Vielä 1900-luvun alun Espoossa kalastajan ammatti siirtyi usein perheessä sukupolvelta toiselle. Kalastukseen osallistui usein tavalla tai toisella koko kalastajan perhe.

Kalastus oli raskasta työtä. Merelle ei yleensä menty yksin. Vaimot saattoivat osallistua kalastukseen puolisoidensa apuna, tai merelle lähdettiin esimerkiksi naapurin tai palkatun kalarengin kanssa. Leskeksi jääneet naisetkin saattoivat jatkaa kalastusta kalarengin avustamana.

Kalastusyhteisöissä naiset olivat mukana ansiotyössä, vaikkeivät joka talossa merelle lähteneetkään. Tekemistä riitti myös verkkojen puhdistuksessa, kalojen perkauksessa, pakkaamisessa ja muussa käsittelyssä sekä kalan säilönnässä ja myynnissä. Naiset hoitivat lisäksi ruoanlaiton, siivouksen, karjan, puutarhan ja perheen muun huollon.

Luotsin ammatti periytyi usein isältä pojalle, eikä ollut tavatonta, että samassa suvussa oli vuosikymmenten luotsausperinne. Luotsaamisessa paikallistuntemus oli valttia. Luotsi perheineen yleensä myös asui luotsiaseman läheisyydessä. Purjehduskaudella luotsin oli oltava käytettävissä jatkuvasti, ja talvikausi puolestaan oli hiljainen. Luotsin työ ei ollut vain ammatti, se oli elämäntapa.
Luotsin tehtävä on ohjata alukset turvallisesti avomereltä satamiin ja niistä ulos, sekä opastaa meriliikennettä väylillä. Luotsi ei itse varsinaisesti ohjaa laivaa, vaan antaa kapteenille ohjeita ja ennakkotietoa. Luotsin työ on erittäin vastuullista ja vaativaa, sillä virheistä saattaa aiheutua suuria vahinkoja.

Uiminen ja oleskelu ulkona auringossa oli suosittu harrastus huviloilla. Sen sijaan saunominen ajanvietteenä ei varsinaisesti kuulunut varhaiseen huvilakulttuuriin.

Huviloiden yhteydessä sijainneet höyrylaivalaiturit olivat usein suosittuja kokoontumispaikkoja, joiden luona kesänviettäjät tapasivat toisiaan. Laitureilla saatettiin järjestää myös erilaisia tapahtumia, kuten tansseja tai purjehduskilpailuja.

Vaatteiden pesua pidettiin pitkään erityisesti naisten työnä. Pyykin pesu, nostelu ja kuljettaminen oli yhtä raskasta kuin metsätyöt. Ensin pyykkejä piti liottaa yön yli. Kun juoksevaa vettä ei ollut, pyykki kannettiin rantaan kiehuvien patojen ääreen, jossa lakanat pestiin puhtaiksi rantakivellä hakkaamalla niitä rivakasti pesukartulla. Lopuksi pyykki huuhdottiin järvessä. Talvella pyykit keitettiin esimerkiksi saunan padassa, kuljetettiin saavissa vesikelkalla järven jäälle ja huuhdeltiin avannossa. Pyykkääjien kädet altistuivat ensin kuumalle ja sen jälkeen kylmälle vedelle.
Pentalan saaren keskellä on makeavetinen järvi, jossa oli tapana pestä pyykkiä. Ennen kaivon kaivamista järveltä haettiin myös saaren asukkaiden juomavesi.

Saaristossa voi olla vaikeat sääolosuhteet, joten erilaisten rakenteiden pitää mukailla niitä kestääkseen. Lähelle rantaa pystytettävien rakenteiden joustavuus on tärkeää, sillä liikkuva jää saattaa vahingoittaa laitureita ja siltoja tai viedä kokonaisia rakenteita mukanaan.

Saariston uimarannoilla järjestettiin kesäisin uimakouluja. Vaikka monet paikalliset nuoret osasivat uida kuin hylkeet, tulivat he paikalle tapaamaan toisiaan ja oppimaan uusia vesitemppuja. Uimakouluja pidettiin muun muassa Pentalassa ja Solvikin uimarannalla Bergössä.

Espoon Suvisaaristoa mainostettiin vuonna 1911 helsinkiläisille kesänviettäjille muun muassa näin: "Eivät edes pikkulapset jää osattomiksi. Hiekkarantoja on tiheään, ja Svinön eteläosa sekä Skadaholm ja Svartholm ovat mataline rantoineen kuin luotuja paljasjalkaleikkeihin." Tässä vuotta aiemmin otetussa kuvassa lapset kahlaavat rantavedessä Pentalan saaren Diksandin luonnonhiekkarannalla.

Arkkitehti Karl Lindahl suunnitteli ja rakennutti itselleen hirsihuvila Villa Stakeuddin Bergön saareen Suvisaaristoon. Huviloilla oli tapana nauttia luonnonläheisistä ja kiireettömistä kahvihetkistä parvekkeilla, kuisteilla ja puutarhassa.

Purjehduskilpailut Pentalan saaren edustalla saivat alkunsa 1900-luvun alussa saaristossa kesiään viettäneiden nuorten innokkaasta purjehdusharrastuksesta. Kun purjehdusseura Esbo Segelförening perustettiin vuonna 1906, purjehdusta harrastavat kalastajat ja paikkakuntalaiset ottivat usein osaa kilpapurjehduksiin ja niihin liittyviin ulkoilmajuhliin.

