ehti kuulua mylly, saha, rautakauppa, paja, puusepänverstas sekä sementtivalimo. Saha levittäytyi laajalle alueelle radan eteläpuolella.

Lindholmin sahan toiminta sai alkunsa vuonna 1919 perustetusta uudenaikaisesta myllylaitoksesta. Myllyssä oli mm. kuivatuslaitteet, mikä teki mahdolliseksi jauhaa kuivaamatontakin viljaa. Vuonna 1922 myllyn yhteyteen perustettiin sahalaitos.
Saha ja mylly paloivat vuonna 1957, eikä myllyä enää rakennettu uudelleen.

Sahatoiminta Lindholmin sahalla alkoi vuonna 1922. Aluksi sahalaitos työskenteli usean vuoden ajan lähes täysin vain vientiä varten. Ainoastaan hylkylautaa myytiin kotimaisilla markkinoilla. Vuonna 1928 yhtiö osti höyläkoneen ja alkoi tämän jälkeen toimittaa kotimaiseen vähittäiskauppaan höylättyä puutavaraa.

Lindholmin saha perustettiin aivan Espoon rautatieaseman viereen. Espoon teolliset yritykset keskittyivät toiseen maailmansotaan asti melkein yksinomaisesti rautatien tuntumaan. Rautatie muodosti vielä maailmansotien välisenä aikana Espoosta Helsinkiin johtavan keskeisen valtaväylän. Tämä alkoi muuttua vasta 1930-luvulta alkaen, jolloin maantieverkostoa parannettiin. Espoon eteläosien halki Helsinkiin vievä Jorvaksentie valmistui vuonna 1937. Suurten tavaramäärien kuljetukseen rautatiet silti soveltuivat paremmin kuin 1930-luvun kuljetuskyvyltään vaatimattomat kuorma-autot.

Lindholmin sahan perustaja Elis Lindholm syntyi 1890-luvulla Bembölen alamyllyn myllärin poikana. Vuonna 1915 veljekset Lindholm perustivat sekatavarakaupan Korsbackaan ja 1919 aloitti toimintansa uudenaikainen mylly ja viljankuivaamo. Kerrotaan, että pääoma sahan perustamista varten 1920-luvulla saatiin onnistuneista metsäkaupoista.

Hevonen ja tukkeja Lindholmin sahan edustalla. 1930-luvulla tukkipuut tuotiin sahalle hevosvetoisesti.

Lautatarhan puutavarakasojen välissä näkyy sahan alueelle koukkaava pistoraide. Junarata helpotti puutavaran kuljettamista sekä varsinaisella saha-alueella että sen ulkopuolella.

Vuonna 1936 Lindholmin saha laajensi toimintaansa sementtivalimolla, joka valmisti betonirenkaita ja kattotiiliä. Tämä toimintahaara osoittautui kannattavaksi ja työllisti ennen toista maailmansotaa yhteensä parikymmentä työntekijää. Koko yrityksen työntekijämäärä nousi samoihin aikoihin yli viidenkymmenen.
Etsi verkosta kuvia metsäteollisuuden parissa nykyään työskentelevistä ihmisistä (kokeile esimerkiksi hakusanaa ”forest industry workers”). Vertaile kuvia tähän ja muihin kuviin Lindholmin sahan henkilökunnasta. Miten työnteko on muuttunut?

Lindholmin saha oli tavallisesti toiminnassa päivisin, ja mylly öisin. Sekä saha että mylly paloivat vuonna 1957. Myllyä ei enää rakennettu uudelleen palon jälkeen. Uudelleenrakennettu saha työllisti vain puolet entisistä työntekijöistä.

Lindholmin sahan työntekijä on siirtämässä tukkia kuorittavaksi.

Lindholmin sahan toimiston työntekijä istuu papereidensa ääressä. Työpöydällä on myös laskukone, puhelin sekä pölyltä suojattu kirjoituskone.

Lindholmin saha oli 1930-luvulla yksi Espoon suurimpia teollisuuslaitoksia ja työllistäjiä. Sen osakepääoma oli 1 000 000 mk ja vuonna 1939 sen vararahasto oli 4 000 000 mk. Kuvassa Lindholmin sahan henkilökunnan jäsen istuu työpöytänsä takana. Pöydällä on sekä lankapuhelin että sisäpuhelin yhteydenpitoa varten.

Kuvassa Lindholmin sahan työntekijöitä poseeraa kameralle savottansa äärellä.
Tarkastele tätä ja muita Lindholmin sahan työntekijöistä kertovia valokuvia. Yritä päätellä, missä asemassa kukin kuvissa esiintyvä henkilö on työskennellyt. Montako naista löydät kuvista ja mistä rooleista? Mistä ajattelet tämän johtuvan? Minkä perusteella teit päätelmiä henkilöiden asemasta?

Lindholmin sahan 40-vuotisjuhlassa oli tarjolla elävää musiikkia ja kakkukahvit.

