Vanhin Suomessa otettu valokuva on Turun maakuntamuseon kokoelmiin kuuluva, piirilääkäri Henrik Cajanderin dagerrotyyppi Turussa sijainneesta Nobelin talosta. Kuva on otettu 1842, kolme vuotta sen jälkeen kun ranskalaisten Niépcen ja Daguerren kehittämä dagerrotypiamenetelmä oli esitelty julkisuudessa Ranskassa.

Dagerrotypiassa käytetään hopeajodidiemulsiolla päällystettyjä kuparilevyjä. Kuva kehitetään elohopeahöyryssä ja kiinnitetään suolaliuoksella. Kuva on erittäin hienopiirteinen ja toistaa tarkasti kaikki yksityiskohdat. Dagerrotyypit ovat ainutlaatuisia kappaleita, sillä prosessissa syntyvä kuva on positiivi eikä kuvatessa synny negatiivia, josta voisi ottaa vedoksia.

Dagerrotypiamenetelmällä kuvattu kohde tallentuu peilikuvana, joten kuvassa näkyvät Nobelin talo ja sen takana häämöttävä Turun tuomiokirkon torni ovat "väärällä" puolella katua. Ihmisiä kuvattaessa taitavat valokuvaajat ottivat huomioon tämän ja esimerkiksi pyysivät kuvattavia siirtämään jakauksen toiselle puolen päätä, kiinnittämään kunniamerkit toiselle puolelle rintaa ja napittamaan takkinsa toisinpäin.

Loviisan ensimmäinen valokuvaaja Arthur Wilhelm Felixzon oli monitaituri ja kokeilija. Varsinaiselta ammatiltaan hän oli hopeaseppä ja tämän lisäksi itseoppinut arkkitehti ja aktiivinen kunnallisvaikuttaja. Monet alkuvaiheen kuvaajat Suomessa olivat Felixzonin tavoin moniammattilaisia. Valokuvaus tarjosi mahdollisuuden lisätuloihin. Pienillä paikkakunnilla kuvaajat pystyivät harvoin elättämään itsensä pelkästään valokuvauksella, sillä kuvaajalla käyminen oli kallista eikä kaupunkien asujaimistossa ollut tarpeeksi varakasta väkeä.

Felixzon aloitti valokuvaamisen 1864. Valokuvausmenetelmät olivat tuolloin edelleen kehittelyvaiheessa ja valokuvaajat joutuivat yrityksen ja erehdyksen kautta omaksumaan uusia tekniikoita. Felixzon kuvasi luultavasti 1850-luvulla kehitetyllä märkälevytekniikalla. Valokuvaaminen edellytti myös kemian perusteiden hallintaa, sillä kuvaajien oli itse hankittava tarvittavat kemikaalit apteekista ja selvitettävä eri yhdisteiden ominaisuudet.

Felixzonin valokuvausstudio sijaitsi hänen kotitalonsa takapihalla. Hän oli rakentanut kuvauslavasteen pihavajaan niin, että vajan yksi seinä oli avoin ja sivuseinissä oli ikkunat. Vaja on kuvassa vasemmalla näkyvä harmaa lautarakennus, taustalla asuinrakennus.

Felixzonin ottama kuva on niin sanottu stereokuva, joita katseltiin erityisillä katselulaitteilla, stereoskoopeilla. Stereokuvissa kaksi hieman toisistaan eroavaa kuvaa samasta kohteesta on asetettu vierekkäin. Kun kuvia katsoo stereoskoopilla, syntyy kolmiulotteisuuden vaikutelma.

Felixzonilla oli luultavasti käytössään yksilinssinen stereokamera. Ensin otettiin yksi kuva, jonka jälkeen kameraa liu’utettiin pari senttiä sivusuunnassa ja otettiin toinen kuva. Näin kuvalevylle tallentui hieman eri suunnista ja hieman eri aikaan otettu kuvapari samasta kohteesta. Tässä kuvassa eriaikaisuuden huomaa etualan kasvimaalla olevasta henkilöstä. Mitä kuvien välissä on tapahtunut?

Nainen kuvattuna Felixzonin pihavajaansa pystyttämässä kuvauslavasteessa. Kuvan alaosassa näkyy pihanurmikkoa.

Valokuvauksen alkuvaiheessa, kun välineistö oli kehittymätöntä, valon tarve oli suuri. Keinovaloja ei vielä osattu käyttää ja tämän vuoksi kuvia otettiin valoisaan aikaan ulkona, jotta kuvauksessa pystyttiin hyödyntämään auringon valoa.

Kuvauspaikan piti lisäksi olla suojaisa. Jos tuuli pääsi liikuttelemaan kuvattavan vaatteita tai hiuksia, nämä tallentuivat kuvalevylle epätarkkoina. Tämän vuoksi Felixzonkin ilmeisesti rakensi kuvauslavasteeseensa pihavajaan: sivuseinät ja katto suojasivat kuvattavaa tuulelta, mutta avoin etuseinä ja sivujen ikkunat päästivät kuvauspisteeseen mahdollisimman paljon valoa.

Kuvaaja ei ole pystynyt kuvaushetkellä rajaamaan pois kaikkea kuvaan kuulumatonta, niinpä lasilevylle on tallentunut myös kuvauslavasteen karuhko ympäristö. Valmiissa, asiakkaalle luovutettavassa kuvassa näkyi vain kuvattava, pitsiliinalla verhoiltu pöytä, vasemmalla näkyvä samettiverho ja hieman takaseinää. Aivan kuin kuvattava istuisi varakkaan talon salissa.

Kuvattavien piti pysyä liikkumatta koko valotusajan, joka saattoi olla useita sekunteja. 1860-luvulla märkälevymenetelmällä otettujen kuvien valotusaika vaihteli minuuteista sekuntien murto-osiin olosuhteista ja kuvauskohteista riippuen. Kuvattavat nojasivat usein toisella käsivarrella pöytään tai, kuten tässä, tuolin selkänojaan. Tuki auttoi kuvattavaa ottamaan hieman rennomman asennon ja säilyttämään sen koko kuvaushetken ajan.

Kuvattavia kehotettiin välttämään tietyn värisiä vaatekappaleita, koska kuvausprosessi oli herkkä siniselle valolle. Vaaleansinisiä, punaisia ja hohtavanvalkoisia vaatteita ei suositeltu, sillä ne toistuivat kuvissa joko pikimustina tai pelkkinä valkoisina läikkinä.

Jotta kuvista ei tulisi liian yksitoikkoisia, naisia kehotettiin koristautumaan pitsein ja koruin. Kuvan nainen on valinnut hyvin valokuvaan sopivan vaatteen: tumman puvun kangas on hillityn ruudullinen ja pukua elävöittävät yläosaa ja helmaa koristavat röyhelöt.

Tämäkin kuva on otettu Felixzonin yksinkertaisella stereokameralla. Nainen ei ole malttanut pysyä aivan liikkumatta otosten välillä.