Espoon saariston asukkaiden arki sata vuotta sitten oli raskasta työtä karuissa olosuhteissa. Kalastajatilan vuosi rytmittyi vuodenaikojen ja niiden mukaisten pyyntimenetelmien mukaan. Ulkosaarissa oli pulaa hyvämultaisesta viljelysmaasta, joten kalanpyynti tarjosi siellä varmimmin ympärivuotisen elannon. Pelkällä kalastuksella eläminen oli kuitenkin pitkälti omavaraisuuteen perustuvassa taloudessa mahdotonta.

Kalastuksen ohella saaristossa saatiin lisätuloja kesävieraiden majoittamisesta. Muitakin tulonlähteitä oli etenkin 1920-luvulla: alkoholin kieltolain aikana saaristossa vain harvat jättivät osallistumasta pirtun salakuljetukseen, jota tuolloin harjoitettiin hyvinkin avoimesti. Kuvassa kalastajan kesävuokralaisina olevat kaupunkilaiset taitavat nauttia sekä kesästä että väkijuomista.

Ennen nykyisin yleisesti käytettyjä nailonverkkoja kalaverkot kudottiin itse puuvillaisesta kalalangasta. Verkon kudontaan ja paikkaamiseen käytettävä litteä väline on nimeltään käpy. Pyydyksiä korjattiin tarpeen tullen, mutta erityisesti syksyllä ja talvella. Ison verkon paikkaaminen saattoi viedä jopa kuukausia.

Silakka kaupattiin keväisin usein tuoreeltaan, mutta kauppansa teki myös tynnyreihin ja maustekalaksi säilötty kala. Kalastajien oli suunnattava Helsinkiin viiden kuuden aikoihin aamulla, sillä torikauppa alkoi seitsemän tienoilla. Ainoastaan lauantaiyönä sai nukkua, sillä sunnuntaisin tori oli kiinni. Kala myytiin joko tukkukauppiaille tai suoraan veneestä.

Isorysiä lähdettiin Espoon saaristossa yleensä kokemaan viimeistään kello kahdelta aamuyöllä, sillä torille Helsinkiin oli lähdettävä viiden aikoihin. Ensin isorysä tyhjennettiin silakkaveneeseen ja saalis kuljetettiin kotilaituriin. Siellä kalat siirrettiin ensin laatikoihin ja sitten moottoriveneeseen, jolla ne vietiin Kauppatorille seitsemäksi.

Kalastusmenetelmien valintaa rytmitti vuodenkierto. Keväällä jäiden lähtiessä veteen laskettiin suuret isorysät. Yhdestä rysästä saatiin tavallisesti noin 1500 kilogrammaa silakkaa, mutta isommatkin saaliit olivat mahdollisia.

Kapea Espoonlahti jäätyy nopeasti, jolloin myös lahden suulla sijaitsevaan Pentalan saareen pääsee jäätä pitkin. Reitti ulompana sijaitsevaan Herrön saareen jäätyy hitaammin. Talvitie kulki aikoinaan Herrön läheltä.
Menneinä aikoina kalat ajettiin talvella huonolla ajokelillä Kauklahden asemalle. Kalaa ajettiin myös hevosilla ja tolppakelkoilla suoraan Helsinkiin.

Saaristossa kelirikko merkitsee ajanjaksoa, jolloin jää on liian ohutta ja pehmeää kantaakseen ihmisiä tai ajoneuvoja, mutta liian kovaa, jotta vesikulkuneuvot kykenisivät kulkemaan jäissä. Jokainen talvi on erilainen. Kun veneet olivat puuta, tarkoitti kelirikko aikaa, jolloin yhteydet mantereelle saattoivat olla kokonaan poikki. Nykyään yleensä voidaan ajatella, että jää kestää, jos peltivene ei mene siitä läpi.

Ennen sotia saaristolaisilla oli lupa ampua lintuja kaikkialla. Allien lisäksi metsästettiin kaikenlaisia luvallisia lintuja - telkkiä, koskeloita, haahkoja ja sorsia. Joskus lintuja metsästettiin myös myyntiin. Etenkin sorsista maksettiin hyvin.

Potkukelkka on pitkäjalaksinen työnnettävä kelkka, jossa on istumapaikka yhdelle ihmiselle. Potkukelkalla liikutaan jalaksilla seisten ja toisella jalalla vauhtia potkien. Potkukelkalla voidaan liikkua silloinkin, kun lunta on vain vähän. Esimerkiksi pilkkijät ovat usein käyttäneet potkukelkkoja. Potkukelkka kehitettiin Ruotsissa 1800-luvulla saaristossa käytettäväksi jääkulkuneuvoksi. Suomessa se yleistyi ensin Ahvenanmaalla, rannikkoseudulla ja Pohjois-Suomessa. Potkukelkka oli aluksi enimmäkseen kuormien kuljettamiseen käytetty hyötykulkuneuvo. Rannikolla sitä käyttivät kalastajat ja hylkeenpyytäjät. Toisen maailmansodan jälkeen potkukelkka levisi koko Suomeen ja sitä alkoivat käyttää myös lapset.

Gösta Rosenbergin komea Hietalahden telakalla rakennettu moottorivene "Humlan" kiinnittyneenä Hamnkopplanin laituriin. Gösta itse seisoo veneessä. Gösta Rosenberg asui kesäisin naapurisaari Malmkopplanilla kalastajalta vuokraamassaan kesäasunnossa.

Kauppatorille piti ehtiä seitsemäksi kuutena päivänä viikossa. Ainoastaan lauantaiyönä saatiin nukkua, sillä sunnuntaisin tori oli kiinni. Sulan meren aikana matka taittui moottoriveneellä. Kelirikkoaikaan lähellä mantereen tieyhteyksiä asuvat saattoivat kuljettaa kalat junalla tai linja-autolla. Jääkelillä matka voitiin taittaa myös tolppakelkalla.