Naisia tarjoilemassa kahvia Lindholmin sahan henkilökunnan juhlatilaisuudessa 1960-luvun lopulla. Juhlat ovat mahdollisesti jonkin uudisrakennuksen harjannostajaiset.

Lindholmin sahan rautakauppa aloitti toimintansa vuonna 1931. Uusi hallintorakennus, joka sisälsi kaupan, konttorin ja varastotilaa, valmistui vuonna 1937. Kuvassa K-rauta Lindholmin sahan myymäläpäällikkö Ulf Holmberg vuonna 1984.

Lindholmin sahan rautakaupan keltainen myymälärakennus sijaitsi radan varressa. Myöhemmin kauppa tunnettiin nimellä K-Rauta Lindholmin saha.
Lindholmin sahan rautakaupan henkilökuntaa poseerasi myymälässä polkupyörien kanssa 1960-luvun alussa.

Kuiva puutavara syttyi helposti ja paloi nopeasti. Lindholmin sahalla olikin oma vapaapalokunta.
Millaisia riskejä pieniin sahayrityksiin on liittynyt? Miten näihin riskeihin on pyritty varautumaan? Mitä etuja suuremmissa yrityksissä on liittyen näihin riskeihin? Mieti asiaa esimerkiksi yrityksen talouden näkökulmasta.

Heinäkuun 12. päivänä vuonna 1977 Lindholmin sahalla syttyi tulipalo. Kuuma kesä ja kuiva sahatavara olivat otollinen yhdistelmä tulen leviämiselle ja pian koko tehtaan alue roihusi. Kerrotaan, että toisella puolen rataa kaupungintalon henkilöstöravintolassakin tuli tuskaisen kuuma. Helsingin Sanomat kuvasi tapahtunutta näin: "Nopeasti kahlitsemattomaksi levinnyt suurpalo tuhosi tiistaina aamupäivällä Lindholm Oy:n höyläämön ja sen yhteydessä olleen puutavaravaraston Espoossa."

1950-luvulla Espoon väestömäärä alkoi kasvaa voimakkaasti. Lindholmin sahaa ympäröivä alue oli kuitenkin vielä väljästi rakennettua peltomaisemaa. Kuvassa etualalla Espoon kunnantalo.

Kasvavan ja kaupungistuvan Espoon uuden keskustan rakennukset, kuten kuvassa näkyvät kaupungintalo ja virastotalo, alkoivat nousta Lindholmin sahan ympärille 1970-luvun aikana. Saha-alueen yritystoiminta supistui ja sahan vanha rakennuskanta väistyi samaa tahtia.

Sahatoiminta Lindholmin sahalla päättyi vuonna 1984. Osa rakennuksista oli palanut jo 1970-luvun lopulla, ja viimeisetkin saha-alueen rakennuksista purettiin 1980-luvun aikana.
Pohdi, miten Suomen talouden sekä metsäteollisuuden rakenne on muuttunut 1920-luvulta eteenpäin. Miksi suomalainen pien- ja sahateollisuus on vähentynyt merkittävästi viime vuosikymmeninä?

Kauklahden lasitehdas Oy toimi Espoon Kauklahdessa vuosina 1923 – 1952. Tehtaan perusti vuonna 1923 Iittalan lasitehtaan entinen johtaja Claës Norstedt. Aktiebolaget Norstedt Osakeyhtiöksi nimetyn lasitehtaan alku oli vaikea, koska lasiuuni reistaili jatkuvasti. Oikeudenkäynti uunin myynyttä Hermansen-yhtiötä vastaan söi tehtaan varoja. Lopulta Norstedt hävisi oikeudenkäynnin ja joutui myymään tehtaansa osake-enemmistön Riihimäen lasi Oy:lle vuonna 1927. Kauklahden lasitehdas jatkoi toimintaansa itsenäisenä tytäryhtiönä, jossa Riihimäen lasitehdas tuotti omia tuotteitaan.

Kauklahden lasitehdas valmisti puristelasia, puhallettua talous- ja taidelasia sekä kristallia. Varsinkin maalaamalla koristellut maljat ja maljakot, valaisinlasit sekä hiomalla koristellut kristalliesineet ovat tunnettuja Kauklahden tuotteita.
Mieti, keitä kuvassa työskentelee. Miksi luulet, että tehtaaseen on palkattu kuvassa esiintyviä työntekijöitä? Miksi ajateltiin, että työ sopisi juuri näille tekijöille?

Kauklahden maalatuille lasiesineille oli tunnusomaista lennokas ja luonnosmainen siveltimen käyttö.
Tyypillisiä maalattuja lasiesineitä olivat maljakot, tarjoilu- ja jälkiruokakulhot, kermakot, pallovaasit, asetit, laakeat tarjoiluvadit, kolpakot, karahvit ja pienet juomalasit. Lasien maalaamisen kulta-aika ajoittuu 1940-luvulta sotien jälkeiseen pula-aikaan. Sota-aikana lasimassa oli huonolaatuista, ja koristelemalla pahimmat virheet saatiin peittoon.

Sähkön yleistyminen 1920-luvulla loi tarpeen valaistuslasille. Paavo Tynellin johtama Taito Oy osti valaisimiensa lasiosat Kauklahdesta ja oli Kauklahden lasitehtaan arvokas kumppani. Kauklahden tehdas oli 1930-40-luvuilla Suomen merkittävin valaistuslasin valmistaja. Kauklahden opaalilla valaistiin muun muassa Helsingin yliopiston, Lasipalatsin ja Aulangon tiloja.
Iso, puhallettu lasikupu näyttää pettävän yksinkertaiselta, mutta sen tekeminen ei ole ihan yksinkertainen juttu. Siinä tarvitaan kunnon keuhkoja.

Lasin puhaltaminen on raskasta, likaista ja kuumaa puuhaa. Lasiesineen valmistamisessa on monta työvaihetta. Kaunis esine vaati kovaa työtä ja lasitehtaan hytti oli hikinen paikka ja työtahti kova. Tauolla hytissä työskentelevät saattoivat käydä joessa vilvoittelemassa – vaatteet päällä. Pitkiin uintiretkiin ei ollut aikaa. Kauklahdessa lasihytissä saattoi olla töissä maksimissaan kymmenen verstakkoa eli lasinpuhaltajien ja aputöitä tekevien työryhmää. Oli lasinpuhaltajia, vormupoikia, postipoikia ja kantajia. Lasitehtaalla oli parhaimmilaan yli 160 työntekijää.

Lasitehtaan työt oli selkeästi jaettu sukupuolen mukaan: miehet työskentelivät raskaammissa töissä lasihytissä, muotti- ja metallipajalla sekä kaivertajina. Miehet työskentelivät myös varastolla ja pakkaamossa.

Lasitehtaalla naiset tekivät kevyempiä töitä hiomossa, hytissä ja pakkaamossa. Muottipajalla he puhdistivat muotteja.
Lasitehdas oli monesti koko perheen työpaikka.Tehtaalla oli töissä myös alaikäisiä lapsia.

Kauklahden lasitehtaassa valmistettiin 1940-luvulla maalattua ja kaiverrettua lasia ja tehtaalle palkattiin taiteilijoita. Tehtaalla työskentelivät esimerkiksi Kyllikki Salmenhaara ja Helena Tynell sekä aikansa kuuluisin lasinkaivertaja ja hioja Theodor Käppi. Taiteilijoiden tehtäviin kuului muun muassa mallien suunnittelu. Maalaamossa työskenteli sekä koulutettuja taiteilijoita että mallien mukaan sarjatyötä tekeviä koristemaalareita.

Työ lasitehtaassa oli raskasta eikä tehtaassa alkuvuosina ollut edes vesijohtoa. Talvi- ja jatkosota katkaisivat tehtaan tuotannon, mutta sodan jälkeen se jatkui vilkkaana. Uusi katkos toimintaan tuli huhtikuussa 1946, kun tehdasrakennus paloi. Uusi tehdas oli pystyssä jo syyskuussa ja tilatkin olivat entistä paremmat. Työtiloja laajennettiin ja työntekijöille rakennettiin ruokala ja peseytymistilat.

Lasitehtaalla oli suuri merkitys kyläyhteisössä niin taloudellisesti kuin sosiaalisestikin. Lasitehdas oli kiinteä osa kylää. Siellä järjestettiin monenlaista toimintaa koko Kauklahden väelle. Työntekijät perheineen olivat tiiviisti mukana kylän elämässä ja monet tapahtumat myös järjestettiin tehtaalla.
Tunnettuja olivat esimerkiksi Sähköhiihdot, joihin osallistui teollisuus- ja liikelaitoksia eri puolilta Suomea. Sähköhiihdoissa Kauklahden lasitehdas sekä sähkötarvike- ja valaisinliikkeet Idman, Taito, Asea, AEG, L.M. Ericsson, Itsu, Siemens ja Stockmannin valaisinosasto kilpailivat keskenään.

Kauklahden lasitehtaan perustanut Claës Norstedt joutui myymään tehtaansa osake-enemmistön Oy Riihimäelle vuonna 1927. Isommat tehtaat ostivat tuolloin mielellään pienempiä tehtaita pois markkinoilta. Kaupan jälkeen Kauklahden lasitehtaaseen keskitettiin valaistuslasin tuotanto. Kuvassa Riihimäen ja Kauklahden tehtaiden henkilökunnat mittelevät paremmuudesta jalkapallossa.

Kauklahden lasitehdas ajautui konkurssiin vuonna 1952 kannattamattomana ja lopetti toimintansa. Konkurssin jälkeen monien Kauklahdessa valmistettujen lasiesineiden tuotantoa jatkettiin Riihimäen lasitehtaassa. Myös työntekijöille tarjottiin mahdollisuutta siirtyä töihin Riihimäelle. Nykyään Kauklahden vanhassa tehdasrakennuksessa toimii Kuusakoski Oy.